Ehkä jonkin verran intoani tätä bloggailua kohtaan on viime aikoina laskenut se, että tunnen kertoneeni täällä vähän liikaa. Siitä asti kun olen kirjoittanut mitään blogia, se on ollut mulle lähinnä terapiaa ja keino käsitellä asioita, kun ei mulla ole ollut ketään, jolle oikeasti puhua niistä. En mä oikeastaan tarvitse tätä mihinkään muuhun. Mulla on vain sellainen tunne, että joku kuuntelee mua kun kirjoitan tänne, vaikka oikeasti nämä tekstit eivät mitään isoja lukijamääriä saisikaan.

Tälle on kuitenkin muodostunut esteeksi se, että todennäköisesti ihan kuka tahansa oikeasti minut tunteva tyyppi tunnistaisi mut näistä teksteistä parin lauseen jälkeen. En myöskään usko, että mua on kovin vaikea etsiä jostain yhdistelemällä tietoja, joita olen täällä kertonut. Se häiritsee. Olen niin paljon enemmän kuin se ihminen, joka olen täällä, ja haluan, että ihmiset jotka tuntevat mut oikeasti (mutta kuitenkin niin huonosti, etten voisi puhua niille tällaisista), tuntevat mut sinä ihmisenä, joka ei välttämättä tule esiin täällä. Siksi mua ahdistaa kirjoittaa tänne mistään syvällisemmästä, ja jos en voi kirjoittaa tänne mistään syvällisemmästä, tulee tästä koko hommasta ihan turhaa.

Toisin kuin tästä voisi päätellä, en aio lopettaa tähän. Sen sijaan aion nyt tehdä tästä vieläkin kiusallisempaa, ja mennä asiaan, josta olen tietoisesti vältellyt kirjoittamasta tänne, koska jostain syystä tämä on minusta nolompaa kuin mielenterveysongelmat tai itsemurhafantasiat.

Nyt mun on kuitenkin pakko. On pakko rikkoa itselleni tehty lupaus, koska mun on pakko saada puhua tästä jollekin, ja kun en vähemmän yllättäen ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä keneenkään Suomessa (okei, isä kyllä soittelee mulle jatkuvasti, mutta helvetti jäätyy ennen kuin puhun sille mitään mistään tällaisesta), ja ainoa vaihtarikaveri jonka kanssa pystyisin ehkä niin tekemään, on jo palannut kotiinsa. Pakko siis purkaa tämä tänne, jotta samalla voin keksiä, mitä teen asialle.

Siis eläköön глaсность!

En todellakaan ole mikään ihmissuhdemestari, mistä kertoo ihan riittävästi kyvyttömyyteni pitää yllä ihan vain tavallisia ystävyyssuhteita. Pilaan ne yleensä vetäytymällä ja pelkäämällä, etteivät ihmiset ympärilläni ole ihan vilpittömiä: että ne pitävät mua vain pilkkanaan tai eivät vaikkapa säälistä uskalla käskeä mua painumaan helvettiin. Mun on vaikea uskoa siihen, että kukaan voisi oikeasti haluta olla mun kanssa missään tekemisissä, mikä on esim. pelkästään tämän vaihtovuoden aikana johtanut muutamaankin sellaiseen "me luultiin, ettei sua kiinnosta olla meidän kanssa, kun olet aina niin etäinen ja hiljainen" -kommenttiin. En uskalla mennä asioihin mukaan, koska pelkään, ettei mua haluta mihinkään mukaan, mutta kukaan ei vaan kehtaa sanoa sitä mulle suoraan.

Seurustelusuhdetta mulla ei ole koskaan ollut, mutta toisin kuin ehkä voisi luulla, jotakin sellaista olisi voinut olla, jos kykenisin toimimaan jotenkin toisin, tai jos olisin ikinä kokenut haluavani seurustella yhtään kenenkään kanssa. Tällaisissa asioissa pystyn toimimaan tasan kahdella tavalla: annan sen toisen ihmisen loukata mua tai sitten pyrin pilaamaan kaiken loukkaamalla ja kohtelemalla itse huonosti sitä toista ihmistä. Lopputulos on kuitenkin aina se, että kaikki menee ihan päin helvettiä ja tunnen itseni taas vähän entistäkin arvottomammaksi.

Ehkä sen takia mulla on ollut jo pitkään fiilis, etten mä halua mitään sellaista. En halua ketään, en halua parisuhteita enkä mitään niihin liittyvää säätöä. Mun on paljon parempi olla yksin, joten en mä tiedä, miksi mun pitäisi antaa muiden kohdella mua huonosti vaan sen takia, että olen tämän ikäinen, ja mun kuuluisi olla kiinnostunut tavoittelemaan sellaista elämää, jossa mulla on joku. En edes halua sitoutua keneenkään tai mihinkään, joten miksi otan paineita siitä, että niin kuuluu tehdä?  Tai jos mä itse inhoan itseäni, miten mä voin odottaa, että löytäisin jostakin ihmisen, joka ei tekisi niin?

Nyt luulen, että musta on ehkä tuntunut siltä lähinnä siksi, etten mä ole ikinä tuntenut mitään yhtäkään niistä ihmisistä kohtaan, joiden olen antanut lähinnä käyttää itseäni hyväksi. Musta tuntuu, etten ehkä ole koskaan edes ollut oikeasti ihastunut, vaan olen sekoittanut sen ihailuun ja mielihyvään  jota koen, kun joku kohtelee mua hyvin.

Tähän on syynsä.

Kaikki alkaa siitä, ettei edes kuukausien Venäjällä asuminen ole auttanut mua pääsemään irti kahvista. Tää on oikeasti asia, joka ärsyttää mua matkustamisessa eniten: se, etten pysty olemaan kuutta tuntia pidempää aikaa ilman kahvia, mikä johtaa siihen, että on ihan sama, olenko Kiinassa, Sri Lankassa, Venäjällä vai Georgiassa, kun matkabudjettini valuu ylikansallisten yritysten neljän euron latteihin, mikä on pelkkää rahan ja ajan tuhlausta.

Tällä kertaa olen siis Georgiassa. Olen ollut saapunut Tbilisiin edellisenä päivänä, ja mua pelottaa myöntää itselleni, miten ihanalta, rentouttavalta ja jotenkin vapaalta tuntuu viimeinkin olla jossakin muualla kuin Venäjällä. Olen aivan fiiliksissä Georgiasta, koska siinä yhdistyy sekä jotain mitä arvostan Venäjässä että jotain sellaista perustavanlaatuista eurooppalaista, mitä arvostan kaiken tämän Venäjällä vietetyn ajan jälkeen aivan eri tavalla kuin ennen. Ilmapiiri Georgiassa on jotenkin dynaaminen (en voi uskoa, että käytin juuri tuollaista sanaa) ja avoin, ja kumpaakaan näistä ominaisuuksista en yhdistäisi millään tavalla siihen ummehtuneeseen todellisuuteen, joka Venäjällä tällä hetkellä vallitsee.

Joka tapauksessa olen siis Tbilisissä ja ihan fiiliksissä, paitsi että sillä hetkellä en ole, koska mun on pakko saada kahvia ja heti. Vaihtoehtoni: vieressä oleva Dunkin' Donuts tai päätön harhailu pitkin kaupunkia, joka ehkä jossain vaiheessa johtaa siihen, että löydän jostain kahvilan, johon meneminen ei saa mua miettimään, mitä järkeä on oikeastaan koskaan matkustaa yhtään mihinkään. Valitsen viimeisen vaihtoehdon, mutta välittömästi tämän päätöksen jälkeen mua alkaa ärsyttää niin paljon, että käännyn takaisin ja sijoitan ihan liikaa rahaa 2/5-tasoiseen kahviini.

Tietenkin siellä on myös ilmainen wifi, ja koska kahvin lisäksi en ole päässyt eroon myöskään Twitteristä, jään sinne jumittamaan liian pitkäksi aikaa. Paikka alkaa täyttyä, ja joku kysyy multa englanniksi, voiko se tulla mun pöytääni. En juuri kiinnitä siihen huomiota, nyökkään vain ja yritän hymyillä samalla kun mietin, että yksi asia, jota en ymmärrä, ovat ihmiset, jotka tunkevat sun viereen bussissa, vaikka puoli bussia on tyhjänä, tai kokevat, että niiden on pakko päästä jakamana sun kanssa pikaruokalapöytä, vaikka viereisessäkään ei ole ketään.

Keskityn puhelimeeni, kunnes kyllästyn ja alan miettiä, voinko vain lähteä siitä pois, vai kuuluuko mun jotenkin noteerata sen tuntemattoman ihmisen olemassaolo samalla. Vilkaisen sitä puhelimeni yli ja tajuan, että se katselee mua ja selvästi odottaa, että sanon jotain (tajuan myös, että se on oikeastaan aika söpö; sellainen, jota katsoisin vähän pidempäänkin, jos se istuisi mun viereisessä pöydässä Rytmissä tai jossain). Kun niin ei tapahdu, se aloittaa itse:

”You’re not from here...?” 

”No, I’m from Finland. You?”

Se on amerikkalainen, mutta asuu Amsterdamissa, ja yksi sen parhaista kavereista on myös suomalainen. Cool.  Haluaisin osata sanoa sille jotain, mutta en osaa. Harkitsen vakavasti tekstaamista saksalaiselle vaihtarikaverilleni (jonka kanssa me puhuttiin lähinnä tällaisista asioista) jotakin tyyliin "sos, istun kahvilassa samassa pöydässä kuuman amerikkalaispojan kanssa, mitä oikein sanon sille?!", mutta en ehdi tehdä sitä ennen kuin se poika jatkaa, ja lukee puhelimestaan mulle suomenkielisen lauseen, joka on varmastikin ensimmäisenä kaikilla kliseisimpien iskurepliikkien listoilla. "I just told my Finnish friend about you, and he told me to say that to you. What does it mean?"

Jää on murrettu. Olen aivan avuton kaikissa tällaisissa tilanteissa, en yhtään hallitse mitään small talkia, vaan alan joko heti kärkeen tykitellä jostakin ihan liian vakavasta aiheesta tai sitten en yksinkertaisesti keksi mitään sanottavaa. Tämä tyyppi on kuitenkin ihan erilainen, jotenkin sen kanssa on helppo puhua. Jostain syystä lakkaan edes miettimästä sen kummemmin mitä sanon, mä vaan sanon kaikenlaista, enkä siitäkään huolimatta häpeä itseäni yhtään. Se vaikuttaa hyvältä tyypiltä, ja osoittautuu, että meillä on paljon enemmän yhteistä kuin ikinä voisi odottaa tuntemattomalta, joka alkaa puhua mulle jossain vaan siksi, että me nyt vaan satuttiin hetkellisesti samaan paikkaan.

Meidän small talk sujuu niin hyvin (onkohan tää mun eka kerta ikinä?), että jumitutaan sinne todella pitkäksi ajaksi kunnes lopulta se alkaa tehdä lähtöä, ja mä mietin, että tässä tää nyt oli. Se vetää takkia päälleen sillä lailla korostetun hitaasti, ja koko ajan vaan mietin, miksi en saa enää sanaakaan suustani. ”Okay, I think I really should go now...” Miksi et vitun vässykkä sano jo jotain järkevää, kun se ihan selvästi odottaa, kiroan päässäni itselleni. Onneksi se tekee sen lopulta mun puolestani: ”It was a real pleasure to talk with you... Unless... Maybe if you don't have any plans right now you can join me...? I mean, if you want..."

Ai että haluanko mä. En tässä vaiheessa ajattele sitä mitenkään muuten kuin siten, että olen juuri matkustanut kuukauden yksin, ja on vaan todella kiva viettää välillä aikaa jonkun toisen ihmisen kanssa pidempäänkin, etenkin kun se toinen ihminen sattuu olemaan jotenkin niin samalla aallonpituudella kuin mä. Viihdyn sen seurassa, eikä tää todellakaan ole ensimmäinen kerta matkoillani, kun innostun hengailemaan jonkun siistin oloisen tyypin kanssa, joten ei se ole mitenkään big deal.  

Kävellään vaan päämäärättömästi pitkin Tbilisiä ja puhutaan. Kyllästytään kävelyyn ja jatketaan juttua ravintolan puolella. Mun ei tarvitse selitellä sille itseäni. Mun ei tarvitse puolustautua, eikä jostain syystä edes pelätä mitä se ajattelee. Olen tavannut sen paria tuntia aiemmin, mutta kun puhun sen kanssa, tuntuu niin kuin olisin tuntenut sen aina. Mulla on vaikeuksia luottaa jopa ystäviini, mutta jostain syystä musta tuntuu, että voin luottaa siihen. Mä en pysty täysin ilmaisemaan sitä fiilistä, joka meidän välillä oli, koska sanani eivät vain riitä siihen. En muista, milloin mulla on viimeksi ollut niin hyvä olla kuin mulla on sen kanssa.

Istutaan siinä ravintolassa melkein kahdeksan tuntia. Jos se olisi joku toinen, mua ahdistaisi ihan helvetisti, mitä kaikkea olen mennyt sille kertomaan. En nimittäin pysty muistamaan myöskään sitä, milloin viimeksi olen puhunut niin paljon kaikesta. Se on selvästi ajatellut asioita, ja sen ajatukset kiehtovat mua, ja vaikkei me välttämättä jaetakaan aivan täysin samanlaista maailmankatsomusta, musta tuntuu että se ymmärtää.

Alkaa tulla myöhä, ja ravintola meidän ympärillä alkaa hiipua. Me suudellaan. Se pyytää anteeksi, ja mä kerron sille odottaneeni sitä koko illan, tai ainakin siitä lähtien kun se tarttui mua kädestä pöydän yli. Ollaan juotu ihan sivistyneesti viiniä, mikä tarkoittaa sitä, etten ole humalassa, mutta olen sen verran rentoutuneempi, etten kertakaikkiaan jaksa ottaa vähääkään stressiä siitä mitä puhun.

Herään aamulla sen hotellihuoneesta. Se silittää mun hiuksia ja sanoo alunperin tulleensa puhumaan mulle, koska olin "cute girl sitting alone" (mun on vaikea suhtautua tähän, koska en vaan pysty uskomaan, jos joku sanoo jotain positiivista mun ulkonäöstä, koska tiedän, ettei se voi olla totta, ja sellainen saa mut vain pelkäämään, että musta yritetään tehdä pelleä tai jotain), mutta ettei se koskaan kuitenkaan ajatellut, että siinä kävisi näin. Kun ei sillä ole tapana houkutella tuntemattomia tällalailla mukaansa, ihan niin kuin mulla olisi tapana lähteä tuntemattomien mukaan niin kuin tein. Puhutaan siitä, millainen tuuri on, että me ikinä tavattiin, koska ei mun pitänyt olla siellä, eikä oikeastaan koko Georgiassa (vaan Dagestanissa, jonka suhteen olin jänistänyt ihan viimemetreillä taksissa matkalla Gronyyn kuskin ihmetellessä, miksi ihmeessä mä haluaisin matkustaa Dagestaniin tällaisessa tilanteessa), ja silti näin kävi.

Seuraava vajaa vuorokausi tuntuu nyt melkein unelta. Tbilisi on maailman kaunein kaupunki, ja mun kanssani on maailman kaunein ihminen, joka haluaa suudella mua keskellä rauhansiltaa, ja kävellä mun kanssa käsi kädessä pitkin niitä kapeita katuja. Tunteeni hämmentävät mua, koska en tiennyt, että sellaisia on edes olemassa. Ei yksikään mies, jonka kanssa olen ollut missään tekemisissä aiemmin, ole saanut minussa aikaan mitään sellaista. Kun se pitää mua kädestä toivon, ettei se ikinä päästä irti, ettei mun tarvitse menettää sitä koskaan.

Asiaan kuitenkin kuuluu, että sen matka on lopussa. Sen lento lähtee aikaisin seuraavana aamuna, ja se on ihan kamalaa, koska se ei halua lähteä, ja mä en halua että se lähtee. Enemmän kuin ikinä mitään toivon, että voisin pysäyttää ajan, ja olla ikinä luopumatta siitä, mitä meillä oli silloin. Haluaisin vain olla palaamatta Venäjälle tai Suomeen tai yhtään mihinkään muuallekaan, ja viettää loppuelämäni sen miehen kanssa ihan missä tahansa.

Aamulla se roikkuu taksin ovessa ja suutelee mua. Se tajuaa ihan viime metreillä, ettei me vielä vaihdettu numeroita, joten mä annan sille nopeasti omani, ja se sanoo, että haluaa ihan oikeasti pitää muhun yhteyttä. Lupaa laittaa viestiä päästyään kotiinsa. Sitten se menee, ja mä jään yksin keskelle aamuöistä Tbilisiä. Kävelen heikoin jaloin hostellille ja yritän ymmärtää, mitä on tapahtunut, mitä olen tehnyt, ja miltä musta tuntuu, koska mikään ei ole ikinä tuntunut siltä.  Mä en tiedä, miltä rakastuminen tuntuu, enkä ole ihan varma, onko mahdollista tuntea sellaista alle parin vuorokauden jälkeen, mutta luulen olevani rakastunut. Sisälmyksiäni polttelee vähän samalla tavalla kuin silloin kun jännitän jotain oikein paljon, mutta tämä on erilaista. Tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. 

Odotan sen viestiä. Pyörin pitkin Georgiaa, mutta en osaa keskittyä mihinkään, koska pystyn ajattelemaan vain sitä. Kaikki Tbilisissä muistuttaa mua siitä, joten päädyn ottamaan ensimmäisen taksin Armenian rajalle, ja liftaamaan rajalta jäätävän kylmään Jerevaniin. Armenialaisten kansanmurhan museossa kelaan edestakaisin meidän keskustelua, ja kaikki ne tuhat vuotta vanhat luostarit ovat mulle ihan tuskaa, koska mulla ei ole nettiyhteyttä, enkä näe, onko kukaan lähettänyt mulle mitään whatsappissa. En koko vaihtovuoteni aikana ole ikävöinyt ketään tai mitään niin paljon kuin silloin sitä puolituntematonta ihmistä. 

Palaan Venäjälle. Odotan, odotan, odotan. Tässä vaiheessa on kulunut kaksi viikkoa, ja alan menettää toivoani. Jos se olisi oikeasti halunnut, se olisi jo ottanut muhun yhteyttä. Olenko mä ihan oikeasti näin huono lukemaan ihmisiä? Olenko oikeasti vaan liian helppo? Ehdinkö sittenkin pilata jo kaiken? Oh my love remind me, what was it that I said? Did I drink too much? Am I losing touch? Did I build this ship to wreck?

Pahinta siis on, etten mä tiedä, mitä tapahtui, koska vaihtoehtoja on ainakin kolme:

1. Annoin sille vahingossa väärän numeron. En ole antanut suomalaista numeroani kenellekään aikoihin, joten pidän täysin mahdollisena sitä, että olen tehnyt jonkun pikkuvirheen, joka on pilannut kaiken. Mulla kun ei ole sen numeroa, enkä oikeastaan tiedä edes sen sukunimeä. Hajoan kappaleiksi siihen ajatukseen, että olen niin ihastunut, etten pysty ajattelemaan mitään muuta, mutta en todennäköisesti enää koskaan saa yhteyttä siihen ihmiseen. Teen kaikkeni löytääkseni sen, selaan Facebookista miljoona sivua tyyppejä, joilla on sama etunimi, käyn läpi Linkedinin kaikki amsterdamilaismiehet, jotka työskentelevät samalla alalla kuin se, enkä vaan löydä sitä mistään. 

Miksi en kysynyt siltä sen sukunimeä? Miksi ei ikinä puhuttu siitä, mistä yliopistosta se on valmistunut? Wikipedia sanoo, että sen etunimi oli 19. suosituin Yhdysvalloissa 80-luvulla. En enää ikinä tule löytämään sitä mistään

2. Se ehkä tarkoitti kaikkea mitä sanoi, mutta pilasin itse kaiken. Alan lopulta analysoida ihan kaikkea mitä muistan sanoneeni sille, ja tajuan, että tämä sen on oltava. Olen ihan varma, että se oli pienen hetken ihan oikeasti kiinnostunut musta, mutta sitten sotkin kaiken samalla tavalla kuin sotken aina kaikki ihmissuhteeni, ja nyt se ei ota muhun yhteyttä sen takia, ettei se haluakaan olla mun kanssani missään tekemisissä enää ikinä. Miksi kukaan edes haluaisi olla ihmisen kanssa, joka vaikuttaa todennäköisesti yhtä tasapainoiselta kuin joku vitun keinulauta? 

3. Olen aivan jumalattoman helppo, en osaa alkuunkaan lukea ihmisiä, ja sen miehen tavoite oli saavutettu siinä vaiheessa kun se avasi vetoketjun mun mekostani. Se oli joko ihan todella taitava "fuckboy", tai sitten mä olen vaan ihan todella tyhmä. En oikeastaan usko tähän, mutta silti pelkään, että se voi olla mahdollista. Katuisinko mä silloin sitä mitä tein? En, koska ainakin mulla oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. 

Olen niin masentunut tästä. Sydämeni on särkynyt ensimmäistä kertaa ikinä, ja pahinta on, etten edes tiedä miksi. Kirjoitin jo viimeksi, miten vaikea kevättalvi mulla oli muutenkin, ja tämä pahensi sitä tuskaa niin paljon. Tunsin itseni niin typeräksi itkiessäni sen tyypin perään, vaikka enhän mä ehtinyt edes tutustua siihen ihan täysin siinä ajassa, joka meillä oli. Ja mitä siitä muutenkaan olisi voinut tulla? Tuskin se kuitenkaan olisi halunnut mun kanssani mitään, ja vaikka olisi halunnutkin, niin vanha viisaus on, että kaukosuhteet eivät ikinä toimi.

Kevät kului ja mä aloin ajatella, että parempi näin. Mä en tiedä mitä tapahtui, mutta yritän vain ajatella, ettei sillä ole väliä. Mitä edes olisi voinut tapahtua, vaikka se olisikin lähestynyt mua vielä? Amsterdam on aika kaukana Helsingistä, Tampereesta, Lontoosta, Moskovasta, sieltä missä nyt asun ja kaikista muista mahdollisista paikoista, joihin olen ajatellut elämääni lähitulevaisuudessa levittää, joten mitä mä oikein kuvittelen? Miksi mä luulen olevani niin erityinen, että se ei ottaisi mieluummin jotain sellaista, joka on lähellä sitä koko ajan? 

Näen jossain netissä jonkun "don't cry because it's over, smile because it happened"-latteuden, ja päätän ottaa sen lähestymistavakseni tähän juttuun. Vajaan kaksi vuorokautta mulla oli maailman kaunein lomaromanssi, ja se onkin ehkä juuri sen pituinen ikuisuus, jonka pystyn realistisesti jakamaan jonkun toisen kanssa ennen kuin se alkaa tuntua tukalalta.

Olin jo melkein "unohtanut" koko jutun (no en ollut, olin vain työntänyt sen vähän sivummaksi mielestäni niin, ettei mun tarvinnut ajatella sitä ihan joka hetki) kunnes melkein kaksi viikkoa sitten seisoin keskellä etelävenäläisen miljoonakaupungin voitonpäiväjuhlaa, ja se oli siinä. Viesti jota odotin niin kauan kunnes annoin olla.

Siitä mitä tapahtui on kolme kuukautta. Se sanoo hukanneensa mun numeron, ja mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi ajatella siitä, että se ottaa muhun yhteyttä nyt. Se ei tee itse mitään aloitetta mihinkään suuntaan, tekstailen sen kanssa vähän niin kuin tekstailisin jollekin kaverilleni, enkä mä yksinkertaisesti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Haluan sitä edelleen niin paljon että sattuu, mutta mä en tiedä, jatkuuko tää siitä kohdasta mihin me silloin jäätiin, vai pitääkö mun nyt ajatella, että me ollaan kavereita ja vaihdellaan tässä kuulumisia niin kuin vanhat kaverit konsanaan.

Sillä kestää miljoona vuotta vastata mun viesteihin, ja välillä mä mietin, haluaako se edes puhua mulle. Toisaalta se, että kaiken tämän ajan jälkeen se vielä lähettää mulle sen viestin tarkoittanee, että se on ainakin jollain tasolla halunnut sitä, ja että olen edes yhden kerran käynyt sen mielessä. Jos olisin sille vaan joku random yhden yön (tai yhden ja puolen päivän) juttu, se ei lähestyisi mua enää kolme kuukautta kaiken jälkeen, eihän? Jos mä olisin ollut se, joka hukkasi sen numeron, olisin tuskin uskaltanut lähestyä sitä näin pitkän ajan jälkeen siitäkään huolimatta, että olen niin ihastunut kuin nyt olen.

Tähän liittyy myös se, että se oli oikeastaan tekstannut mulle 26.4. (joka on muuten myös mun syntymäpäivä, minkä on pakko olla hyvä merkki). Niin kuin kerroin, mä siis sain (tai huomasin) sen viestin kuitenkin vasta voitonpäivänä, joka on 9.5. En nimittäin ollut tajunnut, että uudessa typerässä Huawei-puhelimessani (ei enää koskaan Huawein puhelimia) on ominaisuus, että se sulkee whatsapp-sovelluksen joka kerta kun laitan näytön kiinni, ja kun se sulkee sovelluksen, se ei myöskään enää ilmoita mulle uusista viesteistä ennen kuin laitan sen sovelluksen päälle uudelleen. Ja koska mä lakkasin odottamasta, ja koska olen täällä kahden puhelimen loukussa, ei mulla ollut mitään syytä käynnistää sitä sovellusta uudelleen kahteen viikkoon. En selitellyt tätä sille mitenkään (kai se nyt näki, etten mä lukenut sen viestiä tai ollut paikalla siinä sovelluksessa aiemmin?), joten ehkä se tulkitsi tämän niin, ettei mua enää kiinnosta? Etenkin kun viestit, jotka olen sille laittanut, ovat olleet jotenkin niin... tylsiä. Jos se ei ole ilmaissut olevansa kiinnostunut, niin en ihan takuulla ole minäkään. Miksi mä odotan, että sen pitäisi aloittaa?

Mulla on suunnitelma. Olen kirjoittanut ylös mitä haluaisin sanoa sille, ja nyt vaan valitsen kaikista niistä asioista ne vähiten epätoivoiselta kuulostavat, ja muotoilen niistä sille viestin, jossa en kuulosta liian innokkaalta, mutta annan ainakin rivien välissä ymmärtää, etten välttämättä haluaisi tämän jäävän tähän. Lähetän sen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Jos se päättyy hyvin niin... öö, jee, olen onnistuneesti ottanut itseäni niskasta kiinni, vaikken tiedäkään, voiko se tässä tapauksessa johtaa mihinkään. Jos näyttää huonolta, lähetän sille seuraavana aamuna jotain "oh, I'm so sorry, I have no memory of sending you that"-henkistä, ja tadaaa, se ei olekaan enää yhtään noloa, kun syytän kaikesta ystäväni syntymäpäiväjuhlia (jotka siis ihan oikeasti ovat lauantaina, eli taidan joutua ihan oikeastikin ottamaan vähän jotain rohkaisua ennen tätä) ja venäläistä vodkaa. Mikään ei vaan voi mennä pieleen. (Edit: Ai mikä voi mennä pieleen? En uskalla katsoa sen vastausta/onko se yleensä vastannut mitään. Tähän nyt kyllä tarvittaisiin sitä rohkaisua mielellään jossain nestemäisessä muodossa.)

Mitä mä haluan? Mä haluan sen. Mulle on aivan yksi ja helvetin sama, missä se asuu. Tässä on vain muutamia kuukausia kunnes mäkin pystyn valitsemaan asuinpaikkani ihan miten lystään, ja sitä paitsi vain pari viikkoa ennen tätä tapaamista sain KLM:ltä (huom. lentoyhtiö, jonka pääkenttä on Amsterdamissa) 800 euron voucherin kompensaationa kahden vuoden takaisesta yli kaksitoista tuntia myöhästyneestä Hongkongin lennostani. Ajattelin silloin, että se on selvästi merkki siitä, että ensi talvena mun kuuluu matkustaa Peruun ja ja käydä Iquitoksessa kokeilemassa, olisiko Ayahuascalla muhun mitään parantavaa vaikutusta, mutta yhtä hyvin se kuitenkin voisi olla merkki siitä, että ensi syksynä mulla on varaa matkustaa Helsinki-Amsterdam-väliä luultavasti ainakin neljä kertaa edestakaisin (ja Amsterdamissakin voi kokeilla Ayahuascaa...).

Tuntuu aivan jumalattoman epätoivoiselta. Todennäköisesti en voi hävitä tässä mitään (en tosin ehkä voittaakaan), mutta mua pelottaa aivan käsittämättömän paljon. Mitä jos se inhoaa mua tämän jälkeen? Mitä jos pilaan kaiken? Mitä jos ihan itse teen itsestäni pellen? Mitä jos se on löytänyt jo jonkun toisen?

Ja miksi kukaan ei koskaan kertonut mulle että tämä on tällaista, niin en olisi missään elämänvaiheessa haaveillut sekuntiakaan rakastumisesta?