Kuuntelin sydäntäni ja suunnittelin loppureissuni sen mukaan (siihen tosin vaikutti myös se, että asiaan vihkiytyneen nettikeskustelun mukaan Uzbekistanin valtio on suljettu ulkomaalaisilta maan itsenäisyyspäivän aikaan, eli juuri sillä aikavälillä kuin mun piti sinne mennä). 21.8. palaan Suomeen sillä jakaumalla, että 65% sydämestäni haluaa tehdä juuri niin, ja 35% mennä sinne Uzbekistaniin. Ehdin sinne kyllä myöhemminkin, ja se ”myöhemmin” tuskin on mikään ajankohta kovinkaan pitkän ajan päässä. Sitten mulla ei varmasti ole 21 kiloa painavaa, muuttokuorman sisältävää rinkkaa, eikä ehkä 21 tonnia painavaa sydäntä. 

Ehkä mulla ei ole sitten sydäntä enää ollenkaan. 

Tänään perjantaina 5. elokuuta 2016 kello noin 21:20 Bishkekissä Kirgisiassa kun todennäköisesti sotkin aivan kaiken. 

Mulla on sellainen ärsyttävä tapa, että kyttään koko ajan, milloin A on paikalla whatsappissa. En kestä sitä, että se on siellä koko ajan (se on löytänyt jonkun, ja tekstailee sille jatkuvasti), mutta en myöskään sitä, ettei se ole siellä pitkään aikaan (se on löytänyt jonkun, ja viettää aikaan sen kanssa niin, ettei ehdi tekstailla kenellekään). Tänään on sellainen päivä kun se ei ole ollut siellä yli vuorokauteen, ja mä en kestä. Tänään on mun eka kokonainen päiväni Kirgisiassa, enkä saa siitä oikein otetta, koska olen kuin kissa pistoksissa miettiessäni A:ta ja sen kuviteltua uutta tyttö- (tai poika)ystävää. 

(Suoraan sanottuna sairaat setit. Elämäni ensimmäinen ihastuminen on saanut mut ymmärtämään, ettei mun ihan oikeasti varmaankaan kannattaisi haaveilla mistään parisuhteesta, koska sillä perusteella miten käyttäydyn nyt, olisin varmasti ihan kamala kilari kumppani, jota kukaan ei voisi kestää.)

Illalla istun kahvilassa, enkä saa sitä mielestäni. Mieleen tulee kaikenlaista kuten vaikkapa se, että voisinpa tällä kahvilan ilmaisella wifillä nyt ihan vähän vaan googlettaa sen nimeä, koska jos en muuten saa sitä mielestäni, niin se ihan varmasti auttaa (not). 

Sen Linkedin. Tottakai mä menen sen Linkediniin, eikä päässä soittele mitään kelloja se, että olen näköjään kirjautunut sinne tunnuksillani sisään. Selaan sitä sivua pari kertaa ylösalas kunnes ruudun alalaitaan pomppaa sellainen sinine ikkuna, josta ehdin lukea avainsanat "invitation sent" ennen kuin painan vahingossa jotain muuta, ja se häviää. 

Voi jumalauta. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti. Mä en tiedä, miten en muka ole oppinut, ettei puhelimella pidä mennä selaamaan yhtään mitään sellaista, mistä ei ihan varmasti halua jäädä kiinni. Tai ei ainakaan niin, että on itse kirjautunut sisään sille samalle sivulle. Mun sormet ja kännykän kosketusnäyttö kun reagoivat toisiinsa niin, että aina, aina, kun olen selannut jonkun Facebook-aikajanaa tai Instagram-feediä vuosia tai kuukausia taaksepäin, tykkään vahingossa (parhaassa tapauksessa huomaamattani) jostain statuspäivityksestä vuodelta 2007. 

Mulla ei ole mitään tietoa, minkä kutsun sille lähetin, enkä ehdi ottaa siitä selvää, vaan alan raivolla etsiä kohtaa, josta voin poistaa koko oman profiilini. Se onnistuu, ja rukoilen jumalaa, ettei A:lla ole käytössään mitkään Linkedinin sähköposti-ilmoitukset yhtään mistään, ja se ei ikinä saa tietää mitään koko jutusta.. Vaikka tottakai sillä on. Ehkä sillä on oikein appi, josta lähettämäni kutsu kilahtaa sille tiedoksi välittömästi sen lähettämisen jälkeen. 

En kestä. Onneksi sain profiilini poistettua, niin en saa tietää, mitä se vastaisi siihen kutsuun. Sen sijaan joudun ehkä selittämään sille, että olen kuumottava stalkkeri, ja hyppään jatkuvasti sen Facebook-profiilissa, Linkedin-sivulla ja Twitter-tilillä, ja googlaan sen nimeä niin kuin mikäkin kyylä. Niin kuin ei mitä vittua, miksi? 

Jooh elikkäs tota mä oon Kirgisiassa, kello on 21:30 perjantai-iltana, ja ihan kasuaalisti vaan selailin sun Linkediniä, koska hei, mitä muutakaan tekemistä voisi ihmisellä tällaisessa tilanteessa olla? 

........

Ei saatana. Kuka helvetti muka edes stalkkaa ketään Linkedinissä?

RIP kaikki haaveeni yhtään mistään. 

En avaa whatsappia enää koskaan.