Terveisiä Siperiasta.

En voi uskoa, että kaikkien vuosien jälkeen olen viimeinkin täällä. Että jokin matka on ollut mulle jotain täysin käsityskyvyn ylittävää hienoutta, ja nyt mä oikeasti teen sitä haaveiltuani siitä niin kauan kuin muistan ylipäänsä haaveilleeni matkustamisesta yhtään mihinkään. En enää muista, milloin sain tietää Trans-Siperian radan olemassaolosta, mutta siitä hetkestä asti olen halunnut tänne. Nukahtaa junan kolahteluihin ja herätä platzkartasta tuntemattomien venäläisten seasta keskellä Siperian autiutta. Mulla on ollut niin romanttinen kuva tästä matkasta, ja enpä toisaalta ole joutunut pettymään. Olen tehnyt tätä nyt pysähdyksien kanssa (kun saan tämän tekstin nettiin olen luultavasti Krasnojarskissa), mutta vielä joskus haluan vetää Moskovasta Vladivostokiin yhtä kyytiä samalla junalla.

Vaihtoni on nyt ohi, ja se tuntuu epätodelliselta. Koko mennyt vähän yli yhdeksän kuukautta tuntuu epätodelliselta. Elinkö mä oikeasti kaikki ne päivät? Mihin se aika katosi? Oikeasti mulla on stressattavaa tähän liittyen vielä, koska opintopisteeni vaihdosta tuskin tulevat riittämään yhtään mihinkään, mutta en jaksa ajatella sitä nyt. En jaksa vatvoa koko vaihtoa nyt, vaan tarvitsen aikaa ajatella, jotta ymmärtäisin sen kaiken. Tällä hetkellä elän tälle matkalle, ja voin sitten Suomessa analysoida ihan kaiken.

Oikeasti en tosin elä tällä hetkellä tälle matkalle. Ajatusratani kun eivät ole paljoa muuttuneet viimeisestä.

Kuvittelin aina, että sitten kun joskus matkustan Trans-Siperian rautatiellä, tuijotan junan ikkunasta siperialaista tyhjyyttä, ja ajattelen hienoja ajatuksia elämästä ja kuolemasta ja sielusta ja Venäjästä. Täällä mä nyt kuitenkin olen, ja toivoisin, että mulla olisi vähän jotain miehenkaipuutani (vain sen yhden) ylevämpiä ajatuksia, mutta ei. Täällä mä olen, ja mä ajattelen, miten kauniit silmät sillä on, ja kenelle se tekstaa silloin kun se on paikalla whatsappissa, mutta ei tekstaa mulle. Rekonstruoin mielessäni miljoona kertaa sen hetken, kun se repii mun mekon vetoketjun auki, ja kuvittelen kaikkea muuta sellaista, mitä ei tässä tohdi oikein mainostaa. Mut on luultavasti kirottu.

En ole yhtään oma itseni. Olen taantunut 15-vuotiaan tasolle, tuhlaan aikaani googlaamalla jotain Cosmopolitan-tasoisia ihmissuhdevinkkejä, ja tunnen ihan sietämätöntä häpeää, koska kaikki tämä on nimenomaan sellaista toimintaa, johon olen aina suhtautunut jonkinlaisella terveellä ylenkatseella.

En edes tiedä, mikä tarve mulla on hätäillä tämän jutun kanssa.

Se pyysi multa numeroa ihan itse, vaikka olisi ihan hyvin voinut luistella ulos siitä tilanteesta ilman, että mä olisin niissä mielentiloissa tajunnut koko asiaa.

Se otti muhun ihan täysin omatoimisesti yhteyttä, vaikka oli kulunut jo kolme kuukautta, ja mä olin ehtinyt latistaa koko sen kokemuksen mielessäni vain yhdeksi kauniiksi muistoksi.

Se sanoi ihan oikeasti halunneensa tavoittaa mut, vaikka mä yritin tarjota sille toista vaihtoehtoa, jonka avulla se olisi voinut ihan hyvin perääntyä koko hommasta.

Se vastaa edelleen mun viesteihin, vaikka ihan hyvin se voisi myös antaa olla ja estää mut whatsappissa.

Toisin sanoen sillä olisi ollut sata ja kymmenen tilaisuutta ihan nätisti feidata koko tämä systeemi, jos se olisi se mitä se haluaa. Se ei kuitenkaan tehnyt niin, joten en tiedä, mistä rautalangasta mun on väännettävä itselleni, ettei tässä ole mitään tarvetta panikoida sitä, haluaako se tätä oikeasti. Ei se, niin kuin ei varmaan useimmat muutkaan tuntemani ihmiset (tää on ihan yleinen mun tällainen häiritsevä ajatus liittyen ihan kaikkiin ihmisiin, joiden kanssa mun täytyy toimia), ole mun kanssa tai pidä muhun yhteyttä mistään moraalisesta velvoitteesta tai säälistä. Jos sitä (tai ihan ketä tahansa muuta ihmistä mun lähelläni) ei kiinnostaisi, se kyllä antaisi sen tulla ilmi. Olenhan mä itsekin joskus luvannut tekstata jollekin jätkälle, jonka luo olen lähtenyt baarista jatkoille, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska en ole oikeasti halunnut. Mun ja sen miehen psykologiat tuskin poikkeavat toisistaan tässä niin paljoa, että se ei olisi myös halutessaan toiminut täsmälleen juuri niin.

Luulen, että olen kolauttanut pääni ja saanut jonkun aivovamman. Jos joku olisi kertonut mulle viime joulukuussa, että puolen vuoden päästä toteutan tätä elämäni matkaa, mutta en oikeastaan pysty keskittymään siihen, koska olen niin "rakastunut", vastaukseni olisi ollut varmaan lähinnä huutonaurua. Tai jos olisin viime elokuussa tiennyt tällaisen olevan mahdollista vastaanottaessani vittuilua isoäidiltäni siitä, miksi mulla ei ole poikaystävää "tässä iässä" (tää on nykyään sen yleisin puheenaihe mun kanssa), niin... Isoin haaveeni tällä hetkellä on, että voisin esitellä sen miehen isoäidilleni (lol, niillä ei ole edes yhtään yhteistä kieltä).

Tilanne on kuitenkin nyt se, että mä olen täällä. Mä olen täällä (tai no siis jossain) vielä yli kaksi kuukautta, ja tällä hetkellä meidän välissä on noin 7000 kilometriä. Voisin antaa tämän mennä vain omalla painollaan, olla onnellinen siitä että tämä on jo nyt pidemmällä kuin yksikään tällainen säätöni aiemmin, ja keskittyä enimmäkseen tähän matkaan. Ehkä mä etsin täältä sellaiset paluulennot, joissa on joku ihan helvetillinen vaihto Amsterdamissa, ja ihan rennosti vaan kysyn siltä, kiinnostaisiko sitä nähdä ikään kuin en olisi yhtään suunnitellut koko juttua. Tämä menee hyvin. Kaikki menee hyvin. Se haluaa tätä, ja mä haluan tätä, ja olen vielä kaksi viikkoa Venäjällä, jonka jälkeen menen Mongoliaan ja palaan viimeinkin Kiinaan. Miten onnellinen mä olisin joskus ollut, jos olisin voinut kuvitella itseni tällaiseen tilanteeseen. Miksi siis en olisi nytkin?