Se on nyt varmaa:

Muutan syksyllä Hollantiin.

Sain vaihtopaikan syksyksi Leidenistä. Olen hakemassa Leideniin ja lisäksi Amsterdamiin myös maisteriohjelmiin, mutta vaihtopaikan varmistuttua luulen, että haen niitä maisteripaikkoja sittenkin vasta syksyllä (koska kaikki haaveilemani maisteriohjelmat voi aloittaa syyskuun lisäksi myös helmikuussa), ja valmistaudun siihen henkisesti kokeilemalla hollantilaista (yliopisto)elämää syksyn ajan rennolla otteella, ilman paineita ja Erasmus-apurahan avustuksella. Vaihtoni Venäjällä ei koskaan vastannut muiden villejä vaihtokertomuksia, joten kai munkin nyt on päästävä kokemaan jotain sellaista, ja uskon aika vahvasti, että Hollanti on siihen paras paikka maailmassa.

Silti tärkeintä tässä kaikessa: Leiden on 22 minuutin junamatkan päässä Amsterdamista. Se mitä tarkoitan sillä on, että se on 22 minuutin junamatkan päässä A:sta. Olen sanonut tämän monta kertaa, mutta en vieläkään usko sitä kehityskulkua, joka menee niin, että söpö mies istuu mun pöytääni Dunkin Donuts'issa ja lopulta muutan sen perässä maahan, johon en oikeastaan koskaan aiemmin ollut ajatellut muuttavani. Että se mies on ensimmäinen mies ikinä, joka sanoo mulle jotain sellaista kuin (suora lainaus): "I'm so happy that I met a girl like you." Kukaan ei ole ikinä tehnyt musta yhtä onnellista kuin se tekee joka kerta kun lohduttaa mua, ja kun sen puheista näkyy, että se saattaa ihan oikeasti välittää. Että se saattaa ihan oikeasti olla iloinen siitä, että tapasi mut, vaikka mun on niin kovin vaikea ymmärtää, miksi.

En tosin halua puhua tässä A:sta, koska pelkään nykyään melkein jo tällaisen ajattelemista - kirjoittamisesta puhumattakaan - koska olen niin taikauskoinen, että olen ihan varma, että kaikki menee pilalle heti kun tuon ilmi, miten hyvältä tämä tuntuu ja näyttää. Oikeastaan tämä näyttää ihan liian hyvältä, etten voi olla pelkäämättä ihan joka hetki, että 1. kaikki onkin huijausta tai 2. jokin vain muuttuu, enkä enää koskaan kuule mitään siitä koko ihmisestä. Pelkään, että se tajuaa, muuttaa mielensä, tulee järkiinsä, löytää jonkun toisen, tai tekee mitä tahansa muuta joka särkee paitsi mun sydämeni niin myös mut.

Alan nyt ymmärtää, ettei tunne-elämäni kertakaikkiaan ollut kypsä mihinkään tällaiseen yhtään aikaisemmin. Ehkä se ei ole vieläkään. Joka kerta kun se ei tekstaa mulle mitään melkein kokonaiseen päivään vaikka roikkuu koko ajan whatsappissa, olen ihan hajalla, koska olen varma, että nyt se tapahtuu. Että tässä se nyt oli. Musta tulee edelleen oikea nuori Werther joka kerta kun koen, ettei se mies huomaa mua tarpeeksi, ja kun alan kuvitella, ettei se enää ikinä halua musta mitään (eikä ehkä alun alkaenkaan halunnut). Maailmassa ei ole ketään, jonka takia olisin itkenyt näin monta näin turhaa itkua. (Koska tähän mennessä ne ovat aina osoittautuneet turhiksi, ja saan sen miehen inhoamaan itseäni luultavasti pelkästään sillä, että se joutuu koko ajan sanomaan mulle, että mun pitäisi lopettaa asioiden ylianalysointi.)

Siksi kaikki mitä uskallan sanoa nyt on, että tulen luultavasti katumaan koko loppuelämäni, jos en nyt katso, mihin tämä kehityskulku voi vielä viedä. Hollantiin lähtöä mun taas tuskin koskaan tarvitsee katua, edes vaikka A:n kanssa ei menisi niin kuin haluan. Vaihtoon lähteminen ensialkuun tekee tästä vielä mahdollisimman turvallista, koska en sitoudu siinä mihinkään, ja neljä kuukautta on lyhyt aika. Jos mun sydämeni särkyy sinä aikana niin, etten pysty olemaan enää koskaan koko maassa, kukaan ei pakota mua tekemään sitä maisteria siellä.

Olen aivan vitun innoissani. Ehkä jopa vielä enemmän innoissani kuin ennen Venäjälle lähtöä. Venäjä ja Hollanti tuntuvat ihan joka suhteen toistensa vastakohdilta, ja tässä lähtemisessä ei ole mitään pelättävää tai jännitettävää (siis muuta kuin ihmissuhteeni, mutta jos ajatellaan vain sitä itse lähtemistä ja päämäärää). Liberaali Hollanti keskellä Eurooppaa, kaikki puhuvat englantia ja meininki on niin pohjoiseurooppalaista, että se tuntuu kotoisalta - jotain ihan muuta kuin sulkeutunut ja konservatiivinen Venäjä, jossa mä en ymmärrä ketään eikä kukaan ymmärrä mua. Ja jos siitä, miten paljon pidin viime syksynä Amsterdamista (jopa niinä hetkinä kun pyörin siellä yksin epätoivoissani ja ajattelin, etten ota A:han yhteyttä lainkaan), voi päätellä yhtään mitään, niin olen ihan varma, että tulen viihtymään. Enkä edes viitsisi mennä niihin seikkailumahdollisuuksiin joita tämä tarjoaa: esim. kuusi tuntia junalla Pariisiin, 19 euroa bussilippu Lontooseen - voisinko mä sittenkin lähteä esim. heti?

No, en tietenkään voi, koska mikään muu ei ole kovin selvää.

Kandipalautukseen on kaksi kuukautta. Mulla on maailman paras aihe (avainsanoja: Venäjä, ulkopolitiikka, Ukraina, kriisi, Valko-Venäjä) ja kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta jostain syystä en silti saa tehtyä yhtään mitään. Jostain syystä musta on alkanut tuntua, että olen pyörinyt melkein neljä vuotta yliopistolla, muttei mulla silti ole minkäänlaista kompetenssia koko työn tekemiseen. En osaa kirjoittaa, en osaa tehdä tutkimusta, en helvetti soikoon osaa edes ajatella. Tiedän että teen tästä ihan todella paljon isomman jutun kuin se oikeasti onkaan, mutta jostain syystä pelkään tätä työtä ja pelkään, ettei siitä vain voi tulla mitään. Häpeän kaikkia aikaansaannoksiani ja istun tyhjän tekstieditorin edessä murehtimassa niiden lauseiden epäkelpoutta, joita en ole vielä edes kirjoittanut.

Muutenkin koulu vaan kaatuu päälle. Vaihtoonlähtö tuo mulle onneksi vähän armonaikaa, sillä nyt mun täytyy saada kaikki valmiiksi käytännössä ennen elokuuta. Maisterihakujen kanssa tavoite olisi ollut toukokuussa, mutta yhtäkkiä olen vain havahtunut siihen, että multa puuttuu ihan järjettömästi kaikkea, mutta olen niin ahdistunut kandista, etten saa edes mitään siitä muusta tehtyä. Mulla on tähän mennessä tältä lukuvuodelta jotain 15 opintopistettä, kun vuoden loppuun mennessä pitäisi olla lähemmäs sata. Viimeinen opetusperiodi alkaa viikon päästä.

Olen alkanut ymmärtää, että olen oikeastaan aika onnekas. Kaikki hyvä, mitä mulle on ikinä tapahtunut on tavallaan vaan tipahtanut mun syliini ilman, että olisin hirveästi nähnyt vaivaa yhtään minkään eteen. Kaikki opiskelupaikastani A:han on vaan jotain, mikä on kävellyt mua vastaan, enkä mä itse ole tehnyt mitään niiden eteen. En oikeasti ansaitse mitään näistä asioista, koska en ole laittanut niihin juuri mitään vaivaa. Tai "juuri mitään vaivaa" siinä mielessä, etten ole tehnyt niiden eteen mitään muuta kuin murehtinut ja stressannut.

Se johtaa siihen, että sitten kun mun oikeasti pitäisi tehdä jotain, mikään ei vaan toimi. Se on se vaihe, jossa alkaa paljastua, ettei tämän sittenkään kuulu mennä näin. Ettei mun kuulu olla tässä opiskelupaikassa, eikä mun kuulu valmistua, koska en oikeasti ole riittävän hyvä - mulla on vaan käynyt hyvä tuuri, ja se on ikään kuin pudonnut taivaasta mulle ilman, että olisin sitä oikeasti ansainnut. Ettei mun kuulu saada A:ta, koska en ole sen arvoinen, eikä musta ikinä tule sen arvoista, kun käyttäydyn näin. Jossain vaiheessa kaikki huomaavat, että olen tehnyt kaiken minkä olen onnistunut tekemään vain siksi, että mulla on käynyt tuuri.

Pelkään että koulun kanssa käy nyt niin. Että tämä on se taso, jolle voin päästä esittämällä parempaa kuin olen, mutta tästä ei vain mennä eteenpäin. Se kandi ei kirjoita itse itseään, eivätkä ne viimeiset opintosuoritukset ilmesty opintorekisteriin tyhjästä. Nyt mun pitäisi oikeasti tehdä asioita, joten nyt selviää, etten mä oikeastaan pysty tekemään niitä, koska olen liian tyhmä ja liian vajavainen ja liian huono. Ja mitä mä sitten teen? (Selvästi lähden Hollantiin särkemään sydämeni.)