Okei.

Mä olen juuri matkustanut miehen perässä Amsterdamiin. Mä olen juuri matkustanut miehen perässä Amsterdamiin. Is this the real life? Mun aivot nyrjähtää pelkästään ajatuksesta, että olen tehnyt jotain tällaista. Minä? Mitä? Missä todellisuudessa? Voisinko palata ajassa vaikka neljä vuotta taaksepäin ja kertoa silloiselle itselleni, että tulen vielä joskus tekemään jotain tällaista?

Matkani meni juuri niin kuin viimeksi täällä suunnittelin. Lensin ensin Puolaan, olin siellä pari päivää, enkä kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, minkä takia olen lähtenyt. Sitten olin vajaan neljä päivää Berliinissä, enkä kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, minkä takia olen lähtenyt.

Hauskinta tässä on se, etten mä kertonut sille tämän matkan tarkoitukselle etukäteen mitään. Suoraan sanottuna melkein jänistin. Puolassa katselin busseja Ukrainaan, ja ainoastaan valmiiksi hankittu Amsterdam-Helsinki-lentolippu esti mua muuttamasta suunnitelmaa lennossa, ja matkustamasta sittenkin Lvivin kautta Kiovaan.

Kun saavuin Amsterdamiin, ajattelin, etten kerro sille mitään. Kyllähän se Amsterdamin-matka nyt muutenkin kelpasi - se on kaunis ja viihtyisä kaupunki (uusi suosikkini Euroopassa, ja aion niin hakea maisteriohjelmiin Hollantiin), joten ei sinne matkustamiseen nyt mitään erityistä agendaa tarvita. Ei mun tarvitse edes yrittää tavata sitä miestä, jotta tämä matka olisi sen kaiken arvoinen.

Oli ihan todella lähellä, että olisin pelkkää pelkurimaisuuttani vain viettänyt ne neljä päivää siinä kaupungissa ilman, että olisin kertonut siitä mitään ihmiselle, jonka takia sinne lähdin.

Sitten tulin järkiini. Saavuin Amsterdamiin torstaina, ja perjantaina kävelin niitä kanavanvarsia, ajattelin ja tajusin, että ei vittu tämä voi mennä näin. Etten mä ihan oikeasti ole näin helvetinmoinen vätys, jonka pyrkimykset saavuttaa yhtään mitään kaatuvat aina ihan viimeisille metreille.

Ilmainen wifi löytyi lähellä olevasta Starbucksista, jossa vietin niin monta tuntia, etten kehtaa edes kertoa sitä tässä, koska kaiken sen ajan käytin siihen, että kirjoitin, uudelleenkirjoitin ja ylianalysoin viestini jokaista sanaa. Viestin, joka oli lopulta tämä:

"Hey, I'm in Amsterdam, and it just crossed my mind that I actually know someone from here. Got any suggestions on what to do here outside all the touristy stuff?"

Lol. "Crossed my mind", indeed. En tajua, miten mulle näin mahdotonta kommunikoida luontevasti (ja hermoilematta) jopa tekstin välityksellä.

Ei mene edes minuuttia kun se vastaa mulle:

"Are you just looking for suggestions, or would you actually like to get together?"

Menen jotenkin ihan jumiin. En muka osaa tulkita tuota viestiä ollenkaan, enkä tiedä, mitä mun pitäisi vastata. Haloo, tottakai mä tarkoitin että haluan tavata. Mutta tarkoittaako toi sun vastauksesi, että sä haluat myös, vai oliko se vähän sellaista ilkeämielistä ilkkumista, että "lol, yritätkö nyt vaan kärttää multa tapaamista, vähänkö säälittävää"?

Kun jään vaan tuijottamaan sen vastausviestiä, enkä saa itse sanottua sille mitään, se jatkaa: "I'd like to. If you're up to it. :)"

Puolitoista tuntia tästä hetkestä olen sen kanssa.

Se on täsmälleen sellainen kuin mun muistikuvissani.  Se on täsmälleen yhtä täydellinen, ja kun se halaa mua, musta tuntuu että pakahdun onnesta.

Pakahdun ehkä vähän myös jännityksestä ja hermostuneisuudesta ja pelosta, ettei tästä tulekaan mitään. Alan pyöritellä kaikkia mahdollisia katastrofin aineksia päässäni jo siinä vaiheessa kun se kysyy, haluaisinko mä tavata, ja kun lopulta näen sen, en oikeastaan pysty ajattelemaan mitään muuta: Miltä mä näytän? Mitä jos se pettyy? Mitä jos sen muistikuva musta oli ihan väärä, ja nyt se huomaa, etten ollutkaan mitään sellaista kuin se ajatteli? Mitä jos se näkee mut, ja alkaa heti katua tätä, ja kaikkea mitä on tapahtunut? Mitä jos tästä ei tule mitään? Mitä jos tää toimi silloin Tbilisissä vain siksi, että me oltiin Tbilisissä ja kukaan ei odottanut tältä mitään?

Menen siis ihan kipsiin. Tai en oikeastaan edes kipsiin, "super jäine mega-autisti" on ehkä se kuvaus, joka sopisi parhaiten siihen, millainen olen sen seurassa. Olen niin helvetin hermostunut, etten saa sanottua oikeastaan mitään järkevää. Se haluaa näyttää mulle kaupunkiaan, ja kun se esitelmöi mulle niistä paikoista, kaikki mitä saan sanottua on lähinnä "yeah", "okay", "oh, that's cool" ja hermostunutta naurua.

Jossain vaiheessa se varmaan kyllästyy mun hymistelyyni ja kysyy, unohdinko oikeasti, että se asuu siellä. Että miksen kertonut sille aiemmin olevani tulossa tai miksen kysynyt siltä suoraan, että haluaisiko se tavata. "I would have been upset if you hadn't told me about your visit", se sanoo kun yritän selittää, ja musta tuntuu vähän paremmalta. "If there's something you want, you should just ask. And you should worry less, I can see you do it way too much". Koko sen ajan jonka mä olen sen kanssa, se yrittää saada mua kertomaan mitä mä haluan, ja mä vain kiemurtelen.

Lopulta se kysyy, haluaisinko mä juoda jossain jotain, enkä mä sattumalta halua sillä hetkellä juuri mitään muuta kuin saada äkkiä vereni alkoholipitoisuuden nousuun. Kiitos luoja viinasta, en tiedä miten selviäisin yhdestäkään yhtään hankalammasta sosiaalisesta tilanteesta ilman sitä.

Me mennään kaljalle, ja mä selitän, että olen vaan jostain syystä  vähän hermostunut, mutta että olen taas oma itseni heti, kun olen juonut yhden. "Maybe after that you can't keep your hands off me anymore... I wouldn't mind, though", se vastaa siihen, ja mä toivon, ettei se kuvittele, että olen siinä vain, koska haluan seksiä (toisaalta ennuste osoittautuu kyllä myöhemmin ihan validiksi, joten ehkä se vaan näkee mun lävitseni).

Haluaisin kertoa sille olevani siinä, koska en ole kahdeksaan kuukauteen ajatellut paljoakaan muuta kuin sitä, mutta en saa sitä sanottua. En vaikka se miten yrittää taivutella mua puhumaan siitä, mitä ajattelen. Kerron, etten halua sanoa mitään typerää, koska en voi olla varma, mitä se ajattelee musta. Että onko se mulle mukava vain siksi, että niin nyt vain kuuluu tehdä (ja koska se on amerikkalainen, mikä tekee siitä olemuksellisesti mukavan kaikille), vai pitääkö se musta oikeasti. Sen jälkeen se alkaa luetella kaikkea, mitä on mulle tehnyt. Sitä miten, se on pitänyt yllä meidän keskustelua kaikki nämä kuukaudet, ja kuinka se oli valmis tapaamaan mut parin tunnin varoitusajalla ja "doesn't that tell you anything? I think it should be quite clear that I do like you,  by which I mean that I'm probably not gonna marry you tomorrow, but I'm happy to see what happens. You should just say what do you want, because that's the only way we could know if we want the same things. You don't need to worry about it, there's almost nothing you could say to make me hate you."

Se sanoo mulle noin, ja mä haluan huutaa. Se ei halua mun kanssani naimisiin huomenna, mutta ehkä joskus? Se haluaa katsoa mitä tapahtuu. Koko illan se tiputtelee mulle huolimattomia kommentteja, jotka haluan tulkita omaksi edukseni (niin kuin ulistessani sille siitä, etten tiedä, mitä teen elämälläni nyt kun Brexit tapahtuu, enkä oikeastaan enää halua lähteä opiskelemaan Britanniaan: "yeah, I wouldn't go to the UK now. But you know, the Netherlands has many good universities. And I'd be here to help you settle down", se sanoo, ja sitten se listaa mulle hollantilaisia yliopistoja, joissa opiskella kansainvälistä politiikkaa), mutta samaan aikaan en pysty olemaan miettimättä sitä, miten en usko yhtään, että tämä tapahtuu. Etten usko siihen mitä se sanoo, en luota siihen että se haluaisi musta yhtään mitään muuta kuin ehkä seuraa seuraavaksi yöksi. Se ei johdu A:sta tai siitä mitä se sanoo tai miten se sen sanoo, vaan se johtuu minusta. Siitä, ettei mulle tapahdu tällaisia asioita. Ettei kukaan kiinnostu musta ikinä, kukaan ei halua musta mitään, kukaan ei pidä mua minään, koska en ole mitään, eikä musta ikinä tule mitään. A:kin ajattelee niin, muttei se voi sanoa sitä, koska mä olen siinä. Koska olen yhtäkkiä sen kanssa Amsterdamissa, vaikkei sen pitänyt nähdä mua enää koskaan.

Samaan aikaan mä tiedostan, ettei mun pitäisi ajatella niin. Tiedostan, ettei missään siinä mitä käyn pääni sisällä läpi ole oikeasti mitään järkeä, koska ei kukaan jaksaisi mennä niin pitkälle kuin A on mennyt, jos sen ainoa tavoite olisi olla vain vaikuttamatta kusipäältä sen jälkeen kun se on pannut mua kerran. Ei se tekisi kaikkea tätä, jos se ei yhtään tarkoittaisi asioita, joita se sanoo. Miksi musta on tullut tällainen? Miksi mä kuvittelen, että se, että joku on inhonnut mua joskus aiemmin, tarkoittaa sitä, että ihan kaikki tulevat inhoamaan mua tulevaisuudessakin? Mitä jos työnnän myös A:n pois käyttäytymällä näin, ihan niin kuin olen tehnyt kaikille muillekin, jotka ovat joskus yrittäneet?

Tottakai kaikki johtaa siihen, että seuraavana aamuna mä herään sen lakanoista. Se nukkuu, ja mä makaan valveilla sen vieressä, enkä saa silmiäni irti siitä. Mietin, olisinko silloin Tbilisissä uskonut olevani vielä joskus tässä. Silloin kun se tuli mun pöytääni, ja mua vähän ärsytti kun en saanut olla rauhassa? Silloin kun se lähti ja mä jäin yksin, kun jokainen Tbilisin kadunkulma muistutti mua siitä? Tai kaikki ne päivät keväällä Venäjällä kun vain odotin, vaikka oletin sen olevan ihan turhaa? En en en en. Mä en usko tätä edes nyt. Mä en usko että se on siinä, että se nukkuu kädet kietoutuneena mun ympärilleni, ja että kun se herää, se ei vain pue nopeasti päälleen ja poistu raivolla paikalta, vaan se on siinä, ja se silittää mun hiuksia ja välittää oikeasti siitä, mitä mä ajattelen.

Mä en usko, että voin olla näin ihastunut ihmiseen, joka ei tee kaikkeaan näyttääkseen mulle, miten paljon inhoaa kaikkea sitä, mitä mä olen tai edustan. Mä en ylipäänsä usko sitä, että voin olla ihastunut. Mä en usko sitä, miten paljon voin haluta jotain ihmistä ihan jokaisella eri tasolla, tai sitä, että voin herätä jonkun sängystä ja olla tuntematta itseäni jotenkin vähän likaiseksi ja nöyryytetyksi. Sitä, että on joku ihminen, jonka kanssa kaikki voi tuntua niin oikealta.

Maanantain mä vietän lentokentällä Oslossa, koska kannattaa aina säästää pari kymppiä lentolipuissa (protip: ei kannata, etenkään jos "säästöön" sisältyy kahdeksan tuntia lentokentällä Oslossa). Mua kaduttaa niin paljon, että tunnen sen sellaisena fyysisenä tuskaisuutena. Miksi en sanonut sille mitään? Se kärtti sitä ihan koko ajan, miksi olin niin vaikea? Se teki sen niin helpoksi, mutta mä käyttäydyin ainoastaan tavoilla, jotka työntävät sen vaan pois. Mua kaduttaa, etten antanut sille edes mitään kunnon vihjettä,  ja että se saattaa oikeasti kuvitella, että tekstasin sille vain koska halusin sen kanssa sänkyyn. Miten kukaan voi olla näin idiootti?

Aina kun mulla on huolia, mä alan kirjoittaa niitä auki. Niin teen myös nyt. Kirjoitan ylös aivan kaiken mitä ajattelen ja tunnen. En ajattele, että kirjoitan sitä jotenkin sille miehelle, mutta kun olen valmis, tajuan kirjoittaneeni sen kaiken sille. Se on helvetin pitkä sepustus, jossa mä kerron, miksi tämä on mulle niin vaikeaa, ja miten paljon välitän siitä, ja miten onnellinen olen, että kaikki tämä on tapahtunut, ja miten paljon toivon, ettei se vihaa mua siksi, mitä tunnen tai ajattelen. Ja olen kirjoittanut sen kaiken sille. Miksi en siis myös lähettäisi sitä sille? (No, tähän olisi varmaan aika helvetin monta hyvää syytä, mutta mitäpä niistä. The stupidity is strong with this one.)

Ja sitten mä lähetän sen sille. Se on säälittävin tekstinkappale, jonka olen ikinä kirjoittanut, ja epätoivo näkyy siitä Kiinaan asti. Ja silti mä lähetän sen sille. Alkaa elämäni tuskaisin vuorokausi.

Se ei vastaa, se ei muka ole lukenut koko viestiä, eikä ollut paikalla whatsappissa. Kun mä lähetän sen koko tekstiseinän sille, siihen menee 16 jumalattoman pitkää whatsapp-viestiä, ja tiedostan kyllä, että se saattaa olla hieman luotaantyöntävä lähestymistapa (jos mä näkisin sen lähettäneen mulle 16 whatsapp-viestiä yhdellä kertaa, en uskaltaisi avata niitä varmaan viikkoon). Olen silti aivan romuna, koska yhtäkkiä musta tuntuu, ettei se edes aio lukea sitä. Ei tietenkään, koska kuka tekee mitään näin idioottimaista? Me ollaan tavattu kaksi kertaa, mikä vitun aika se on ottaa esille yhtään mitään tällaista? Ei se, että se kysyi multa mitä mä ajattelen, tarkoita välttämättä sitä että se oikeasti haluaisi tietää, mitä mä ajattelen. Miksi olen näin saatanan tyhmä? Miten mulle voi tulla edes mieleen tehdä jotain tällaista?

Se vastaa melkein minuutilleen tasan vuorokauden päästä:

"There's no reason I would hate you for that, it's fine. It's how you feel, so that shouldn't be wrong"

Mitä? Mitä tämä tarkoittaa? Miten ylianalysoin tämän? Miksi "it's fine" kuulostaa siltä, ettei se todellakaan ole "fine"? En tiedä yhtään, onko tämä hyvä vai huono, vai ei kumpaakaan, tai että mitä mun pitäisi ajatella tästä vastauksesta.

Se ei jää tosin siihen. Sen jälkeen se muuttuu käytännössä anteeksipyynnöksi siitä, että sen täytyi mennä lauantai-iltana, eikä se ehtinyt nähdä mua enää uudestaan ennen kuin lähdin. Ja siis tottakai mä olin pettynyt sen takia, mutten todellakaan tarkoittanut, että sen pitäisi olla siitä mitenkään pahoillaan; kyllähän mä nyt tajuan, että sillä on ihan oikea elämä siellä, ja mä ilmoitin sille siellä olostani ihan viimetipassa. En todellakaan halunnut vaikuttaa siltä, että syyllistän sitä mistään.

Etenkään kun sen viestiketju päättyy tähän:

"Then yesterday I had a meeting with my manager and HR, which led to this morning deciding to cut my contract with them. It's been needed, but it still had kept me distracted from pretty much everything else."

Is this the real life?

Mä teen ensimmäistä kertaa elämässäni jotain tällaista; olen ensimmäistä kertaa elämässäni täysin rehellinen siitä mitä tunnen ja kerron sen avoimesti ja yrittäen olla olematta niin hirveän ahdistunut siitä kaikesta, ja valitsen siihen tällaisen ajoituksen.

Alan kallistua siihen, että kaiken mitä mä teen, on vain ihan pakko mennä jotenkin pieleen. Olen kertakaikkiaan tuomittu epäonnistumaan ja epäonneen ja kaikkeen mahdolliseen paskaan tuuriin, ja olen ansainnut sen kaiken. Ehkä musta ei vaan kuulu tulla onnellista. Ehkä minkään ei vain kuulu toimia.

Vastaan sille, ettei sen tarvitse huolehtia tästä, ja etten mä tarkoittanut syyllistää sitä mistään - että musta vain tuntui siltä, että mun on pakko viimeinkin kertoa sille kaikki. Sitten pyydän sitä olemaan huolehtimatta mistään siitä, koska sillä selvästikin on vähän muutakin ajateltavaa nyt, ja olen pahoillani siitä, mitä sen työn kanssa tapahtui. Sitten se jää siihen (mikä on toisaalta ihan normaalia, koska olen nyt oppinut, että tämä nyt vain sattuu olemaan sen viestittelytyyli).

Mä en tiedä, mitä nyt tapahtuu. Kaduttaa toisaalta aivan vitusti, että menin kertomaan sille mitään, mutta toisaalta nyt se ainakin tietää, ja jos tämä ei nyt jäänyt tähän, niin voin ehkä olettaa, että tämä lähtökohta on sille ihan ok.

Näen kolme vaihtoehtoa, jotka voisivat tapahtua seuraavaksi:

1. Se feidaa mut kokonaan, enkä enää koskaan kuule siitä mitään.
2. Se tekstaa mulle jotain tyyliin "I didn't want to give you any false hope, and I think that's what happened. I'm sorry. You're a nice girl, but not my type, and I think that we should not stay in touch anymore". Jokaikinen kerta kun avaan whatsappin olen nykyään vähän helpottunut kun siellä ei ole siltä uutta viestiä, koska olen ihan varma, että jos siellä olisi, se olisi jotain tuollaista.
3. Se jatkaa mulle tekstaamista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin voin ehkä luottaa siihen, että tässä saattaa olla jotain.

Hauskaa, että mä menin Amsterdamiin, koska ajattelin, että se selkeyttäisi tämän kaiken, ja mä voisin joko antaa olla, tai sitten antaa itseni turvallisesti ihastua vähän lisää. No, ihastuin kyllä lisää, mutta uskallan vielä vähemmän luottaa mihinkään tai odottaa tältä mitään. En edelleenkään tiedä, mitä tämä on, ja olen vähintään yhtä lovestruck kuin lähtiessänikin. Hyvinhän se meni siis.