Mä olen siis Etelä-Amerikassa.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni jossakin muualla kuin Euraasian mantereella.

Se mitä mä teen täällä on pitkä juttu, johon liittyy yhdet ilmaiset mannertenväliset lentoliput, mun kyllästyminen elämääni, ja ayahuasca-niminen, Amazonin sademetsistä löytyvä kasvi, joka toimii vähän niin kuin LSD, mutta vielä voimakkaammin. Sillä on parannettu ihmisiä masennuksesta ja riippuvuuksista ja vaikka mistä satoja vuosia.

Viime kesänä mä päätin, etten voi elää näin. Etten mä yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan jotenkin näin onneton, ja että mun on keksittävä, mitä teen sille. Täytän keväällä 25, ja mä en halua raahata uudelle neljännesosavuosisadalle mukanani näitä tunteita, jotka ovat olleet mussa jostain 13-vuotiaasta saakka, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän intensiivisinä. Mä haluan korjata kaiken, mutta miten helvetissä sen muka teen?

Muistin kaiken, mitä olin ennen vaihtoonlähtöäni lukenut psykedeeleistä. Miten olin keksinyt, että haluan kokeilla LSD:tä, koska kaikki näyttö puhui sen puolesta, että se voisi auttaa mua. Mutta mistä mä muka sitä saisin? Enkä mä uskalla tehdä sitä yksin, mutta ei mulla myöskään ole ketään sellaista, jonka kanssa haluaisin silloin olla.

Sitten muistin, että olin saanut lahjakortin lentoyhtiölle kompensaationa silloin kun mun lentoni Kiinasta Eurooppaan pari vuotta sitten oli yli puoli vuorokautta myöhemmin. Muistin myös, että LSD:n lisäksi mua kiinnostaa myös ayahuasca, jonka ympärillä pyörii oikein kunnon turismikoneisto Perussa, Ecuadorissa, Kolumbiassa ja oikeastaan muutenkin pitkin Latinalaista Amerikkaa. Se on siellä laillista ja sen voi tehdä siellä turvallisesti (mutta myös turvattomasti, joten täytyy tietää, mitä tekee). Ja yhtäkkiä mulla oli jopa varaa matkustaa sinne.

Pyörittelin tätä asiaa kuukausikaupalla, luin kaiken mitä tästä aiheesta löysin, ja olin ihan varma, että tämä on se juttu, jota mun on kokeiltava. Mitä muka voisin menettää (no, ehkä seota lopullisesti, mikä on tietysti melko pelottava tulevaisuudenkuva)? Vaidoin lahjakorttini Etelä-Amerikan lentoihin, ja aloin odottaa. Osittain kauhulla, mutta odottaa kuitenkin.

Sitten kävin Amsterdamissa (melkein sain kirjoitettua yhden tekstin, jossa en mainitse tästä mitään) ja tapahtui kaikenlaista. Aloin vähän jänistää, ja sitten ajatella, etten mä tarvitse sitä. Joka kerta kun mä puhuin A:n kanssa, ymmärsin uudelleen, ettei mulla ole mitään syytä lähteä mihinkään näin epämääräiseen. Musta tulee onnellinen sitten kun mulla on syy olla sitä, ja tavallaan alkoi näyttää, että olen ehkä löytänyt yhden sellaisen syyn.

Mitä lähemmäs mun joulukuinen matkaanlähtöpäiväni tuli, sitä vähemmän halusin ryhtyä siihen, minkä takia olin alunperin lähdössä. Se päivä kun A alkoi puhua mulle Helsinkiin tulemisesta, oli matkaani edeltävä päivä. Silloin mä tiesin, etten aio tehdä sitä. Pelkään liikaa sekoamista, enkä mä halua mennä sekaisin, en etenkään nyt.

Olen ollut tällä matkalla nyt vähän yli kolme viikkoa. Tasan viikon päästä palaan Suomeen. Toisaalta on ollut todella mahtavaa - toisaalta ihan sitä samaa kuin viime kesän matkanikin. Olen viettänyt aika monta päivää tekemättä mitään muuta kuin vatvonut ihan niitä samoja asioita kuin kesälläkin. Voinkohan enää koskaan matkustaa niin kuin ennen? Olen myös käyttänyt huomattavan paljon aikaa roikkumalla whatsappissa...

En ole tehnyt sitä, minkä takia tänne tulen. Huomenna matkustan siihen kaupunkiin, joka on ns. sen asian pääkaupunki. En kuitenkaan mene sinne siksi, vaan siksi, että se on myös Amazonin pääkaupunki tässä maassa, ja enhän mä nyt voi olla menemättä sinne viidakkoon kun olen kerran tänne asti tullut (paitsi että mun käärmepelkoni ei kyllä nauti tästä...).

Mutta mitä jos kadun tätä? Mitä jos kävelen onneni ohi? Enhän mä voi ulkoistaa onnellisuuttani A:lle, enkä kenellekään muullekaan, ja silti musta tuntuu, että olen tekemässä juuri niin (vaikken edes voi tietää, tuleeko siitä ikinä mitään).