Kiina. 

Sinne jäin taas jumiin. Suunnitelmani Iraniin asti maateitse ehtimisestä oli hieno, mutta ei kovin realistinen. Aika ei vaan olisi riittänyt. Tai ehkä juoksuaikataululla se olisi voinut riittää, jos olisin jäänyt Kiinaan vain hetkeksi ja mennyt heti eteenpäin. Kiinasta ja kaikista muistakin paikoista. Tähän en kuitenkaan kyennyt, koska mitä järkeä toteuttaa hienoin mahdollinen reissu niin huonosti? 

Toisaalta en kyllä ole ihan varma miksi vietin taas Kiinassa kolmatta viikkoa. Fiilistelen sitä maata edelleen ihan täysillä, mutta luulen, että se kulttuurishokki, jota en odotuksista huolimatta kokenut Venäjällä, iski mulle vasta siellä. 

Kun viimeksi olin Kiinassa, olin ihan fiiliksissä kaikesta. Joku kuppainen eteläkiinalainen saastekaupunki oli parasta mitä olin ikinä kokenut, enkä osannut nähdä missään oikein mitään vikaa. Tai osasin, mutta en mitään sellaista vikaa, mikä olisi jotenkin vaikuttanut mun olemiseeni 

Mutta nyt. Välillä tuntui, että verisuoni katkeaa päästä silkasta vitutuksesta suunnilleen joka kerta kun astuin hostellin ovesta ulos. Kiinalaiset puhuvat huutamalla, ohittelevat kaikissa jonoissa, tunkevat, hätäilevät, tuijottavat, ottavat musta ”huomaamattomasti” valokuvia, katsovat puhelimiltaan ilman kuulokkeita videoita, joiden soundtrack koostuu vielä niiden puhetyyliäkin ärsyttävämmästä huutamisesta. Jos joku käyttäytyy Suomessa niin kuin keskimääräinen vastaantuleva kiinalainen, pidän sitä ihan vitunmoisena junttina, jolla ei ole tietoakaan edes alkeellisimmista käytöstavoista - täällä osaisin normaalisti ajatella kulttuurieroja ja kaikkia muita selityksiä, paitsi en tällä kertaa, koska tällä kertaa olen ihan kypsä. 

Viimeinen pisara oli se, kun istuskelin rauhassa penkillä keräämässä kuumuuden viemiä voimia, ja mua lähestyi tyyppi, joka halusi antaa mulle jotain. Käyntikortti. Ainoat englanninkieliset sanat siinä kortissa olivat  ”personal weight-loss coach”. Siinä se tyyppi osoitteli mulle vakuuttavia korttiin painettuja ennen- ja jälkeen-kuvia ja hymyili tavalla, joka ainakin sillä hetkellä tuntui musta lähinnä ilkeilyltä. Muutenkin se tuntui ilkeilyltä, koska kamera kaulassa ja kartta kourassa siinä istuessani en varmasti voinut näyttää kovin paljon enempää turistilta, joka ei todellakaan osaa sanaakaan kiinaa. 

Ei ole eka kerta kun joku Aasiassa on katsonut asialliseksi puuttua mun ulkomuotooni. En varmasti muutenkaan sovi kiinalaisiin kauneusstandarteihin ja lisäksi lihoin Venäjällä, kiitos alkoholin, lähinnä rasvasta koostuvan venäläisen ruoan ja liikkumattomuuden. Olen ollut siitä ihan tuskallisen tietoinen ja murehtinut ja stressannut asiaa oikein kunnolla, ja sitten joku tuntematon tyyppi tulee mun luo ja antaa mun selvästi ymmärtää, että olen kuvottava läski, jonka läskit pitäisi saada mahdollisimman nopeasti pois katukuvasta häiritsemästä muita. 

Tajuan, että on ihan naurettavaa edes välittää koko jutusta. Silloinkin kun olin ekaa kertaa Aasiassa, en takuulla ollut ”läski”, mutta niin vain silloinkin yksi tyyppi tuli kyselemään multa ”how many kilos you have?” selvästi ajatellen, että ihan liian monta. Silloin onnistuin ottamaan sen lähinnä huumorilla, nyt todellakaan en. Se liittyy ehkä siihen, että olen lähikausina vajonnut angstissani teineimmälle mahdolliselle ”kukaan ei rakasta mua”-tasolle. 

Kun olen haaveillut A:sta olen tajunnut, etten haaveile pelkästään siitä ihmisestä, vaan siitä koko ajatuksesta. Lähes yhtä paljon kuin mä haluan sen siksi, että olen niin helvetin ihastunut, haluan sen koska tarvitsen edes yhden kokemuksen siitä, että voisin merkitä jollekin jotain . Että edes joku (joku muu kuin äiti ja isä) välittäisi siitä mitä mulle tapahtuu, ja näkisi mussa jotain muutakin kuin sen, että olen ruma ja vastenmielinen ja hankala ihminen, joka ei oikein onnistu missään tai ole mitään. Jos mä voisin olla sille jotain, en ehkä välittäisi niin paljon siitä, että kenellekään muulle en. 

A on saanut mut tajuamaan, miten yksin olen, ja miten en ehkä sittenkään kestä sitä koko loppuelämääni. Olen halunnut olla vahva ja itsenäinen nainen, enkä mä enää tiedä, miten sekaisin mun on pitänyt olla kuvitellessani, että henkinen tilani olisi lähelläkään minkäänlaista vahvuutta. Itsenäisyyttäni taas ei poista sen toteaminen, että musta olisi ihanaa, jos joku ihminen oikeasti välittäisi musta ihan vaan sellaisena kuin mä olen. 

Mua pelottaa myöntää itselleni, että mä tarvitsen jotain tällaista - että tarvitsen rakkautta (sen kirjoittaminenkin noin tuntuu jotenkin vaikealta) - koska mä kuvittelen, että sen myöntäminen tekisi musta jotenkin huonomman. Etten olisikaan cool, vapaa ja itsenäinen, vaan joku takertuja, joka haluaa olla jonkun kanssa vain sen olemisen itsensä takia. 

Sitä paitsi mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos tietäisivät että elättelen jotain tällaisia toiveita? Kuvitellaan, että on joku tyyppi, jonka isoin unelma on tulla laulajaksi. Kaikki ovat kuitenkin kuulleet kun se laulaa, mikä kuulostaa kauniisti sanottuna ihan kamalalta. Selän takana kaikki naureskelevat sille, koska se on niin helvetinmoinen ääliö, ettei itse tajua, ettei siitä ole siihen. Mä olen se tyyppi, paitsi etten mä halua olla laulaja, vaan haluaisin, että joku (”joku”) rakastuisi muhun. Yhtä paljon kuin sillä tyypillä on laulutaitoa, mulla on mitään annettavaa yhtään kenellekään. Ei ole yhtään syytä, minkä vuoksi mä ansaitsisin mitään sellaista.

En ole Kiinassa enää, vaan lensin muutama päivä sitten Almatyyn. Venäjän jälkeen oikein mikään tällä matkalla ei ole mennyt niin kuin suunnittelin ja 95% tapauksista se on johtunut pelkästään siitä, että mulla on vaikeuksia tehdä päätöksiä mistään asiasta. En todellakaan olisi halunnut lentää Kazakstaniin ja hypätä yli yhtä mielenkiintoisimmista osista Kiinaa (Xinjiang), mutta minkäs teet kun en ostanut junalippuja silloin kun niitä oli, vaan vaiheilin ja jahkailin siihen asti, ettei jäljellä ollut mitään muuta kuin hard seatia, johon on en tässä mielentilassa olisi puolentoista vuorokauden matkalla pystynyt. Lensin Xianista Almatyyn, jossa täälläkin olen päättämättömyyteni takia ollut nyt jo kolme päivää, joka on liikaa tälle paikalle. 

Nyt mun pitäisi päättää, haluanko Uzbekistaniin vai en. Tai siis kyllähän mä haluaisin, mutta tarvitaan viisumi, jota varten tarvitaan letter of invitation, jota varten tarvitaan 7-10 päivää, joka mulla just ja just olisi, jos haluaisin viettää viikon Uzbekistanissa, mutta kun en tiedä, onko viikko kuitenkaan riittävän pitkä aika, ja sitten on mahdollisia logistisia ongelmia, koska haluan lentää kotiin Astanasta (koska niin halvat lennot), enkä tiedä, miten ehdin ja vittu. Lisäksi ongelmia tuottaa se, että jokin osa musta haluaisi palata Suomeen jo vähän aiemmin kuin elokuun viimeisenä viikonloppuna (jolloin ehdin käydä vain Kazakstanin ja Kirgisian niin kuin suunnittelin lähtiessäni Kiinasta), ja se, että inhoan matkustamista niin, että mulla on valmiit päivämäärät ihan kaikelle, mitä tämä suunnitelma vaatisi. 

Toisaalta musta tuntuu, että tämä matka jää ihan tyngäksi, jos en mene sinne. Haluan sinne, ja olen niin lähellä, ja sitten kuitenkin jätän menemättä - saattaisi kaduttaa myöhemmin. Matkustaessani olen kunnon suorittaja, ja harmittaa kaikki vähän sinnepäin reissuilla tehdyt asiat. Tiedän kyllä, että tämä ei varmasti ole mun viimeinen matkani tänne alueelle (lähitulevaisuuden unelmia: harjoittelu suurlähetystössä Astanassa), joten ehdin sinne Uzbekistaniin kyllä myöhemminkin ja ajan kanssa, joten tää ei ole mikään nyt tai ei koskaan -tilanne, mutta silti. Silti. 

Ja mikä on tämä tunne, joka yrittää väittää, että mun pitäisi palata kotiin jo vähän ennen sitä kuin on ihan pakko? Kotiin palaaminen masentaa ja pelottaa mua, mutta samaan aikaan olen siitä vähän innoissani. Kun lensin Xianista, sieltä lähti melkein samaan aikaan Finnairin lento Helsinkiin, ja hetken aikaa oikeasti ajattelin, että olisi ihanaa, jos mulla olisi lippu siihen koneeseen. Helsingissä olen vielä enemmän yksin, ja sitten on vielä kaikki se muu, mikä mua siellä tänä syksynä odottaa, enkä mä tiedä, miksi joku pieni osa musta hätäilee kohtaamaan sitä kaikkea.