En voi uskoa, että tein sen oikeasti.

Niin säälittävää kuin se onkin, sen yhden viestin lähettäminen tuntui minusta isoimmalta riskiltä, jonka olen ihan vähään aikaan ottanut. En mä tee tällaista. Tämä on sellainen epämukavuusalue, jolle en mene. Ongelmani ihmisten kanssa toimimisessa on, ettei mulla ole mitään omaa aktiivisuutta. Odotan että asioita tapahtuu, mutta en tee mitään niiden eteen ikinä. Tämä saattaa ihan oikeasti olla ensimmäinen kerta ikinä kun olen edes yrittänyt.

Tietenkin se meni heti ihan reisille siinä, etten mä lähettänyt sille sitä minkä etukäteen kirjoitin, vaan hiprakkaista tajunnanvirtaa. Sain sinä iltana jostain päähäni, että se tyyppi oli oikeasti sekoittanut mun numeroni vaan johonkin toiseen (oikeasti tämä ei olisi mitenkään voinut olla mahdollista, koska sen viesteistä kyllä kävi ilmi, ettei näin ole - sehän ei kuitenkaan mua vakuuta), joten päätin lähinnä kysyä siltä, tekstasiko se mulle vahingossa, vai halusiko se oikeasti lähetyä mua. Typerää. Sanoin sille olleeni todella onnellinen kun näin sen ottaneen muhun yhteyttä, ja toivoin, ettei sen tarvitsisi päättyä näin. Että jos se sen alkuperäinen viesti ei ollut vahinko, niin ei tarvitse olla niin varovainen.

Suorastaan tyrkytin sille vaihtoehtoa, ettei sen tarvitse olla mun kanssa missään tekemisissä, jos se ei halua.

"No, I'm serious. I really wanted to reach you", se vastaa, ja mä olen maailman onnellisin tyttö, koska really wanted to reach you. Ei kai se sanoisi mulle noin, jos se ei oikeasti haluaisi tätä? Se vakuuttelee, että tämä on täsmälleen sitä mitä se halusi, ja mä inhoan sitä, koska en halua olla aina se, jolle pitää vakuutella tällaisia asioita. Miksi saan aina tällaisia typeriä vainoharhaisia päähänpistoja, ja epäilen ihan kaikkea?

Sitten se lähettää mulle tämän:

"It's just that I have this habit to go silent sometimes. I only talk to my own family couple of times a year."

Ilmeeni kun luin ton viestin.

Okay, fine, what do you want me to do? What do you want from me? En oikeasti kysynyt tätä siltä. Sanoin ymmärtäväni, koska olen samanlainen, mikä on ihan totta, paitsi etten silti oikeasti ymmärrä. Se haluaa pitää muhun yhteyttä, mutta sitten se ei kuitenkaan halua. Se tekstaa mulle, koska se haluaa tehdä niin, paitsi ettei se sittenkään oikeastaan halua. Tai ehkä se haluaa pari kertaa vuodessa niin kuin kaikille muillekin.

"Don't worry, i can really relate to that, so no pressure :)", mä vastaan sille. Sitten se ei enää vastaa, ja mä mietin, että tässäkö tää nyt oli. Että säikäytinköhän mä sen nyt saamalla sen uskomaan, että olen jonkinlainen kilari, joka jotenkin vaati koko ajan huomiota itselleen. Tai ehkä sille nyt viimeistään tuli selväksi, että mä tosiaan olen se, jolle pitää koko ajan vakuutella kaikkea, ja nyt se tajusi, että kommunikointi mun kanssa on sen takia täysin mahdotonta. Se on muutaman vuoden mua vanhempi, joten ehkä se on jo kaiken tällaisen yläpuolella, eikä se vaan kestä katsella mun teini-ikäisen itsetuntoani.

En voi tehdä enää mitään muuta kuin odottaa. Tai odottaa ja kuitenkin olla odottamatta liikaa. Toivoisin, että tämä tapahtuisi niin kuin aiemminkin. Että pääsisin koko asian yli, ja sitten vaan yhtenä päivänä huomaisin, että se on lähettänyt mulle taas viestin ilman, että mun on oltava koko ajan niin paineissa tästä kaikesta.

Se ei onnistu, koska koko universumi vaan haluaa muistuttaa mua siitä ihan koko ajan.

Yhtäkkiä kaikki haluavat kysellä multa matkavinkkejä Tbilisiin, hehkuttaa niiden tulevaa Amsterdamin-matkaa tai muuten vaan hieroa vasten mun kasvoja jotain yksityiskohtaa, joka liittyy tähän kaikkeen, ja takaa, etten mä saa sitä miestä mielestäni hetkeksikään. Vaihtariryhmässäni on amerikkalainen poika, joka on kotoisin sen naapuriosavaltiosta, ja kuolen nykyään sisältä vähän joka kerta kun näen sen, koska sen puhetyyli on ihan samanlainen, ja tarkemmin ajateltuna se on muutenkin vähän samanlainen. En myöskään itse edistä tätä, koska sen puhelinnumeron avulla onnistuin löytämään netistä kaiken sen Facebook- ja Twitter-profiileista reddit-accountiin ja henkilökohtaiseen nettisivuun, ja mä en vaan voi lakata tutkimasta sitä kaikkea, ja miettimästä meidän yhteistä tulevaisuutta, jota ei todennäköisesti tule.

Toissa aamuna olin menossa yliopistolle. Poikkeuksellisesti en ajatellut sitä silloin, koska ajattelin tulevaa oppituntia, jota en vieläkään ole oppinut olemaan jännittämättä. Astuin bussista ulos yliopiston pysäkillä, ja ensimmäinen asia, johon katseeni kiinnittyi, oli pysäkillä seisova babushka, ja sen kantama paperipussi, jonka ainoa teksti oli sen miehen sukunimi. Ei vittu auta yhtään, että jopa sen ihmisen nimi on jotain sellaista, etten ikinä lakkaa törmäämästä siihen ihan kaikkialla.

Tämä on ihan kamalaa. Ihan oikeasti en ikinä ennen ole ollut ihastunut, koska ei mulle ole tullut mieleenkään, että mikään voisi olla ikinä tällaista. Olen sillä tasolla, että istun yliopistolla, en kuuntele mitään ja piirrän vihkooni sydämiä sen nimikirjainten ympärille. Mä en ole ollut tällainen edes ala-asteella (jonne tää sopisi vähän paremmin), joten miksi nyt?

Voisinko ajatella vaikka sitä, että vaihtovuoteni on vähän yli viikon päästä ohi? Niin kuin mitä helvettiä, mihin tää kaikki aika on mennyt? Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, vaikka tulin tänne toissapäivänä? Ja miksi mun ei tee yhtään mieli palata kotiin? Miksi koko ajatus Helsingistä saa mut tuntemaan lähinnä pakokauhua ja hengenahdistusta?

Voisin ajatella myös sitä, että yksi unelmani toteutuu ihan pian. Lähden täältä vähän yli viikon päästä, matkustan Siperiaan (ensimmäinen pysäkki on Omsk), Siperiasta Mongoliaan ja Mongoliasta Pekingiin. Sen jälkeen mulla on aikalailla tasan kaksi kuukautta, jonka aion käyttää matkustamalla maata pitkin Pekingistä niin lähelle Eurooppaa kuin mahdollista. Tavoitteeni on päätyä Iraniin, mutta koska kaksi kuukautta on oikeasti aika lyhyt aika, ja Turkmenistanin viisumi (jonka tämä suunnitelma vaatii) ilmeisesti lähinnä sattumankauppaa, niin we'll see. En siis kuitenkaan ole tulossa Suomeen vielä kolmeen kuukauteen, vaikka vaihtoaika alkaakin olla ohi.

Mutta ei. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään matkafiilistä, eikä mitään muitakaan fiiliksiä mihinkään muuhun kuin yhteen suuntaan. Ensi viikolla mulla on jumalattomasti kokeita, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, miten tulen selviämään niistä, mutta en jaksa edes ajatella niitä stressaamisesta puhumattakaan. Haluan vaan, että se tekstaa mulle taas, ja kertoo, mitä oikeasti haluaa, tai että se vaihtoehtoisesti lakkaa tunkeutumasta jokaiseen mun ajatukseeni ja kaikkiin uniini ja olemasta ihan koko ajan tässä, vaikkei oikeasti ole lähelläkään.

Ehkä tää on vain jonkinlainen biologinen kello, joka yrittää kertoa, että olen 24, ja mun kuuluu olla nykyään kiinnostunut tällaisesta. Se mitä mun ja sen miehen välillä tapahtui, tapahtui vaan niin sopivaan aikaan, että se joutui tämän kohteeksi siksi, eikä sen takia, että se ihan oikeasti olisi mikään mun elämäni mies, jota en kuitenkaan koskaan saa.