Olen kotona. Suomessa. Yliopisto on alkanut. Rintalastan alle on palannut se sama paino kuin aina ennenkin Suomessa.

Tulin kaksi viikkoa sitten. Aluksi olin innoissani, ja kun mä odotin Astanassa lentokentällä aamuyöllä lähtevää lentoani, olin jostain syystä ihan käsittämättömän iloinen. Mitä lähemmäksi Helsinkiä pääsin, sitä paremmalta kaikki tuntui.

Sitten tulin Helsinkiin. Ensimmäisen päivän olin iloinen. Ja toisen. Sitten tajusin, ettei mulla edelleenkään ole täällä mitään. Että mä olen juuri ollut melkein päivälleen vuoden poissa, mutta kukaan muu kuin pari sukulaistani ei ole kaivannut mua yhtään.

Matkustin Keski-Suomeen niiden sukulaisten luo, ja se oli ihan kamalaa. Isoisällä on syöpä, ja se on sekava, eikä se tee muuta kuin makaa sängyssä, vaikka viime syksynä se skypetti mulle metsätyömaalta. Ilmassa on syksy, se kaikkein masentavin osa syksystä, kun kaikki jotenkin kuolee käsiin. Sen lisäksi kaikki paikat muistuttavat mua jostain, mutten mä saa oikein kiinni, että mistä. Tai saan, mutta samalla kun kaipaan sitä kaikkea, se tuntuu niin tavattoman kaukaiselta. Mä en kuulu enää tähän, ja sen tajuaminen tuntuu todella pahalta.

Palasin yliopistoon. Sain viimeinkin vaihtoyliopistoni opintosuoritusotteen. Se on tehty päin helvettiä, ja siitä puuttuu kaksi kurssia, jotka suoritin. Niiden kanssakaan opintopistesaldo ei päätä huimaisi, mutta tällaisenaan saan olla onnellinen, jos opintotukeni muutetaan määräaikaiseksi, eikä sitä vain lakkauteta, enkä mä jaksaisi alkaa vääntää näiden kanssa ja lähetellä ties mitä sähköposteja niistä puuttuvista suorituksista. Ihan sama. Venäjä-vuoteni oli antoisa kaikilla muilla tavoilla kuin sillä, jonka takia sinne virallisesti lähdin. Ehkä mä en ole maailman ainoa vaihto-opiskelija, jolle käy näin. Silti ahdistaa aivan jumalattomasti.

Niin kuin kaikki muukin. Kanditutkielmakurssi alkaa perjantaina. Mä en oikein tiedä, mihin olen ryhtymässä.

En voi oikein hyvin nyt. Tämä on ehkä se paluushokki. Elämä Helsingissä on tylsää, yksinäistä ja harmaata. Mikään ei oikein huvita.

Tosin viimeiset noin kaksi matkaviikkoanikaan eivät olleet mitenkään tämän viimeisen vuoden huippu.

Mä lähinnä itkin.

Kotiinpaluuta. Yksinäisyyttä. Sitä ettei mikään koskaan onnistu. A:ta. Kävin vaeltamassa ja itkin. Eristäydyin hostellisänkyihin ja itkin. Itkin taksissa Bishkekistä Karakoliin, ja lennolla Bishkekistä Oshiin. Seisoin Baiterek-tornissa, ja pyyhin kyyneleitä hihaani. Itkin vittumaisia ihmisiä, jotka kohtasin matkani loppumetreillä (toinen niistä oli nigerialainen, joka yritti lähinnä käyttää mua Schengen-viisumin hankkimiseen, ja toinen taksikuski, joka käyttäytyi kaikilla tavoilla sopimattomasti), itkin ajan kulumista, ja itkin A:ta. Kaikista eniten A:ta.

Olen pitänyt sitä jonkinlaisena kunnia-asiana, etten ole vuodattanut yhtään kyyneltä yhdenkään miehen takia (siis tässä mielessä). Nyt sekin kunnia on mennyttä, ja olen tehnyt niin koko eletyn 24 vuoteni edestä ja enemmänkin.

Tähän pätee sama kuin ihan kaikkeen elämässäni: joko en tee jotain asiaa ollenkaan, tai sitten teen, enkä vain tee, vaan vedän täysin överiksi. Ei ole sellaista välitilaa, että mä voisin ihan vähän vaan lukea tenttiin tai ihan vähän vaan ihastua. Joko mä en lue siihen tenttiin ollenkaan, tai sitten istun kolme viikkoa kirjastolla poistumatta sieltä muuten kuin pakollisille luennoille ja sulkemisajan alettua. Joko en ihastu, tai sitten en vain ihastu, vaan muutun pakkomielteiseksi ja pahimmaksi lovesickness-keissiksi, joka maapallolla on tavattu.

En oikein edelleenkään ymmärrä, mikä muhun on mennyt.

Sillä Linkedin-kutsullani ei ollut mitään vaikutusta. En kuullut siitä miehestä mitään yli pariin viikkoon, ja olin aivan varma, etten tulekaan enää kuulemaan. Että se sai jonkinlaisen vihjeen siitä, miten paljon mä sitä ajattelin ja tajusi, ettei sen kuulu pitää muhun enää mitään yhteyttä, koska se ei oikeasti halua musta yhtään mitään, ei edes sekavaan whatsapp-viesteihin kirjoitettua ystävyyttä.

Olin aivan hajalla. Olin matkalla, mutta en vain pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajatukseni veivät joka kerta siihen. Koko ajan joku muistutti mua siitä, koko ajan sen etunimi osui jostain mun silmiini, ja sen jälkeen en saanut sitä mielestäni moneen tuntiin. Sitä, ettei se halua mua, enkä mä pysty selittämään, minkä takia edes olen elätellyt sellaisia suht harhaisia kuvitelmia, että se voisikaan haluta.

Mua ahdistaa se, etten pysty rationalisoimaan tätä juttua. Tässä ei ole mitään järkeä. Mä tapaan matkallani miehen, jonka sänkyyn päädyn ja yhtäkkiä mikään mun tunne-elämässäni ei ole ennallaan.  Mä kuvittelen tietäväni siitä asioita, mutta se on voinut sanoa mulle mitä tahansa, enkä voi tietää, tunnenko sitä oikeasti lainkaan. Mitä jos sen aikomukset kaikessa olivat ihan samaa tasoa kuin sen mua ahdistelleen taksikuskin tai sen nigerialaisen? A nyt vain sattuu olemaan hyvännäköinen amerikkalainen mies, jolla on korkeakoulututkinto, hieno työ, siistit vaatteet ja tyylikäs olemus, ja joka osaa keskustella oikeista aiheista ja sanoa asioita, joita mä haluan kuulla, ja jonka aksentissa kuuluu häivähdys sen sen juurista Yhdysvaltojen syvässä etelässä (sexy af, ette voi väittää muuta), kun se sanoo pitävänsä musta oikeasti, joten tottakai lankean siihen toisin kuin niihin muihin.

Ei. A on se ihminen, jonka kuvittelin 16-vuotiaana kuvitellessani, että vielä joskus jossain kohtaan jonkun, jonka kanssa mun on hyvä olla. Tähän liittyy niin paljon kaikkea mitä en ole kertonut enkä aion kertoa täällä. Sellaisia sattumia, joita ei vain tapahdu. Ja sitten se, että se ihminen vain ilmestyy jostain. Se, jota olen etsinyt koko elämäni. Mä haluan sen enemmän kuin mä haluan mitään muuta.


Mun lentoni Astanasta Kiovan kautta Helsinkiin lähti sunnuntaina aamuyöllä. Sitä edeltävänä perjantaina sain illalla siltä viestin:

"Are you back in Finland now?"

Ja mä itkin taas. Itkin ilosta, koska sen lisäksi että A on tehnyt musta ihmisen, joka ihastuu, se on tehnyt musta ihmisen, joka oikeasti itkee ilosta. Se kysyy tätä nyt toista kertaa, pakkohan sen on tarkoittaa jotain!?

Koska olin jo henkisesti paluumatkalla, otin vapauden vastata sille myöntävästi.

Se ei vastannut siihen mitään. Ehkä se johtuu mun viestitaitojeni paskuudesta; siitä, etten kysynyt siltä mitään, vain vastasin vain siihen mitä se kysyi. Tai sitten... En mä tiedä? Se kysyy, mutta sitten sitä ei kuitenkaan kiinnosta?

Menin nukkumaan, ja kun mun puhelimessa oli vielä lauantaiaamunakin nolla uutta viestiä, päätin että jotain on tehtävä. "Why are you asking?" kysyin tönkösti. Sen vastaus:”Just catching up, wondering how you’re doing and what’s up.”

???????????????????

Kiitos universumi tästä kokemuksesta, mutta ei olisi ollut ketään sellaista, jota olisi vähän helpompi ymmärtää? (Just kidding, ei mulle oikeasti kelpaa kukaan muu.)

Mä en tajua mitään. Ehkä mä olen jonkinlaisessa piilokamerassa, ja A on näyttelijä, jonka rooli on luotu mun unelmamieskuvitelmieni pohjalta. Sen tehtävä on antaa mulle toivoa ja sitten vetäistä matto jalkojen alta, jotta näyttäisin mahdollisimman typerältä säälittävine deluusioineni siitä, että kukaan sellainen mies oikeasti edes katsoisi mua. Koska onhan se nyt hauskaa, että joku tällainen luulee, että A tai kukaan voisi haluta olla mulle yhtään mitään.

Lauantai-iltana istun lentokentällä ja käyn sen kanssa pitkähkön keskustelun. Se mm. sanoo juuri miettivänsä, mihin matkustaisi seuraavaksi, ja mä pystyn vain vaivoin pidättelemään itseäni ja olemaan sanomatta sille, että haluan sen Helsinkiin (se on ollut Tallinnassa vaihdossa ja käynyt silloin Helsingissä, joten ei sillä oikeasti olisi mitään syytä tulla tänne). Sitten se sanoo mulle olevansa syyskuussa menossa Kööpenhaminaan, ja kyselee, pitäisikö sen mun mielestä mennä talvella mieluummin Moldovaan ja Transnistriaan vai "Jugoslaviaan" (kaiken muun lisäksi meitä yhdistää myös Itä-Eurooppa ja täysin samat matkailumieltymykset, mikä ei toisaalta ole yhtään yllättävää, tavattiinhan me sentään Georgiassa), ja mä vähän petyn, koska hetken aikaa oikeasti ajattelin, että sen matkasuunnittelujutut voisivat olla jonkinlainen vihje jostain, ja tulen myös ihan käsittämättömän mustasukkaiseksi, koska ehkä se jo siellä Kööpenhaminassa tapaa jonkun samalla tavalla kuin se tapasi mut.

Yritän omissa viesteissäni vihjailla jotain, mutta se ei joko tajua sitä tai sitten se ei vaan halua ottaa niistä vihjeistä kiinni. Mä en tajua, mitä se yrittää.Aina kun mä huomaan, että se on tekstannut mulle, mulle tulee niin hyvä olo, että tuntuu vähän siltä, että leijun. Sitten se sanoo jotain ja menetän taas toivoni. Sen jälkeen se sanoo jotain muuta, ja musta tuntuu, että räjähdän onnesta. Tuntuu vähän siltä kuin mua kidutettaisiin.

Mä en tiedä, eikö se vain ymmärrä mun vihjeitäni. Ehkä se ei itse uskalla sanoa mitä haluaa.

Ajattelen vain sitä, että se on mua vanhempi (ja se tuli tosta noin vaan puhumaan mulle, tuntemattomalle ihmiselle), joten sille ei voisi tuottaa ongelmia kertoa, mitä se haluaa, mutta unohdan samalla, miten awkward se oikeasti oli. Unohdan, miten söpöltä se näytti kun se tajusi sanoneensa jotain "väärää", puri alahuultaan ja kiirehti korjaamaan sanomisiaan, vaikkei siihen koskaan ollut mitään oikeaa aihetta. Unohdan, miten se alussa kyseli monta kertaa, ettei mulla varmasti ole mitään parempaa tekemistä kuin hengailla sen kanssa, ja miten se pyysi multa anteeksi suudeltuaan mua ensimmäisen kerran. Unohdan, että sen itsetietoisuus paistoi siitä oikeasti kilometrin päähän, ja miten se oli ihan niin kuin kaikki muutkin, joita olen katsonut yhtään pidempään: söpöllä tavalla kömpelö, ihan vähän nörtin oloinen mies (jolla on muovisankaiset silmälasit, vahva poliittinen vakaumus ja työ it-alalla). Ehkä vain odotan siltä ihan liikoja.

Yhtäkkiä mun pääni on täynnä ajatusta, että mun pitää kertoa sille. Kertoa sille, etten ole ikinä ajatellut ketään näin paljon. Etten ikinä ole kaivannut ketään näin paljon. Ikinä halunnut ketään näin paljon. Että olen korviani myöten rakastunut, ja että kyllä, ymmärrän koko asian järjettömyyden, mutta etten vaan voi sille mitään. Sille, että se on ensimmäinen asia, jota ajattelen aamulla ja viimeinen illalla, ja että öisin näen unia, joissa kävelen sen kanssa käsi kädessä pitkin Amsterdamia, ja se suutelee mua kanaalien yli kulkevilla silloilla, vaikken mä edes tiedä, miltä Amsterdamissa oikeasti näyttää, koska en ole ikinä käynyt siellä. Että haluan sen ihan jokaisessa merkityksessä, enkä välitä pätkääkään siitä, että ainakin seuraavat yhdeksän kuukautta meidän välissä on 1500 kilometriä (mutta sen jälkeen ei tarvitse olla, ja mulla on jo kokemusta siitä, miten lyhyt aika yhdeksän kuukautta oikeasti on), ja että voin nostaa vaikka kaikki opintolainani matkustaakseni sen luo joka hemmetin viikonloppu sen yhdeksän kuukauden aikana, koska jos jossain on ihminen, jonka kanssa mulla on niin hyvä olla, ja jonka kanssa unohdan kaiken mikä mussa on väärää ja viallista, se on sen arvoista. Se, että mä oikeasti saatan olla rakastunut, on sen arvoista.

Sen olisi pakko sanoa siihen jotain. Ei kai se tee tätä ilman mitään syytä? Ei kai se kysele mitä mulle kuuluu, jos sitä ei oikeasti kiinnosta (ehkä mun pitäisi olla onnellinen jo pelkästään siksi, että se väittää välittävänsä siitä)? Mua pelottaa tehdä tätä, koska pelkään, että se lakkaa välittämästä, jos kerron sille, mitä ajattelen tästä kaikesta.

Tällä viikolla stalkkasin sitä taas whatsappissa, ja onnistuin vahingossa painamaan sitä ääniviestisymbolia ja lähettämään sille sellaisen (tiedän. Kosketusnäytöt ei vaan sovi mulle). Kun se kysyi multa, oliko sen tarkoitus olla oikea viesti, selitin sille jotain rikkinäisestä puhelimestani ja vahingosta sen kanssa, ja se lähti viemään sitä keskustelua eteenpäin. Jos sitä ei kiinnostaisi, se olisi voinut vain kuitata sen mun selittelyviestini jotenkin ja antaa olla. Se ei kuitenkaan tehnyt niin. Mies, joka ei haluaisi olla mun kanssani missään tekemisissä, ei toimisi näin, eihän?

Nyt mulla on siltä viesti, johon en ole vastannut vielä mitään, mutta johon voisin helposti vastata jotain sellaista, mikä ei jättäisi kovinkaan paljon epäselvää. Mitä jos vaan pilaan kaiken?


Florence Welch on selvästi varastanut sivun mun matkapäiväkirjastani ja käyttänyt sen tähän:



"I've tried to leave it all behind me
But I woke up and there they were beside me
And I don't believe it but I guess it's true
Some feelings, they can travel too
Oh there it is again, sitting on my chest
Makes it hard to catch my breath
I scramble for the light of change

You're always on my mind
You're always on my mind

And I never minded being on my own
Then something broke in me and I wanted to go home
To be where you are
But even closer to you, you seem so very far
And now I'm reaching out with every note I sing
And I hope it gets to you on some pacific wind
Wraps itself around you and whispers in your ear
Tells you that I miss you and I wish that you were here"