Se on nyt varmaa:

Muutan syksyllä Hollantiin.

Sain vaihtopaikan syksyksi Leidenistä. Olen hakemassa Leideniin ja lisäksi Amsterdamiin myös maisteriohjelmiin, mutta vaihtopaikan varmistuttua luulen, että haen niitä maisteripaikkoja sittenkin vasta syksyllä (koska kaikki haaveilemani maisteriohjelmat voi aloittaa syyskuun lisäksi myös helmikuussa), ja valmistaudun siihen henkisesti kokeilemalla hollantilaista (yliopisto)elämää syksyn ajan rennolla otteella, ilman paineita ja Erasmus-apurahan avustuksella. Vaihtoni Venäjällä ei koskaan vastannut muiden villejä vaihtokertomuksia, joten kai munkin nyt on päästävä kokemaan jotain sellaista, ja uskon aika vahvasti, että Hollanti on siihen paras paikka maailmassa.

Silti tärkeintä tässä kaikessa: Leiden on 22 minuutin junamatkan päässä Amsterdamista. Se mitä tarkoitan sillä on, että se on 22 minuutin junamatkan päässä A:sta. Olen sanonut tämän monta kertaa, mutta en vieläkään usko sitä kehityskulkua, joka menee niin, että söpö mies istuu mun pöytääni Dunkin Donuts'issa ja lopulta muutan sen perässä maahan, johon en oikeastaan koskaan aiemmin ollut ajatellut muuttavani. Että se mies on ensimmäinen mies ikinä, joka sanoo mulle jotain sellaista kuin (suora lainaus): "I'm so happy that I met a girl like you." Kukaan ei ole ikinä tehnyt musta yhtä onnellista kuin se tekee joka kerta kun lohduttaa mua, ja kun sen puheista näkyy, että se saattaa ihan oikeasti välittää. Että se saattaa ihan oikeasti olla iloinen siitä, että tapasi mut, vaikka mun on niin kovin vaikea ymmärtää, miksi.

En tosin halua puhua tässä A:sta, koska pelkään nykyään melkein jo tällaisen ajattelemista - kirjoittamisesta puhumattakaan - koska olen niin taikauskoinen, että olen ihan varma, että kaikki menee pilalle heti kun tuon ilmi, miten hyvältä tämä tuntuu ja näyttää. Oikeastaan tämä näyttää ihan liian hyvältä, etten voi olla pelkäämättä ihan joka hetki, että 1. kaikki onkin huijausta tai 2. jokin vain muuttuu, enkä enää koskaan kuule mitään siitä koko ihmisestä. Pelkään, että se tajuaa, muuttaa mielensä, tulee järkiinsä, löytää jonkun toisen, tai tekee mitä tahansa muuta joka särkee paitsi mun sydämeni niin myös mut.

Alan nyt ymmärtää, ettei tunne-elämäni kertakaikkiaan ollut kypsä mihinkään tällaiseen yhtään aikaisemmin. Ehkä se ei ole vieläkään. Joka kerta kun se ei tekstaa mulle mitään melkein kokonaiseen päivään vaikka roikkuu koko ajan whatsappissa, olen ihan hajalla, koska olen varma, että nyt se tapahtuu. Että tässä se nyt oli. Musta tulee edelleen oikea nuori Werther joka kerta kun koen, ettei se mies huomaa mua tarpeeksi, ja kun alan kuvitella, ettei se enää ikinä halua musta mitään (eikä ehkä alun alkaenkaan halunnut). Maailmassa ei ole ketään, jonka takia olisin itkenyt näin monta näin turhaa itkua. (Koska tähän mennessä ne ovat aina osoittautuneet turhiksi, ja saan sen miehen inhoamaan itseäni luultavasti pelkästään sillä, että se joutuu koko ajan sanomaan mulle, että mun pitäisi lopettaa asioiden ylianalysointi.)

Siksi kaikki mitä uskallan sanoa nyt on, että tulen luultavasti katumaan koko loppuelämäni, jos en nyt katso, mihin tämä kehityskulku voi vielä viedä. Hollantiin lähtöä mun taas tuskin koskaan tarvitsee katua, edes vaikka A:n kanssa ei menisi niin kuin haluan. Vaihtoon lähteminen ensialkuun tekee tästä vielä mahdollisimman turvallista, koska en sitoudu siinä mihinkään, ja neljä kuukautta on lyhyt aika. Jos mun sydämeni särkyy sinä aikana niin, etten pysty olemaan enää koskaan koko maassa, kukaan ei pakota mua tekemään sitä maisteria siellä.

Olen aivan vitun innoissani. Ehkä jopa vielä enemmän innoissani kuin ennen Venäjälle lähtöä. Venäjä ja Hollanti tuntuvat ihan joka suhteen toistensa vastakohdilta, ja tässä lähtemisessä ei ole mitään pelättävää tai jännitettävää (siis muuta kuin ihmissuhteeni, mutta jos ajatellaan vain sitä itse lähtemistä ja päämäärää). Liberaali Hollanti keskellä Eurooppaa, kaikki puhuvat englantia ja meininki on niin pohjoiseurooppalaista, että se tuntuu kotoisalta - jotain ihan muuta kuin sulkeutunut ja konservatiivinen Venäjä, jossa mä en ymmärrä ketään eikä kukaan ymmärrä mua. Ja jos siitä, miten paljon pidin viime syksynä Amsterdamista (jopa niinä hetkinä kun pyörin siellä yksin epätoivoissani ja ajattelin, etten ota A:han yhteyttä lainkaan), voi päätellä yhtään mitään, niin olen ihan varma, että tulen viihtymään. Enkä edes viitsisi mennä niihin seikkailumahdollisuuksiin joita tämä tarjoaa: esim. kuusi tuntia junalla Pariisiin, 19 euroa bussilippu Lontooseen - voisinko mä sittenkin lähteä esim. heti?

No, en tietenkään voi, koska mikään muu ei ole kovin selvää.

Kandipalautukseen on kaksi kuukautta. Mulla on maailman paras aihe (avainsanoja: Venäjä, ulkopolitiikka, Ukraina, kriisi, Valko-Venäjä) ja kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta jostain syystä en silti saa tehtyä yhtään mitään. Jostain syystä musta on alkanut tuntua, että olen pyörinyt melkein neljä vuotta yliopistolla, muttei mulla silti ole minkäänlaista kompetenssia koko työn tekemiseen. En osaa kirjoittaa, en osaa tehdä tutkimusta, en helvetti soikoon osaa edes ajatella. Tiedän että teen tästä ihan todella paljon isomman jutun kuin se oikeasti onkaan, mutta jostain syystä pelkään tätä työtä ja pelkään, ettei siitä vain voi tulla mitään. Häpeän kaikkia aikaansaannoksiani ja istun tyhjän tekstieditorin edessä murehtimassa niiden lauseiden epäkelpoutta, joita en ole vielä edes kirjoittanut.

Muutenkin koulu vaan kaatuu päälle. Vaihtoonlähtö tuo mulle onneksi vähän armonaikaa, sillä nyt mun täytyy saada kaikki valmiiksi käytännössä ennen elokuuta. Maisterihakujen kanssa tavoite olisi ollut toukokuussa, mutta yhtäkkiä olen vain havahtunut siihen, että multa puuttuu ihan järjettömästi kaikkea, mutta olen niin ahdistunut kandista, etten saa edes mitään siitä muusta tehtyä. Mulla on tähän mennessä tältä lukuvuodelta jotain 15 opintopistettä, kun vuoden loppuun mennessä pitäisi olla lähemmäs sata. Viimeinen opetusperiodi alkaa viikon päästä.

Olen alkanut ymmärtää, että olen oikeastaan aika onnekas. Kaikki hyvä, mitä mulle on ikinä tapahtunut on tavallaan vaan tipahtanut mun syliini ilman, että olisin hirveästi nähnyt vaivaa yhtään minkään eteen. Kaikki opiskelupaikastani A:han on vaan jotain, mikä on kävellyt mua vastaan, enkä mä itse ole tehnyt mitään niiden eteen. En oikeasti ansaitse mitään näistä asioista, koska en ole laittanut niihin juuri mitään vaivaa. Tai "juuri mitään vaivaa" siinä mielessä, etten ole tehnyt niiden eteen mitään muuta kuin murehtinut ja stressannut.

Se johtaa siihen, että sitten kun mun oikeasti pitäisi tehdä jotain, mikään ei vaan toimi. Se on se vaihe, jossa alkaa paljastua, ettei tämän sittenkään kuulu mennä näin. Ettei mun kuulu olla tässä opiskelupaikassa, eikä mun kuulu valmistua, koska en oikeasti ole riittävän hyvä - mulla on vaan käynyt hyvä tuuri, ja se on ikään kuin pudonnut taivaasta mulle ilman, että olisin sitä oikeasti ansainnut. Ettei mun kuulu saada A:ta, koska en ole sen arvoinen, eikä musta ikinä tule sen arvoista, kun käyttäydyn näin. Jossain vaiheessa kaikki huomaavat, että olen tehnyt kaiken minkä olen onnistunut tekemään vain siksi, että mulla on käynyt tuuri.

Pelkään että koulun kanssa käy nyt niin. Että tämä on se taso, jolle voin päästä esittämällä parempaa kuin olen, mutta tästä ei vain mennä eteenpäin. Se kandi ei kirjoita itse itseään, eivätkä ne viimeiset opintosuoritukset ilmesty opintorekisteriin tyhjästä. Nyt mun pitäisi oikeasti tehdä asioita, joten nyt selviää, etten mä oikeastaan pysty tekemään niitä, koska olen liian tyhmä ja liian vajavainen ja liian huono. Ja mitä mä sitten teen? (Selvästi lähden Hollantiin särkemään sydämeni.)

Mä olen siis Etelä-Amerikassa.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni jossakin muualla kuin Euraasian mantereella.

Se mitä mä teen täällä on pitkä juttu, johon liittyy yhdet ilmaiset mannertenväliset lentoliput, mun kyllästyminen elämääni, ja ayahuasca-niminen, Amazonin sademetsistä löytyvä kasvi, joka toimii vähän niin kuin LSD, mutta vielä voimakkaammin. Sillä on parannettu ihmisiä masennuksesta ja riippuvuuksista ja vaikka mistä satoja vuosia.

Viime kesänä mä päätin, etten voi elää näin. Etten mä yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan jotenkin näin onneton, ja että mun on keksittävä, mitä teen sille. Täytän keväällä 25, ja mä en halua raahata uudelle neljännesosavuosisadalle mukanani näitä tunteita, jotka ovat olleet mussa jostain 13-vuotiaasta saakka, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän intensiivisinä. Mä haluan korjata kaiken, mutta miten helvetissä sen muka teen?

Muistin kaiken, mitä olin ennen vaihtoonlähtöäni lukenut psykedeeleistä. Miten olin keksinyt, että haluan kokeilla LSD:tä, koska kaikki näyttö puhui sen puolesta, että se voisi auttaa mua. Mutta mistä mä muka sitä saisin? Enkä mä uskalla tehdä sitä yksin, mutta ei mulla myöskään ole ketään sellaista, jonka kanssa haluaisin silloin olla.

Sitten muistin, että olin saanut lahjakortin lentoyhtiölle kompensaationa silloin kun mun lentoni Kiinasta Eurooppaan pari vuotta sitten oli yli puoli vuorokautta myöhemmin. Muistin myös, että LSD:n lisäksi mua kiinnostaa myös ayahuasca, jonka ympärillä pyörii oikein kunnon turismikoneisto Perussa, Ecuadorissa, Kolumbiassa ja oikeastaan muutenkin pitkin Latinalaista Amerikkaa. Se on siellä laillista ja sen voi tehdä siellä turvallisesti (mutta myös turvattomasti, joten täytyy tietää, mitä tekee). Ja yhtäkkiä mulla oli jopa varaa matkustaa sinne.

Pyörittelin tätä asiaa kuukausikaupalla, luin kaiken mitä tästä aiheesta löysin, ja olin ihan varma, että tämä on se juttu, jota mun on kokeiltava. Mitä muka voisin menettää (no, ehkä seota lopullisesti, mikä on tietysti melko pelottava tulevaisuudenkuva)? Vaidoin lahjakorttini Etelä-Amerikan lentoihin, ja aloin odottaa. Osittain kauhulla, mutta odottaa kuitenkin.

Sitten kävin Amsterdamissa (melkein sain kirjoitettua yhden tekstin, jossa en mainitse tästä mitään) ja tapahtui kaikenlaista. Aloin vähän jänistää, ja sitten ajatella, etten mä tarvitse sitä. Joka kerta kun mä puhuin A:n kanssa, ymmärsin uudelleen, ettei mulla ole mitään syytä lähteä mihinkään näin epämääräiseen. Musta tulee onnellinen sitten kun mulla on syy olla sitä, ja tavallaan alkoi näyttää, että olen ehkä löytänyt yhden sellaisen syyn.

Mitä lähemmäs mun joulukuinen matkaanlähtöpäiväni tuli, sitä vähemmän halusin ryhtyä siihen, minkä takia olin alunperin lähdössä. Se päivä kun A alkoi puhua mulle Helsinkiin tulemisesta, oli matkaani edeltävä päivä. Silloin mä tiesin, etten aio tehdä sitä. Pelkään liikaa sekoamista, enkä mä halua mennä sekaisin, en etenkään nyt.

Olen ollut tällä matkalla nyt vähän yli kolme viikkoa. Tasan viikon päästä palaan Suomeen. Toisaalta on ollut todella mahtavaa - toisaalta ihan sitä samaa kuin viime kesän matkanikin. Olen viettänyt aika monta päivää tekemättä mitään muuta kuin vatvonut ihan niitä samoja asioita kuin kesälläkin. Voinkohan enää koskaan matkustaa niin kuin ennen? Olen myös käyttänyt huomattavan paljon aikaa roikkumalla whatsappissa...

En ole tehnyt sitä, minkä takia tänne tulen. Huomenna matkustan siihen kaupunkiin, joka on ns. sen asian pääkaupunki. En kuitenkaan mene sinne siksi, vaan siksi, että se on myös Amazonin pääkaupunki tässä maassa, ja enhän mä nyt voi olla menemättä sinne viidakkoon kun olen kerran tänne asti tullut (paitsi että mun käärmepelkoni ei kyllä nauti tästä...).

Mutta mitä jos kadun tätä? Mitä jos kävelen onneni ohi? Enhän mä voi ulkoistaa onnellisuuttani A:lle, enkä kenellekään muullekaan, ja silti musta tuntuu, että olen tekemässä juuri niin (vaikken edes voi tietää, tuleeko siitä ikinä mitään).

Mä ja A ollaan edistytty.

Me ollaan puhuttu paljon. Ei mitään sellaista että se kysyy multa parin viikon välein mitä kuuluu, vaan se mitä Georgiassa tapahtui, toistuu nyt meidän viesteissä. Sen jälkeen kun se alkoi puhua mulle Helsinkiin tulemisesta, pystyin suhtaututumaan tähän jotenkin vapautuneemmin, ja mun vapautumiseni sai aikaan sen, että tämä alkoi mennä niin kuin se menee silloin kun mä olen sen kanssa.

Mä luulen, että se aiempi etäisyys johtui lähinnä siitä, että olin itse niin jäinen, eikä musta varmasti saanut mitään selvää. Nyt musta tuntuu, että se saattaa olla tosissaan. Mä en edelleenkään voi ymmärtää, mitä se muka näkee mussa, mutta ei tätä voi selittää enää mitenkään muuten.

Tai no siis...

Eilen kävin sen kanssa keskustelun siitä, mitä mun pitäisi tehdä ensi syksynä. Se toivoo selvästi, että mä muuttaisin Hollantiin, ja ihan niin kuin silloin Amsterdamissakin, se listasi mulle taas kaikki syyt, miksi mun pitäisi tehdä niin. Alan itsekin olla siinä lopputuloksessa muutenkin (lähinnä syystä yliopisto-rankingit ja lukukausimaksut), mutta tottakai mua ilahduttaa se, että A on monta kertaa vaikuttanut olevan jotenkin innoissaan siitä ajatuksesta.

Eilen se keskustelu eteni tähän suuntaan:

Mä olin niin onnellinen. Vaikka mun on aivan helvetin vaikea luottaa ihmisiin ja etenkin omaan viehätysvoimaani, musta tuntui siltä, että tuon on pakko tarkoittaa jotain. Se, että se suorastaan pyytää mua muuttamaan sinne ja antaa selvästi vielä ymmärtää, että tämä voisi johtaa johonkin ei voi olla pelkkää tyhjää puhetta. Et sä vaan yritä ylipuhua ketään muuttamaan asuinmaahasi, jos asia on sulle yhdentekevä.

Olen taas vaihteeksi yksin toisella puolella maailmaa (pitkä juttu, jonka olen luultavasti maininnut täällä joskus ja johon en nyt jaksa mennä), ja mun oli pakko saada hehkuttaa tätä johonkin. Muistin joskus alkusyksystä kyselleeni neuvoja tähän liittyen yhdellä vähän nololla keskustelupalstalla, jonka käyttäjäksi taidan olla vähän liian vanhakin. Palasin siis sinne ja hehkutin siihen vanhaan lankaani (joka on nyt jostain syystä poistettu, eli turha etsiä sitä sieltä?) asioiden nykyistä tilaa.

Siihen loppui ilo ja onni. Sieltä tuli pelkkä dumaus (lähinnä yhdeltä käyttäjältä), ettei mikään tästä tarkoita mitään, eikä se mies ole kiinnostunut musta lainkaan. Se alkoi puhua Helsinkiin tulosta vain koska se haluaa panna tai "sillä on siihen joku muu syy", eikä välitä siitä, muutanko mä sinne muuten kuin ehkä siksi, että siitä olisi kiva saada "pano kaveri" (sic).

Sen mielestä tuo toinen kommentti viittasi muihin miehiin ("eikä kukaan jätkä puhuis naiselle toisista miehistä, jos olisi oikeasti kiinnostunut" ) - ehkä tää on toiveajattelua, mutta mä en kyllä näe sitä niin? Mun mielestä se selvästi tarkoittaa itseään (mä en kyllä ole varma, näkyikö toi emoji siinä keskustelupalstalla, ja mun mielestä se on oleellinen ton viestin tulkitsemisessa), ja sitten se alkaa vielä kysellä niistä, joiden kanssa olen ollut aiemmin (tämä keskustelu jatkuu tuon kuvan ulkopuolella). Olenko mä vaan helvetti soikoon sokea?

Tässä puhutaan 31-vuotiaasta hollanninamerikkalaisesta IT-insinööristä, joka harrastaa politiikkaa, tietokoneita, swing-tanssia ja matkustamista itäblokin maissa; antaa parhaat kommentit mun kandiini (mä olen oikeasti tavannut miehen, joka on söpö ja ihana, ja joka pystyy pitämään yllä keskustelua siitä, mitä Saakašvilin eroaminen Odessan kuvernöörin tehtävistä kertoo Ukrainan korruptionvastaisesta taistelusta - tällaiseen ei moni pysty, joten я не здамся без бою), tekee tietoturva-asioihin liittyvää vapaaehtoistyötä, kehuskelee nettisivullaan matematiikkaan liittyvällä saavutuksellaan ja mainostaa olevansa feministi. Ei mistään lukioikäisestä "pleijeristä".

Jostain syystä mun on enää vaikea uskoa, että tän ihmisen agendalla voisi olla se, että se keskustelee esim. siitä Saakašvilistä tai mun kandista tai mun isoisäni kuolemasta tai mun yliopistohaustani mun kanssani saadakseen seksiä niin kuin mua siellä keskustelussa varoitettiin. Ihan niin kuin Hollannista ei löytyisi jotain mua kauniimpaa, älykkäämpää ja parempaa (etenkin sängyssä) nörttityttöä, jota se voisi panna, jos se on se mitä se haluaa.

Vaikka tottakai me ollaan puhuttu myös seksistä. Puhuttu... no sellaisella melko graafisella tasolla. Tietenkin mä tajuan, että se haluaa multa seksiä, mutta haluanhan mäkin siltä, eikä se poista kaikkea muuta mitä mä haluan tai tunnen.  Mä saatan olla rakastunut, enkä tajua miten voisin olla rakastunut ihmiseen, jota en haluaisi myös fyysisessä mielessä. Kuitenkaan en oikeastaan tajua miehiä. Ehkä se halu on niille sellaista, että se pyyhkii kaiken muun pois?

En mä tiedä, miksi mä kuvittelen, että mulla voisi olla mitään muuta arvoa. Sille tai muillekaan. Tottakai loogisinta on ajatella, että jos joku matkustaa mun luokseni Suomeen Hollannista, se tekee sen koska haluaa multa huonoa seksiä sitten "sillä on siihen joku muu syy", ei siksi, että se oikeasti haluaisi nähdä mut tai välittäisi musta pätkääkään. Ehkä se nää kommentit mulle siellä keskustelussa jättänyt oli joku, joka tuntee ja tunnisti mut, ja tietää siis asioiden tilan - siis sen, etten mä nyt vaan voi kelvata kenellekään missään muussa mielessä. Niinhän se on aina ennenkin mennyt.

Hauskaa, että olin ihan innoissani siitä mitä se sanoi. Että tulkitsin sen puheet niin, että se oikeasti haluaisi mut (eikä vain mua), ja leijuin kokonaisen vuorokauden jossain pilvissä vain siksi, että olin niin onnellinen. Sitten menin nettikeskusteluun, ja niin kuin nettikeskustelut yleensä, se pilasi mun hyvän tuuleni kokonaan. Sen jälkeen olen lähinnä murehtinut.

Mä olin humalassa (sellaisessa euforisessa, kun kaikki ideat tuntuu hyviltä ideoilta) kun mä joitakin viikkoja sitten lähetin sille viestin, jossa sanoin näin: "Maybe you're not aware of that yet, but I'm having so big crush on you that i can't believe it. I know it's probably stupid, because I don't even know you that well, but I still wish I could be with you all the time."

Se sanoi olevansa "pretty aware of that" (luoja, olen nöyryyttänyt itseäni), ja sitten se sanoi, ettei siinä ole mitään pahaa.
- harmi vain, ettei teleportteja ole keksitty, niin sitä toivetta on vaikea toteuttaa.

Koko ajan se antaa ymmärtää, että välimatka on ainoa ongelma mikä tässä on, ei se että mä tuntisin jotenkin liikaa tai väärin. Se on monta kertaa sanonut mulle, ettei mun pidä murehtia siitä, että me oltaisiin jotenkin "eri sivuilla" tässä, muttei se silti sano suoraan, mitä haluaa. Paitsi että se haluaa koko ajan tietää mitä mä haluan ihan niin kuin se varoisi koko ajan tekemästä mitään muuta. Se ei ole tehnyt mulle tai mun kanssani mitään, mihin ei ole saanut multa vahvistusta siitä, että haluan sitä. Muistan edelleen, miten se kysyi, saako pitää mua kädestä, kun me käveltiin ensimmäisen kerran  Tbilisissä sen hotellille.

Sen edellinen tyttöystävä asui Lontoossa. Mä olen ymmärtänyt, että välimatka koitui siinä lopulta ongelmaksi, vaikkei Lontoon ja Amsterdamin välillä edes ole mitään oikeaa välimatkaa - ei ainakaan, jos vertaa Amsterdamiin ja Helsinkiin. Olen alkanut ajatella, että tää on sille oikeasti se este nytkin, mutta mistä mä tiedän? Sen nettikeskustelun mukaan tää ei merkitse mitään, koska A ei ole virallistanut tätä mitenkään, eikä se ole kunnolla puhunut mistään seurustelusta. 1500 kilometriä on pitkä matka, mutta mitä sitten?

Siinä nettikeskustelussa mulle sanottiin myös, että jos sitä oikeasti kiinnostaisi, se olisi jo yrittänyt jotain. Että se haluaisi tavata usein ja muuta. Se nyt vaan on työtön ja mä olen opiskelija, mikä tarkoittaa, että tähän liittyy tiettyä finanssipuolen ongelmaa. Ehkä nämä on tekosyitä. Ehkä vaan yritän selittää itselleni kaikkea parhain päin, ja olen tyhmä ja sokea.

Mun oma arvostelukykyni sanoo, että tämä menee hyvin. Että ne keskustelijat eivät ole lukeneet edes prosenttia meidän viesteistä, eivätkä siis voi tietää, mitä tässä tapahtuu. Ne eivät myöskään tunne sitä miestä, toisin kuin mä, ja mä olen mielestäni oppinut jo hieman lukemaan sitä.

Harmi vain, että mä en luota omaan arvostelukykyyni edes tällaisessa asiassa. Tämä on ihan kuin kaikki muukin. Aina jos teen jonkun valinnan ja joku heittää epäilyksensä tätä valintaa kohtaan, teen toisin kuin olen itse päättänyt. Ihan sama, liitttykö se valinta siihen, mitä puen päälleni, vai johonkin oikeasti tärkeään.

Mä uskon sitä. Ei niissä saamissani kommenteissa ole mitään järkeä. Mä haluan sen, ja todennäköisesti mä muutan syksyllä Hollantiin, eikä se liity mitenkään tähän. Saanko mä olla tästä onnellinen ja odottaa tältä jotain, vai pitääkö mun olla "heittäytymättä", koska mun ainoa arvoni on mun kehoni, eikö mun kannata edes toivoa mitään muuta? Kukaan ei ole ikinä halunnut musta mitään muuta, eikä kukaan tule ikinä haluamaan musta mitään muuta, ja mä ansaitsen sen, eikä mun kannata edes toivoa mitään muuta.

A ei kadonnut.

Sen seuraava "Hey, how are you, how's your thesis going"-viesti tuli ihan yhtä varmasti kuin kaikki ne edellisetkin, ihan samalla tavalla sen jälkeen kun olin jo lähes luopunut toivosta.

Olin ihan varma että nyt se tapahtuu. Se, että se feidaa mut kun tajuaa valaneensa muhun ihan turhaa toivoa nyt kun sille on selvinnyt mitä mä ihan oikeasti ajattelen tästä kaikesta. Ainoa asia, jota se ei tiedä, on että mä matkustin Amsterdamiin vain nähdäkseni sen (mutta olen kyllä kertonut että olin enemmän kuin onnellinen siitä sattumasta, että halvimmat lennot takaisin Helsinkiin nyt vain  sattuivat lähtemään Amsterdamista, ja etten koko viikon pituisen matkani aikana pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että olen samassa kaupungissa kuin se), mutta tärkeimmän ei pitäisi siis olla enää mitenkään epäselvää: se kyllä tietää, miten ihastunut mä olen.

Jos tämä ei merkitsisi sille mitään, nyt olisi siis vähän niin kuin aika näyttää se.

Siispä se kysyy mitä mulle kuuluu. Kerron panikoivani seuraavalla viikolla edessä olevaa esitelmääni kandini tutkimussuunnitelmasta ja hajoavani yliopistoon. Perushommaa siis. Sitten vien huomion pois itsestäni ja lähetän sille tällaisen viestin: "How about you? Anything new with your work situation?"

Ja se ei vastaa. Se on ollut paikalla whatsappissa miljoona kertaa sen lähettämisen jälkeen, ja se on lukenut sen, mutta se ei vaan vastaa. Epätoivoni on käsinkosketeltavaa, ja mietin, johtuuko sen hiljentyminen siitä, että nyt se viimeinkin on lopullista, vai siitä, ettei se vaan halunnut vastata noin tökeröön kysymykseen. Miksi menin kysymään siltä sen töistä? Se on juuri menettänyt unelmapaikkansa, ja kyllä mä tiedän, millaista uuden etsiminen on maailmassa vuonna 2016. Ehkä se on sille herkkä aihe, josta se ei vaan halua puhua.

Lopulta se vastaa. Seuraavalla viikolla, vähän niin kuin se olisi odottanut, että pääsee ensin kysymään, kuinka mun esitelmäni meni (sivumennen sanoen meni muuten todella hyvin ottaen huomioon, että silloin kun mä kerroin siitä A:lle, mulla ei käytännössä ollut edes aihetta, mutta esitelmäni jälkeen sain vain ja ainoastaan kehuja erinomaisesta aihevalinnastani ja todella hyvin kirjoitetusta tutkimussuunnitelmastani). Se aloittaa kysymällä sitä, ja sitten se vastaa mun kysymykseeni:

"I'm still job-hunting"
"So lots of free time on my hands...."

Kuluu vuorokausi ennen kuin ehdin uskallan edes katsoa, mitä se on mulle vastannut. Näen, että se on lähettänyt mulle kolme uutta viestiä, mutta en näe niiden sisältöä, enkä siis ehdi alkaa ylianalysoida, mitä se tarkoittaa sillä, että se päättää viestinsä neljään pisteeseen.

En ehdi, koska se ehkä kyllästyy odottamaan, ja tämä tapahtuu:

"Maybe I should plan a few days in Helsinki ;)"


Siitä asti kun mulla on ollut jokin yhteys tähän ihmiseen, olen yrittänyt pitää pääni kylmänä (vaihtelevalla menestyksellä, mikä on varmasti tullut hyvin selväksi).

Olen yrittänyt ajatella tätä järkevästi. Miettiä todennäköisyyksiä sille, että mitään tällaista oikeasti tapahtuu. Mä elän 24 vuotta yksin, koska en kelpaa kenellekään - en oikeastaan edes sellaisessa platonisessa mielessä, ihan vain ystävänä - sillä olen sietämätön ihminen, jonka kanssa on vaan aika vaikea olla. Mussa ei oikeastaan ole mitään kenellekään, ja siksi mä olin jo ihan tottunut siihen ajatukseen, etteivät tällaiset asiat yksinkertaisesti kuulu mulle. En mä edes tiennyt, miltä ihastuminen tuntuu, koska en ikinä ole antanut itseni ihastua. Todennäköisyys sille, että se muuttuu niin, että tapaan maailman epämääräisimmällä tavalla ihmisen, johon rakastun käytännössä ensisilmäyksellä, ja joka kiinnostuu musta, vaikka mussa ei ole mitään kenellekään? Ihmisen, joka on jokaisella mittapuulla täydellinen (täydellinen mulle), ja jota en onnistu työntämään pois läheltäni edes käyttäytymällä niillä sietämättömillä tavoilla, joilla sen yleensä teen? Ei sellaista tapahdu.

Ja silti juuri nyt luulen, että mun on unohdettava kaikki todennäköisyydet tai tällaisten asioiden järkevä ajatteleminen. Sen, että se edes puheen tasolla ottaa esiin Helsinkiin matkustamisen sen jälkeen kun olen juuri kertonut sille olevani korviani myöten ihastunut, on pakko tarkoittaa jotain. Keksin ainoastaan kaksi vaihtoehtoa sille, mitä se jotain voisi olla: 1. se pitää mua pilkkanaan, 2. sitä oikeasti kiinnostaa edes vähän. Ja koska mun on vähän vaikea nähdä, että aikuinen ihminen voisi tehdä kaiken tämän ainoastaan tehdäkseen mulle kiusaa, ei tälle oikeastaan ole kuin yksi selitys: ettei tämä vaan voi olla ihan täysin yksipuoleista.

En toivo mitään muuta kuin sitä että se oikeasti tulee tänne, ja että mä voin tällä kertaa käyttäytyä oikein ja näyttää, miten paljon välitän.

(Jos tämä blogi vaikuttaa nykyään siltä, etten ajattele mitään muuta, niin se saattaa johtua siitä etten oikeastaan ajattele paljoakaan mitään muuta.)

Okei.

Mä olen juuri matkustanut miehen perässä Amsterdamiin. Mä olen juuri matkustanut miehen perässä Amsterdamiin. Is this the real life? Mun aivot nyrjähtää pelkästään ajatuksesta, että olen tehnyt jotain tällaista. Minä? Mitä? Missä todellisuudessa? Voisinko palata ajassa vaikka neljä vuotta taaksepäin ja kertoa silloiselle itselleni, että tulen vielä joskus tekemään jotain tällaista?

Matkani meni juuri niin kuin viimeksi täällä suunnittelin. Lensin ensin Puolaan, olin siellä pari päivää, enkä kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, minkä takia olen lähtenyt. Sitten olin vajaan neljä päivää Berliinissä, enkä kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, minkä takia olen lähtenyt.

Hauskinta tässä on se, etten mä kertonut sille tämän matkan tarkoitukselle etukäteen mitään. Suoraan sanottuna melkein jänistin. Puolassa katselin busseja Ukrainaan, ja ainoastaan valmiiksi hankittu Amsterdam-Helsinki-lentolippu esti mua muuttamasta suunnitelmaa lennossa, ja matkustamasta sittenkin Lvivin kautta Kiovaan.

Kun saavuin Amsterdamiin, ajattelin, etten kerro sille mitään. Kyllähän se Amsterdamin-matka nyt muutenkin kelpasi - se on kaunis ja viihtyisä kaupunki (uusi suosikkini Euroopassa, ja aion niin hakea maisteriohjelmiin Hollantiin), joten ei sinne matkustamiseen nyt mitään erityistä agendaa tarvita. Ei mun tarvitse edes yrittää tavata sitä miestä, jotta tämä matka olisi sen kaiken arvoinen.

Oli ihan todella lähellä, että olisin pelkkää pelkurimaisuuttani vain viettänyt ne neljä päivää siinä kaupungissa ilman, että olisin kertonut siitä mitään ihmiselle, jonka takia sinne lähdin.

Sitten tulin järkiini. Saavuin Amsterdamiin torstaina, ja perjantaina kävelin niitä kanavanvarsia, ajattelin ja tajusin, että ei vittu tämä voi mennä näin. Etten mä ihan oikeasti ole näin helvetinmoinen vätys, jonka pyrkimykset saavuttaa yhtään mitään kaatuvat aina ihan viimeisille metreille.

Ilmainen wifi löytyi lähellä olevasta Starbucksista, jossa vietin niin monta tuntia, etten kehtaa edes kertoa sitä tässä, koska kaiken sen ajan käytin siihen, että kirjoitin, uudelleenkirjoitin ja ylianalysoin viestini jokaista sanaa. Viestin, joka oli lopulta tämä:

"Hey, I'm in Amsterdam, and it just crossed my mind that I actually know someone from here. Got any suggestions on what to do here outside all the touristy stuff?"

Lol. "Crossed my mind", indeed. En tajua, miten mulle näin mahdotonta kommunikoida luontevasti (ja hermoilematta) jopa tekstin välityksellä.

Ei mene edes minuuttia kun se vastaa mulle:

"Are you just looking for suggestions, or would you actually like to get together?"

Menen jotenkin ihan jumiin. En muka osaa tulkita tuota viestiä ollenkaan, enkä tiedä, mitä mun pitäisi vastata. Haloo, tottakai mä tarkoitin että haluan tavata. Mutta tarkoittaako toi sun vastauksesi, että sä haluat myös, vai oliko se vähän sellaista ilkeämielistä ilkkumista, että "lol, yritätkö nyt vaan kärttää multa tapaamista, vähänkö säälittävää"?

Kun jään vaan tuijottamaan sen vastausviestiä, enkä saa itse sanottua sille mitään, se jatkaa: "I'd like to. If you're up to it. :)"

Puolitoista tuntia tästä hetkestä olen sen kanssa.

Se on täsmälleen sellainen kuin mun muistikuvissani.  Se on täsmälleen yhtä täydellinen, ja kun se halaa mua, musta tuntuu että pakahdun onnesta.

Pakahdun ehkä vähän myös jännityksestä ja hermostuneisuudesta ja pelosta, ettei tästä tulekaan mitään. Alan pyöritellä kaikkia mahdollisia katastrofin aineksia päässäni jo siinä vaiheessa kun se kysyy, haluaisinko mä tavata, ja kun lopulta näen sen, en oikeastaan pysty ajattelemaan mitään muuta: Miltä mä näytän? Mitä jos se pettyy? Mitä jos sen muistikuva musta oli ihan väärä, ja nyt se huomaa, etten ollutkaan mitään sellaista kuin se ajatteli? Mitä jos se näkee mut, ja alkaa heti katua tätä, ja kaikkea mitä on tapahtunut? Mitä jos tästä ei tule mitään? Mitä jos tää toimi silloin Tbilisissä vain siksi, että me oltiin Tbilisissä ja kukaan ei odottanut tältä mitään?

Menen siis ihan kipsiin. Tai en oikeastaan edes kipsiin, "super jäine mega-autisti" on ehkä se kuvaus, joka sopisi parhaiten siihen, millainen olen sen seurassa. Olen niin helvetin hermostunut, etten saa sanottua oikeastaan mitään järkevää. Se haluaa näyttää mulle kaupunkiaan, ja kun se esitelmöi mulle niistä paikoista, kaikki mitä saan sanottua on lähinnä "yeah", "okay", "oh, that's cool" ja hermostunutta naurua.

Jossain vaiheessa se varmaan kyllästyy mun hymistelyyni ja kysyy, unohdinko oikeasti, että se asuu siellä. Että miksen kertonut sille aiemmin olevani tulossa tai miksen kysynyt siltä suoraan, että haluaisiko se tavata. "I would have been upset if you hadn't told me about your visit", se sanoo kun yritän selittää, ja musta tuntuu vähän paremmalta. "If there's something you want, you should just ask. And you should worry less, I can see you do it way too much". Koko sen ajan jonka mä olen sen kanssa, se yrittää saada mua kertomaan mitä mä haluan, ja mä vain kiemurtelen.

Lopulta se kysyy, haluaisinko mä juoda jossain jotain, enkä mä sattumalta halua sillä hetkellä juuri mitään muuta kuin saada äkkiä vereni alkoholipitoisuuden nousuun. Kiitos luoja viinasta, en tiedä miten selviäisin yhdestäkään yhtään hankalammasta sosiaalisesta tilanteesta ilman sitä.

Me mennään kaljalle, ja mä selitän, että olen vaan jostain syystä  vähän hermostunut, mutta että olen taas oma itseni heti, kun olen juonut yhden. "Maybe after that you can't keep your hands off me anymore... I wouldn't mind, though", se vastaa siihen, ja mä toivon, ettei se kuvittele, että olen siinä vain, koska haluan seksiä (toisaalta ennuste osoittautuu kyllä myöhemmin ihan validiksi, joten ehkä se vaan näkee mun lävitseni).

Haluaisin kertoa sille olevani siinä, koska en ole kahdeksaan kuukauteen ajatellut paljoakaan muuta kuin sitä, mutta en saa sitä sanottua. En vaikka se miten yrittää taivutella mua puhumaan siitä, mitä ajattelen. Kerron, etten halua sanoa mitään typerää, koska en voi olla varma, mitä se ajattelee musta. Että onko se mulle mukava vain siksi, että niin nyt vain kuuluu tehdä (ja koska se on amerikkalainen, mikä tekee siitä olemuksellisesti mukavan kaikille), vai pitääkö se musta oikeasti. Sen jälkeen se alkaa luetella kaikkea, mitä on mulle tehnyt. Sitä miten, se on pitänyt yllä meidän keskustelua kaikki nämä kuukaudet, ja kuinka se oli valmis tapaamaan mut parin tunnin varoitusajalla ja "doesn't that tell you anything? I think it should be quite clear that I do like you,  by which I mean that I'm probably not gonna marry you tomorrow, but I'm happy to see what happens. You should just say what do you want, because that's the only way we could know if we want the same things. You don't need to worry about it, there's almost nothing you could say to make me hate you."

Se sanoo mulle noin, ja mä haluan huutaa. Se ei halua mun kanssani naimisiin huomenna, mutta ehkä joskus? Se haluaa katsoa mitä tapahtuu. Koko illan se tiputtelee mulle huolimattomia kommentteja, jotka haluan tulkita omaksi edukseni (niin kuin ulistessani sille siitä, etten tiedä, mitä teen elämälläni nyt kun Brexit tapahtuu, enkä oikeastaan enää halua lähteä opiskelemaan Britanniaan: "yeah, I wouldn't go to the UK now. But you know, the Netherlands has many good universities. And I'd be here to help you settle down", se sanoo, ja sitten se listaa mulle hollantilaisia yliopistoja, joissa opiskella kansainvälistä politiikkaa), mutta samaan aikaan en pysty olemaan miettimättä sitä, miten en usko yhtään, että tämä tapahtuu. Etten usko siihen mitä se sanoo, en luota siihen että se haluaisi musta yhtään mitään muuta kuin ehkä seuraa seuraavaksi yöksi. Se ei johdu A:sta tai siitä mitä se sanoo tai miten se sen sanoo, vaan se johtuu minusta. Siitä, ettei mulle tapahdu tällaisia asioita. Ettei kukaan kiinnostu musta ikinä, kukaan ei halua musta mitään, kukaan ei pidä mua minään, koska en ole mitään, eikä musta ikinä tule mitään. A:kin ajattelee niin, muttei se voi sanoa sitä, koska mä olen siinä. Koska olen yhtäkkiä sen kanssa Amsterdamissa, vaikkei sen pitänyt nähdä mua enää koskaan.

Samaan aikaan mä tiedostan, ettei mun pitäisi ajatella niin. Tiedostan, ettei missään siinä mitä käyn pääni sisällä läpi ole oikeasti mitään järkeä, koska ei kukaan jaksaisi mennä niin pitkälle kuin A on mennyt, jos sen ainoa tavoite olisi olla vain vaikuttamatta kusipäältä sen jälkeen kun se on pannut mua kerran. Ei se tekisi kaikkea tätä, jos se ei yhtään tarkoittaisi asioita, joita se sanoo. Miksi musta on tullut tällainen? Miksi mä kuvittelen, että se, että joku on inhonnut mua joskus aiemmin, tarkoittaa sitä, että ihan kaikki tulevat inhoamaan mua tulevaisuudessakin? Mitä jos työnnän myös A:n pois käyttäytymällä näin, ihan niin kuin olen tehnyt kaikille muillekin, jotka ovat joskus yrittäneet?

Tottakai kaikki johtaa siihen, että seuraavana aamuna mä herään sen lakanoista. Se nukkuu, ja mä makaan valveilla sen vieressä, enkä saa silmiäni irti siitä. Mietin, olisinko silloin Tbilisissä uskonut olevani vielä joskus tässä. Silloin kun se tuli mun pöytääni, ja mua vähän ärsytti kun en saanut olla rauhassa? Silloin kun se lähti ja mä jäin yksin, kun jokainen Tbilisin kadunkulma muistutti mua siitä? Tai kaikki ne päivät keväällä Venäjällä kun vain odotin, vaikka oletin sen olevan ihan turhaa? En en en en. Mä en usko tätä edes nyt. Mä en usko että se on siinä, että se nukkuu kädet kietoutuneena mun ympärilleni, ja että kun se herää, se ei vain pue nopeasti päälleen ja poistu raivolla paikalta, vaan se on siinä, ja se silittää mun hiuksia ja välittää oikeasti siitä, mitä mä ajattelen.

Mä en usko, että voin olla näin ihastunut ihmiseen, joka ei tee kaikkeaan näyttääkseen mulle, miten paljon inhoaa kaikkea sitä, mitä mä olen tai edustan. Mä en ylipäänsä usko sitä, että voin olla ihastunut. Mä en usko sitä, miten paljon voin haluta jotain ihmistä ihan jokaisella eri tasolla, tai sitä, että voin herätä jonkun sängystä ja olla tuntematta itseäni jotenkin vähän likaiseksi ja nöyryytetyksi. Sitä, että on joku ihminen, jonka kanssa kaikki voi tuntua niin oikealta.

Maanantain mä vietän lentokentällä Oslossa, koska kannattaa aina säästää pari kymppiä lentolipuissa (protip: ei kannata, etenkään jos "säästöön" sisältyy kahdeksan tuntia lentokentällä Oslossa). Mua kaduttaa niin paljon, että tunnen sen sellaisena fyysisenä tuskaisuutena. Miksi en sanonut sille mitään? Se kärtti sitä ihan koko ajan, miksi olin niin vaikea? Se teki sen niin helpoksi, mutta mä käyttäydyin ainoastaan tavoilla, jotka työntävät sen vaan pois. Mua kaduttaa, etten antanut sille edes mitään kunnon vihjettä,  ja että se saattaa oikeasti kuvitella, että tekstasin sille vain koska halusin sen kanssa sänkyyn. Miten kukaan voi olla näin idiootti?

Aina kun mulla on huolia, mä alan kirjoittaa niitä auki. Niin teen myös nyt. Kirjoitan ylös aivan kaiken mitä ajattelen ja tunnen. En ajattele, että kirjoitan sitä jotenkin sille miehelle, mutta kun olen valmis, tajuan kirjoittaneeni sen kaiken sille. Se on helvetin pitkä sepustus, jossa mä kerron, miksi tämä on mulle niin vaikeaa, ja miten paljon välitän siitä, ja miten onnellinen olen, että kaikki tämä on tapahtunut, ja miten paljon toivon, ettei se vihaa mua siksi, mitä tunnen tai ajattelen. Ja olen kirjoittanut sen kaiken sille. Miksi en siis myös lähettäisi sitä sille? (No, tähän olisi varmaan aika helvetin monta hyvää syytä, mutta mitäpä niistä. The stupidity is strong with this one.)

Ja sitten mä lähetän sen sille. Se on säälittävin tekstinkappale, jonka olen ikinä kirjoittanut, ja epätoivo näkyy siitä Kiinaan asti. Ja silti mä lähetän sen sille. Alkaa elämäni tuskaisin vuorokausi.

Se ei vastaa, se ei muka ole lukenut koko viestiä, eikä ollut paikalla whatsappissa. Kun mä lähetän sen koko tekstiseinän sille, siihen menee 16 jumalattoman pitkää whatsapp-viestiä, ja tiedostan kyllä, että se saattaa olla hieman luotaantyöntävä lähestymistapa (jos mä näkisin sen lähettäneen mulle 16 whatsapp-viestiä yhdellä kertaa, en uskaltaisi avata niitä varmaan viikkoon). Olen silti aivan romuna, koska yhtäkkiä musta tuntuu, ettei se edes aio lukea sitä. Ei tietenkään, koska kuka tekee mitään näin idioottimaista? Me ollaan tavattu kaksi kertaa, mikä vitun aika se on ottaa esille yhtään mitään tällaista? Ei se, että se kysyi multa mitä mä ajattelen, tarkoita välttämättä sitä että se oikeasti haluaisi tietää, mitä mä ajattelen. Miksi olen näin saatanan tyhmä? Miten mulle voi tulla edes mieleen tehdä jotain tällaista?

Se vastaa melkein minuutilleen tasan vuorokauden päästä:

"There's no reason I would hate you for that, it's fine. It's how you feel, so that shouldn't be wrong"

Mitä? Mitä tämä tarkoittaa? Miten ylianalysoin tämän? Miksi "it's fine" kuulostaa siltä, ettei se todellakaan ole "fine"? En tiedä yhtään, onko tämä hyvä vai huono, vai ei kumpaakaan, tai että mitä mun pitäisi ajatella tästä vastauksesta.

Se ei jää tosin siihen. Sen jälkeen se muuttuu käytännössä anteeksipyynnöksi siitä, että sen täytyi mennä lauantai-iltana, eikä se ehtinyt nähdä mua enää uudestaan ennen kuin lähdin. Ja siis tottakai mä olin pettynyt sen takia, mutten todellakaan tarkoittanut, että sen pitäisi olla siitä mitenkään pahoillaan; kyllähän mä nyt tajuan, että sillä on ihan oikea elämä siellä, ja mä ilmoitin sille siellä olostani ihan viimetipassa. En todellakaan halunnut vaikuttaa siltä, että syyllistän sitä mistään.

Etenkään kun sen viestiketju päättyy tähän:

"Then yesterday I had a meeting with my manager and HR, which led to this morning deciding to cut my contract with them. It's been needed, but it still had kept me distracted from pretty much everything else."

Is this the real life?

Mä teen ensimmäistä kertaa elämässäni jotain tällaista; olen ensimmäistä kertaa elämässäni täysin rehellinen siitä mitä tunnen ja kerron sen avoimesti ja yrittäen olla olematta niin hirveän ahdistunut siitä kaikesta, ja valitsen siihen tällaisen ajoituksen.

Alan kallistua siihen, että kaiken mitä mä teen, on vain ihan pakko mennä jotenkin pieleen. Olen kertakaikkiaan tuomittu epäonnistumaan ja epäonneen ja kaikkeen mahdolliseen paskaan tuuriin, ja olen ansainnut sen kaiken. Ehkä musta ei vaan kuulu tulla onnellista. Ehkä minkään ei vain kuulu toimia.

Vastaan sille, ettei sen tarvitse huolehtia tästä, ja etten mä tarkoittanut syyllistää sitä mistään - että musta vain tuntui siltä, että mun on pakko viimeinkin kertoa sille kaikki. Sitten pyydän sitä olemaan huolehtimatta mistään siitä, koska sillä selvästikin on vähän muutakin ajateltavaa nyt, ja olen pahoillani siitä, mitä sen työn kanssa tapahtui. Sitten se jää siihen (mikä on toisaalta ihan normaalia, koska olen nyt oppinut, että tämä nyt vain sattuu olemaan sen viestittelytyyli).

Mä en tiedä, mitä nyt tapahtuu. Kaduttaa toisaalta aivan vitusti, että menin kertomaan sille mitään, mutta toisaalta nyt se ainakin tietää, ja jos tämä ei nyt jäänyt tähän, niin voin ehkä olettaa, että tämä lähtökohta on sille ihan ok.

Näen kolme vaihtoehtoa, jotka voisivat tapahtua seuraavaksi:

1. Se feidaa mut kokonaan, enkä enää koskaan kuule siitä mitään.
2. Se tekstaa mulle jotain tyyliin "I didn't want to give you any false hope, and I think that's what happened. I'm sorry. You're a nice girl, but not my type, and I think that we should not stay in touch anymore". Jokaikinen kerta kun avaan whatsappin olen nykyään vähän helpottunut kun siellä ei ole siltä uutta viestiä, koska olen ihan varma, että jos siellä olisi, se olisi jotain tuollaista.
3. Se jatkaa mulle tekstaamista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin voin ehkä luottaa siihen, että tässä saattaa olla jotain.

Hauskaa, että mä menin Amsterdamiin, koska ajattelin, että se selkeyttäisi tämän kaiken, ja mä voisin joko antaa olla, tai sitten antaa itseni turvallisesti ihastua vähän lisää. No, ihastuin kyllä lisää, mutta uskallan vielä vähemmän luottaa mihinkään tai odottaa tältä mitään. En edelleenkään tiedä, mitä tämä on, ja olen vähintään yhtä lovestruck kuin lähtiessänikin. Hyvinhän se meni siis.

Mä olen Amsterdamissa.

Mä olen Amsterdamissa ja tapaan A:n 40 minuutin päästä.

Jos en kuole paniikkiin ennen sitä.

Please, please, please, let me get what I want this time.

En edelleenkään sanonut sille mitään.

Sen sijaan ostin lentolipun Gdanskiin yliopiston perioditauolle. En erityisesti halua Gdanskiin, mutta kun näin sen 19,99 euroa maksavan lipun, tiesin, että seuraava suunnitelmani käveli just mua vastaan (en kyllä ole ihan varma, mitä näistä mun suunnitelmistani on tähänkään asti tullut).

21.10. Helsinki - Turku - Gdansk, yht. 24 e.
22.10. Gdansk -Berliini, 8 h 20 min ja 10 e (bussi lähtee yhdeksältä illalla, joten ehdin myös nähdä sitä Gdanskia melkein kaksi päivää, mikä lienee ihan riittävästi)
23. - 25.10. Berliini
26.10. Berliini - Amsterdam, 9 h 25 min ja 28 e (taas yöbussi, eli oikeasti melkein neljä päivää Berliinissä)
27. - 29.10 Amsterdam
30.10. Amsterdam - Helsinki

Ehkä sen mun Keski-Aasian-matkani Uzbekistan-osion kuuluikin peruuntua, koska mulla on varaa tähän ainoastaan siksi, että palasin kotiin pari viikkoa aiemmin kuin piti.

Tämä on täydellistä. Mulla on tekosyy ("haluan ennen hakemista käydä kaupungeissa, joissa voisin opiskella maisteriksi, koska en halua sikaa säkissä"), ja mulla on matkasuunnitelma, joka oikeasti näyttää siltä, että tälle on joku muu syy kuin se syy, jonka takia mä oikeasti haluan Amsterdamiin. Tätä kun ei voisi tehdä niin, että lentäisin sinne suoraan Helsingistä, koska ihan liian läpinäkyvää. Tosin myös se tekosyy on ihan kelvollinen, koska hauskasti on alkanut näyttää siltä, että Amsterdam on ihan for real yksi potentiaalisimmista paikoista jatkaa opintoja ensi syksynä, mikä ei edes kovin paljon liity A:han, vaan lukukausimaksujen ja kv politiikan oppiaineen tasoon eri Euroopan maissa. Bullshittiä on ainoastaan se, että mun muka tarvitsisi matkustaa sinne nähdäkseni, että viihtyisin siellä (olen melko varma siitä ihan ilmankin), mutta sitä sen oikean syyn ei tarvitse tietää.

Nyt vain toivon, että se stalkkaa edelleen mun Instagramia ja nielaisee syötin. Ja jos niin ei tapahdu, niin sitten vain esittelen sille ne tekosyyt, sanon olevani sattumalta sen asuinkaupungissa, ja kysyn ohimennen, kiinnostaisiko sitä taas esim. juoda mun kanssa viiniä (ja sen jälkeen repiä multa vaatteet päältä mun halvassa hotellihuoneessa).

Mikä muka voisi mennä pieleen? Ja vaikka jokin menisikin pieleen niin hei, ainakin näen vähän Eurooppaa (pidän vähän nolona sitä, että olen viettänyt melkein kaksi kuukautta elämästäni Kiinassa, mutta kokemukseni länsieurooppalaisista suurkaupungeista rajoittuu Pariisiin, Tukholmaan ja Lontooseen. Ja olen sitäpaitsi aina halunnut Berliiniin), eli epäonnistuminenkin olisi tappio vain tunnepuolella.

Epätoivoisuusprosentti: huomattava. Mutta ainakaan kukaan ei voi väittää, etten muka tekisi mitään tämän suhteen. En ehkä uskalla kertoa sille kaikkea suoraan, mutta teen sentään jotain muutakin kuin vikisen sydänsurujani. Ja ehkä on hyvä, että mä saatan nähdä sen ennen kuin menen sanomaan sille mitään hätiköityä. Ehkä se on ihan erilainen ollessaan kotonaan. Tai ehkä mä olen. Koko Venäjä-aikani kun koin olevani jotenkin kokonaisvaltaisesti parempi ihminen - ehkä tämä kaikki toimi vain sen ihmisen kanssa, eikä sen surkimuksen, joksi palauduin välittömästi ohitettuani passintarkastuksen Helsinki-Vantaalla.

Olen ihan paniikissa jo nyt.