Olen Mongoliassa.

Viimeisenä päivänäni Venäjällä sain äidiltä viestin. Isoisä on kuollut.

Sillä oli Alzheimer, eikä se viimeisinä vuosinaan tainnut edes muista, kuka mä olen. Näin sitä ehkä kerran vuodessa, ja joka kerta se tuntui etäisemmältä, vaikkei me alunperinkään oltu mitenkään hirvittävän läheisiä.

En sano, etten olisi surullinen. Tottakai mä olen. En tiedä, voiko näin sanoa, mutta jotenkin tämä vain oli odotettavissa. Oli ollut jo jonkin aikaa.

En tiedä, miten pahalta tämä nyt kuulostaa, ja miten itsekkäältä vaikutan tämän perusteella, mutta kuitenkaan en osannut olla surematta myös sitä, että mun on ehkä palattava Suomeen paljon aiemmin kuin olen suunnitellut. Että mun on mentävä hautajaisiin, jotta en loukkaisi ketään ja vaikuttaisi, no, itsekkäältä ja siltä, etten välitä.

Murehdin tätä ehkä 15 minuuttia, missä ajassa ehdin etsiä lentolippuja Pekingistä Helsinkiin ja Helsingistä Astanaan, laatia uusia suunnitelmia ja hajottaa matkasuunnitelmani kappaleiksi lyhyellä visiitillä kotiin.

Sitten saan toisen viestin. Se on siltä mieheltä, joka on täällä tästä lähtien A. En ole kuullut siitä pariin päivään ja olen vajonnut taas epätoivoon ajatellessani, että nyt tää ainakin oli tässä (se kyllä tietää missä mä olen, joten on oikeasti ihan täyttä idiotismia odottaa, että se tekstaisi mulle koko ajan).

Se haluaa tietää, milloin mä olen taas Suomessa.

Se haluaa tietää, milloin mä olen taas Suomessa. 

Onko tää nyt telepatiaa vai mitä?

Se haluaa tietää. Mä haluaisin tietää miksi se kysyy sitä, mutta mietin ihan liikaa, enkä osaa muotoilla vastausviestiäni niin, että pystyisin siinä ikään kuin vain ohimennen tiedustelemaan, kiinnostaako se sitä jostain erityisestä syystä, vai onko tää vaan sen tapa ylläpitää keskustelua.

Päädyn vastaamaan sille että "heinäkuun lopussa", mikä on mahdollisimman epämääräinen ilmaus, ja heittää vain noin kuukaudella siitä päivästä, jonka piti alunperin olla mun paluupäiväni.

Oikeasti mä olisin halunnut voida vastata sille jotain sellaista kuin että "huomenna" tai edes "kahden päivän päästä", koska en kestä edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että se saattaa odottaa mua (miksi se muuten kysyisi?), mutta kyllästyä lopulta ja mennä eteenpäin. Mä en kestä sitä, että olen 10000 kilometrin ja seitsemän aikavyöhykkeen päässä siitä, ja että se voi koska tahansa istua samaan pöytään jonkun toisen kanssa ja rakastua niin, etten kuule siitä mitään enää koskaan. Alankomaissa on 16,5 miljoonaa asukasta, ja ihan varmasti siellä on joku, jonka se haluaa enemmän kuin se haluaa pitää yhteyttä muhun.

Yhtäkkiä en siis ollut enää yhtään surullinen siitä, että mun on ehkä palattava etuajassa Suomeen hautajaisten takia. Mä haluan palata Suomeen, jotta voin kertoa sille olevani Suomessa (tai se voi lukea sen mun instagramista, jota se ilmeisesti stalkkaa päätellen siitä, että se sanoi jotain mitä ei voisi muuten tietää) ja katsoa mitä tapahtuu.

Olen aivan vitun sekaisin, ja tämä on ihan isoin merkki mistä sen huomaa. Mä olen haaveillut tästä matkasta niin mielettömän kauan, ja yhtäkkiä olen valmis palaamaan kotiin kesken siksi, että olen korviani myöten ihastunut ihmiseen, joka voi oikeasti ajatella musta mitä tahansa. Olen tilanteessa, jossa mun pitää valita rahat tai kolmipyörä, ja mä olen niin vitun kujalla, että olen ihan oikeasti valitsemassa kolmipyörää.

Se itsenäinen nainen minussa, joka ennen Venäjälle lähtöä kertoi kaikille, että ei tarvitse ketään, ja että on säälittävää omistaa elämänsä miesten metsästykselle, kiljuu juuri nyt kauhusta.

Jokin pieni ääni mun sisälläni yrittää koko ajan saada mua uskomaan, että sen jälkeen kun me käyttäydyttiin kuin juuri naimisiin mennyt pari häämatkalla (eikä niin kuin kaksi tyyppiä, jotka tapasivat toisensa ensimmäisen kerran 12 tuntia aiemmin), siitä on aika rajallisesti suuntia, joihin tätä juttua voi luontevasti viedä. Että kaiken sen jälkeen, mitä se sanoi mulle, ja mitä mä sanoin sille, se ei voisi tehdä mitään muuta kuin feidata mut kokonaan, jos se ei oikeasti haluaisi musta mitään sellaista kuin mitä mä haluan siitä. Kun tähän ei edes liity humalaa tai mitään muutakaan, millä voisi selittää merkityksettömäksi kaiken sen mitä tapahtui.

Aika paljon isompi järjen ääni kertoo, ettei se ole mahdollista. Ettei mussa ole mitään sellaista, mistä se tai ylipäänsä kukaan voisi kiinnostua, etenkään niin paljoa että se kumoaisi sen 1500 kilometrin välimatkan, joka meillä on, vaikka olisin Suomessakin (en tosin pidä sitä enää minään Venäjän jälkeen). Mä olen 24, enkä tähän ikään mennessä ole kelvannut kenellekään ainakaan kovin pitkäksi aikaa, ja olen jo lakannut odottamasta, että asia voisi ikinä olla toisin. Miten muka olisi mahdollista, että alettuani ajatella, että mun on parempikin olla yksin, yhtäkkiä mun eteeni vain ilmestyy joku, johon ihastun sydänjuuriani myöten, ja joka on täydellinen kaikilla muilla tavoilla kuin sillä, että sen naismaku on niin kyseenalainen, että mä voisin kelvata sille yhtä yötä pidemmäksi ajaksi? Äiti aina opetti, että kaikki mikä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, on yleensä liian hyvää ollakseen totta. Vaikeaa olla muistamatta sitä nyt.

Olen ollut Mongoliassa puolitoista viikkoa. Ajattelin olla vielä puoli viikkoa, ja lähteä sitten Kiinaan. Alunperin mun suunnitelmani oli olla Kiinassa vain hetki Pekingissä, ja sitten ottaa juna ensin Urumqiin ja sitten Astanaan. Mun paras ystäväni (tää on vähättelyä, koska en tule ikinä maksamaan takaisin kiitollisuudenvelkaa kaikesta siitä, mitä se teki auttaakseen mua) Venäjältä on kiinalainen, ja se kuitenkin pyysi mua vierailulle kotikaupunkiinsa, joka on tietenkin sellainen tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Se kotikaupunki on Dalian, joka on "hieman" syrjässä alkuperäiseltä reitiltäni, joten olen miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että olen Pekingissä hetken, menen Dalianiin vähäksi aikaa, palaan Pekingiin ja lennän Helsinkiin. Sitten voisin olla Helsingissä hetken, ja jos siltä tuntuu, lentää vielä elokuuksi johonkin pois (Astana, Amsterdam, mitä näitä nyt on.......).

Helposti jotain, minkä voi seuraavan kerran mainita kun keskustelunaiheena on "typerimmät jutut jotka olet tehnyt ihastuksen takia". Etenkin kun tässä on aika isot riskit sille, että koko tää suunnitelma menee aivan vituiksi. Asteikolla 1-10, miten epätoivoiselta kuulostan?

Puhuin äidin kanssa (en tietenkään A:sta), ja yritin saada sen sanomaan, että olisi hyvä jos tulisin sinne hautajaisiin, koska niin pystyisin oikeasti perustelemaan tämän itselleni jotenkin järjellä. Se oli kuitenkin sitä mieltä, että kun olen kerran täällä asti, voin ihan hyvin olla, ja kaikki ymmärtävät kyllä, jos jätän ne hautajaiset väliin. En helvetti kestä. En halua Suomeen, mutta mulla on niin ikävä sitä miestä, että aivoni ovat ihan puuroa, enkä pysty ajattelemaan selkeästi. Haloo idiootti, se itse hukkasi (tai sanoi hukanneensa, ehkä sillä oli jo sillä välin joku, ja se muisti mut taas sitten, kun se ei enää toiminutkaan) sun numerosi kolmeksi kuukaudeksi, joten mitä väliä jollain kolmella - neljällä viikolla enää on? Jos se ei unohtanut mua siinä kolmessa kuukaudessa, niin mitä joku muutama viikko voisi muuttaa?

Puhukaa mulle järkeä. (Järkipuhe ei tosin taida mennä perille.)