Meni seitsemän kuukautta. Seitsemän ihan hyvää, välillä helpompaa, välillä raskaampaa kuukautta. Vaihto-opiskelu ei ole ollut oikein mitään siitä mitä sen kuvittelin olevan, ja kuitenkin kaikki on mennyt juuri niin kuin pitää. Opiskelu on ollut lähinnä sivuseikka (vaihtoyliopistoni venäjän opetus on aika luokattoman huonoa, ja selvisi myös, että oma yliopistoni aliarvioi aika rankalla kädellä sitä kielitaitotasoa, jolla kielenopetus täällä toimii), kaikista eniten olen oppinut (kieltäkin) suhailemalla ympäriinsä tätä maata ja lähialueita. Olen ollut Tshetsheniassa, ylittänyt Uralilla Euroopan ja Aasian rajan, rakastunut Georgiassa (oikeasti rakastunut, ihan oikeaan ihmiseen, mutta onneksi mun defenssit toimi tässäkin, ja taisin niillä pilata koko jutun) ja liftannut Armeniassa elämäni ensimmäisen kerran. Kaikki tämä on inspiroinut mua ihan mielettömästi, ja näiden kuukausien jälkeen tiedän, että jos elämältäni jotain haluan, niin tehdä jotain, mikä liittyy kaikkeen siihen mitä olen täällä nähnyt.

Sitten tuli kevät. Kevät ja syvä, kaiken läpäisevä ahdistus. (Ja siksi mä kirjoitan tätä taas. Tulen tänne vain kaatamaan kaiken aina silloin kun menee huonosti.)

Aika monta viime vuotta olen ahdistunut keväisin. Olen liittänyt sen kaikkeen pääsykoepaskaan, jonka kanssa taistellessa elämäni keväät ovat viimeiset noin viisi vuotta menneet, mutta alan nyt ymmärtää, että oikeasti se syy on vain kevät. Se, etten kestä mitään tässä vuodenajassa.

Kevätahdistukseni alkoi melkein välittömästi helmikuussa palattuani puolentoista kuukauden uudenvuodenmatkaltani Kaukasiasta. Olin ahdistunut ja pettynyt kaikkeen alkaen siihenastisen vaihtovuoteni oppimistuloksista ja ajankäytöstä päättyen siihen ihmissuhteeseen, jonka onnistuin ryssimään heti ensimetreillä olemalla vaan oma itseinhoon taipuvainen itseni.

Aloin myös valmiiksi pelätä kotiinpaluuta, ensi lukuvuotta yliopistolla, kandityötä, opettajaa joka sen ohjaa ja ihan kaikkea muuta, mikä mua odottaa Suomessa. Sen henkilökohtaisen taakan lisäksi Suomen meininki tällä hetkellä vähän etäämmältä tarkasteltuna näyttää aivan vitullisen ankealta ja tukahduttavalta, mikä laskee paluuhimoja vielä entisestään (ja hei, tää tulee sentään tyypiltä, joka on seurannut sitä menoa Venäjältä). Jossain vaiheessa päätin että kun palaan takaisin, se on vain väliaikaista. Kandintutkinto ja se on siinä.

Vähitellen vajosin syvemmälle. En käynyt kahteen viikkoon oppitunneilla, vaan istuin yksin kotona (niin, koti mulla sentään täällä nyt on, eli pääsin pois asuntolasta) ja murehdin, mikä nosti syyllisyystasoja entisestään, koska tuollainen jos mikä on ajantuhlausta tällaisessa tilanteessa.

Sitten koitti viime viikko. Ensin saan isältä Suomesta Skype-puhelun, joka alkaa sanoilla "tässä on nyt vähän ikävämpiä uutisia" ja päättyy epäselvään tietoon siitä, että yhdellä lähisukulaisella ja mulle erittäin tärkeällä ihmisellä on joku syöpä, joka on edennyt pernaan ja maksaan. Puhelun jälkeen googlaan tiedon, että maksasyöpä "johtaa useimmiten kuolemaan vuoden sisällä", ja hajoan palasiksi, vaikken ymmärrä mistään mitään, koska en tiedä mistään mitään, kun ei kukaan kerro mulle mitään. Isä tietää, millainen huolehtija ja murehtija olen, ja olen varma, että vaikka tilanne olisi kuinka huono, se ei kertoisi mulle siitä kaikkea, vaan kaunistelisi asiaa ihan niin kuin se muuttuisi sillä joksikin.

Sen jälkeen Suomesta tulee vielä tieto, että tulevaisuudensuunnitelmani on peruttu, koska hallitus leikkaa opintotukia, ja leikkaukset ilmeisesti kohdistuvat (täysin järjenvastaisesti) myös vanhoihin opiskelijoihin. Se tarkoittaa, että saisin 250 euroa kuussa (ja jonkun hikisen ulkomailla opiskelevan asumislisän, koska yleiseen asumistukeen siirtyminen koskee vain Suomessa opiskelevia) ja joutuisin siis myös elämään lainalla sen lisäksi, että otan sitä yhteensä 22000 euroa lukukausimaksuja varten. Että se siitä sitten. Juuri kun luulin, että opintopolussani on yksi asia, jota ei tarvitse stressata, ja yksi siirtymä, jonka voisi hoitaa jotenkin smoothisti. Nyt saakin sitten alkaa stressaamaan sitä, mitä teen vähän yli vuoden päästä ja sitä, miten yleensä rahoitan elämiseni sitten.

Meno aika 0/5 tällä hetkellä. Kahden viikon päästä täytän 24, mikä tuntuu jotenkin ihan erityisen pahalta. Lukukausi loppuu puolentoista kuukauden päästä. Suunnitelmani mukaan matkaan ensin Siperiaan ja jatkan siitä loppukesäksi Keski-Aasiaan, mutta en mä tiedä. Samaan aikaan tekisi mieli tulla takaisin heti, ja olla palaamatta koskaan. Pelkään tulla takaisin, koska en oikeasti tiedä mikä kaikki on muuttunut poissaolessani, enkä mä edelleenkään kestä muutoksia. Ja sitten taas pelkään sitä, että mitä kauemmin olen poissa, sitä enemmän asiat menevät eteenpäin, enkä saa mistään kiinni enää koskaan.

Mun tämän kevään tärkein lohtubiisi (koko tää levy on kyllä niin kevät 2016 -kamaa, että huhhuh). Asiat selvästi muuttuvat, koska puolitoista vuotta sitten olisi ollut ihan turha tulla väittämään, että saisin jonkinlaista lohtua räpin kuuntelemisesta: