En tiedä, mistä aloittaa.

Tämä on ihan mahtavaa ja vaihtokaupunkivalintani oli menestys, vaikka myönnän olleeni pettynyt silloin kun selvisi, että pääsin tänne, enkä sinne toiseen paikkaan johon hain (en pysty enää huijaamaan edes itseäni väittämällä, että paras ympäristö mulle olisi mitään muuta kuin virkeä ja eläväinen kaupunki. En ole maaseutu- tai pikkukaupunki-ihminen sitten niin millään tasolla, eli tämä on hyvä).

Kielitaidon suhteen olen unohtanut kaiken senkin vähäisen, minkä luulin osaavani. Olen ihan pulassa välillä, en osaa edes alkeita ja yritän ostaa nettiliittymää ja tilata ruokaa ravintolassa ja asioida yliopistolla ja tehdä kaikkia muita normaaleja asioita, enkä saa sanottua yhtään mitään muuta kuin että olen vaihto-opiskelija Suomesta enkä ymmärrä venäjää. Ihmiset täällä ovat ihan tavattoman ystävällisiä ja kärsivällisiä ja avuliaita (tää on jotain ihan muuta kuin Moskova), mutta silti kielitaitoni suoraan sanottuna vituttaa. Opettajani ei puhu englantia ollenkaan ja pelkään tulevia oppitunteja ja kaikkea jo valmiiksi, etenkin kun en ole tavannut täällä ketään joka olisi vaihto-opiskelija ja osaisi yhtä huonosti kuin minä. Perjantaina olin tasokokeessa, jonka perusteella minut laitetaan ilmeisesti johonkin tasoryhmään, mutta koska sain vahingossa siitä kokeesta 90% oikein (en todellakaan osaa oikeasti niin hyvin, 25% voisi olla oikeampi arvio), pelkään vähän että joudun johonkin ihan muualle kuin pitäisi.

Tällä hetkellä fiilis on se, etten mitenkään vaan voi oppia. En tajua, miten yhtäkkiä muka alkaisin vaan ymmärtää tätä käsittämätöntä kieltä, ja silti kaikki sanovat että jo kuukauden päästä kaikki on paremmin. Olen ollut kuukauden yhtäsoittoa Kiinassa, enkä edelleenkään osaa sanaakaan kiinaa (en vaikka viime syksyllä aloitin kiinan kielen kurssin yliopistolla), miten tämä olisi muka jotenkin eri juttu? Mitä jos en vaan opi? Mitä kukaan tekee ikinä Venäjän tutkimusta opiskelleella tampiolla, joka on liian tyhmä oppiakseen venäjää?

Mutta silti rakastan tätä. On jotenkin niin helppoa hengittää. Jos tällainen keveys jatkuu koko tämän vuoden, tulkitsen sen merkiksi siitä, että mun on tehtävä kandini Helsingissä nopeasti vaan pois alta ja etsittävä se maisteriohjelma jostain muualta kuin Suomesta.

Luulen, että se johtuu kielestä. Suomi on minun sieluni ja sydämeni ja ajatusteni kieli, enkä pysty sitä käyttämällä irtautumaan itsestäni tai häiritsevistä ajatuksistani. En osaa olla keveä, koska suomeksi en voi olla keveä, enkä voi olla ihmisten kanssa oikein, koska suomeksi en osaa olla sanomatta mitä ajattelen, ja se mitä ajattelen on aina jotenkin raskasta. Kun puhun kielellä, joka ei ole jotenkin niin elimellinen osa minua, asioita on vain helpompi tehdä. Englanniksi pystyn ystävystymään, suomeksi en.

Pitkä miinus on täällä on asuminen. Asun opiskelija-asuntolassa neljän hengen huoneessa, ja sekä "asuntola" että "neljän hengen huone" ovat vaan jotain, mikä ei yhtään sovi mulle.

Tämä kämppä on kiva, uudehko, siisti ja viihtyisä, eikä tässä sinällään ole mitään vikaa. En vain pysty elämään koko ajan tällälailla ihmisten keskellä, enkä pysty näihin rajoituksiin. "Klo 23 kotiintuloaika" tai "tutkitaan sun kassit, ettet vaan yritä salakuljettaa tänne viinoja". Minä tarvitsen vapauteni, tarvitsen joskus lasillisen (...tai pullollisen) viiniä, tarvitsen keskiöitä poissa näiden seinien sisältä. Eniten tarvitsen yksinäisyyttä. Olen ollut täällä kohta puolitoista viikkoa, enkä ole ollut hetkeäkään yksin, ja luulen, että saatan räjähtää kohta. Räjähtää, koska en pysty kirjoittamaan järkeviä lauseita, kun vieressä joku puhuu koko ajan Skype-puhelua vieraalla kielellä ja vie keskittymiskykyni tai koska joku ihminen on kanssani jokaisena vuorokaudenaikana. Tämä on ihan liikaa.

Asun korealaisen, japanilaisen ja  saksalaisen kanssa. Saksalaisella on poikaystävä, joten se istuu kaiket ajat asuntolalla puhumassa sen kanssa Skypessä. Korealainen on pakotettu tänne, eikä sitä paljon kiinnosta, joten se istuu kaiket ajat asuntolalla lukemassa koulukirjoja. Japanilainen tuli tähän vasta, ja se vaikuttaa vähän eläväisemmältä ja kiinnostuneemmalta asioista, mutta niin kovin nuorelta (seriously, hengaan täällä koko ajan pikkuveljeni ikäisen porukan kanssa) ja epävarmalta. Paljon seuraa näistä ei siis mulle ole (japanilainen pyörii koko ajan muiden japanilaisten kanssa, ja muut eivät ylipäänsä halua pyöriä vaan jumittaa kotona), eikä se haittaa, koska ne opiskelevat eri ohjelmissa kuin minä, ja saan luultavasti seuraa niistä tyypeistä, joiden kanssa alan maanantaina opiskella (ja joita en ole vielä tavannut). Toivoisin kuitenkin, että saisin vähän toisenlaista sosiaalisuutta täällä vielä (vähemmän & parempaa), koska nyt vaan olen ihan koko ajan tyyppien kanssa, joiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä.

Yliopisto maksaa asumiseni tässä, mutta katsotaan nyt, miten kauan jaksan tätä... Voin siis hyvin nostaa asumistukea ja vuokrata oman kämpän jostain (tällä hetkellä kielitaitoni ei tosin taida riittää sen vuokra-asunnon hankkimiseen) ja niin ehkä teenkin, jos se alkaa tuntua mielenterveyteni kannalta paremmalta ratkaisulta. Aion kuitenkin mennä nyt epämukavuusalueelle, venyttää itseäni äärirajoille ja pysyä tässä niin kauan että päässäni naksahtaa. Ehkä voin oppia tästä jotain. Ehkä sosiaalisemmaksi voi tulla pakottamalla itsensä siihen.