Huomenna minä menen.

Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. En jotenkin osaa edes jännittää tätä. Tai henkinen puoli minusta ei osaa, fyysisesti minusta tuntuu samalta kuin huomenna olisi sellainen päivä, jona mennään ensin hammaslääkärille juurihoitoon ja sen jälkeen kävellään neljä kilometriä myrkkykäärmeitä vilisevällä tiellä pitämään kaksi tuntia pitkä, ihan liian valmistelematon englanninkielinen esitelmä aiheesta, josta en tiedä oikeastaan yhtään mitään (kaikki pahimmat pelkoni). Ruumiini on paniikissa, mieleni lähinnä surullinen.

En tiedä mitä suren. Sitä että tänään huomenna saattaa olla tähänastisen elämäni viimeinen päivä? Sitä, että on aina ihan mahdollista että jotain tapahtuu, enkä sittenkään palaa enää koskaan takaisin (haluan työntää nämä ajatukset jonnekin todella syvälle, mutta tällaisia mietin aina kun lähden matkalle)? Ehkä. Tänään oli niin kaunis hetki, kun vietin illan ihan koko perheeni kanssa, ja mietin vain, miksei tämä voi olla aina tätä, miksen saa takaisin lapsuuttani ja kaikkea sitä, mitä silloin oli. En halua luopua mistään.

En tiedä, mihin joudun kun pääsen keskiviikkona perille. Osaako kukaan siellä englantia? Miten selviän siitä tilanteesta? Mitä jos joudun asumaan samaan huoneeseen kahden venäläisen kanssa, joiden kanssa en osaa kommunikoida, ja jotka inhoavat minua, koska olen taukki länkkäri, joka tulee niiden kotimaahan niin kuin joku maailman omistaja, joka odottaa, että koko maailma puhuu englantia ja ajattelee niin kuin eurooppalainen? Mitä jos kaikki ylipäänsä inhoavat mua, mitä jos menen sinne ja odotan hirveästi että kaikki menee mahtavasti, mutta sitten mulle käy niin kuin mulle yleensä aina käy ja jään ihan ulkopuolelle ja syrjään kaikesta? Miten voin estää näitä asioita tapahtumasta?

Olen alkanut harjoitella meditoimista. Olen jäänyt täysin jumiin siihen ideaan, että psykedeelit auttavat, ja olen lukenut, että meditoimalla voi saavuttaa samanlaista tietoisuutta päihteettömästi, joten siihen tähtään. Lisäksi mindfulness lievittää kuulemma niitä ADD-oireita, joita kuvittelen että mulla on. Tähänastisen meditointiurani näytön paikka on kuitenkin tässä. Tarvitsen kaiken maailman mielenrauhan juuri nyt (sen lisäksi että olen surullinen ja panikoin, olen esim. pakannut nyt vasta osittain, eli stressiä riittää), en tiedä miten muuten kestän. Itken varmaan koko matkan.