Olin viikonlopun festareilla (Florence + the Machine <3), ja klassisesti jotain pahaa oli tietenkin tapahduttava, joten otin sitten ja rikoin puhelimeni.

Ostin uuden. En tiedä, olenko ikinä tullut maininneeksi tätä, mutta olen ihmisenä ihan tavattoman pihi. En mielelläni osta mitään mitä ei ole pakko, ja jos on pakko ostaa jotain, ostan halvimman mahdollisen vaihtoehdon. En myöskään ymmärrä mitään tekniikasta, eikä se voisi kiinnostaa minua kovin paljoa vähempää, mikä ei siihen pihiyteen yhdistettynä välttämättä ole paras piirre elektroniikkaostoksilla. Näillä eväillä kuitenkin ostin sen hemmetin puhelimen, käytin sitä vuorokauden ja tajusin, että saatan sittenkin tarvita vähän paremman kameran, enkä oikeastaan nauti uuden kännykkäni muovisuudesta. Yksinkertaisesti sanottuna tämä ei nyt siis ollut se paikka, jossa kannattaa nuukailla.

Rationaalisesti toimiva ihminen palaisi takaisin sinne kauppaan ja vaihtaisi siihen toiseen malliin, joka maksoi sata euroa enemmän, mutta joka vastaa selvästi paremmin tarvettani. Näin toimisin, jos pystyisin tällaiseen järkevyyteen, enkä ajattelisi kaikkea jotenkin niin sentimentaalisesti. Tämä olisi helppo päätös, jos en tulisi niin surulliseksi sen ostamani puhelimen puolesta. Tunnen empatiaa elottomia esineitä kohtaan.

Ehdin jo muodostaa muistoja, joihin se puhelin liittyy. Surettaa ajatella, että se on jonkinlainen hylkiö. Surettaa ajatella, että se joutuu johonkin hylättyjen tuotteiden alennusmyyntiin, koska kukaan ei enää osta sitä oikealla hinnalla. Pelkästään siitä puhuminen "se" sanaa käyttäen saa minut ajattelemaan, että uusi kännykkäni, joka on muovia ja metalliosia on ikään kuin jonkinlainen lemmikkiin verrattavissa oleva olento, joka tulee surulliseksi siitä, etten jakanutkaan elämääni sen kanssa.

Kun kirjoitan tämän näin, kuulostan joltain nextlevel-sekopäältä. Sekopäistä kai tämä onkin. Joskus kannan roskia käsilaukussani, koska en halua heittää niitä pois. Jos joku vielä joskus sanoo, että olen itsekäs ja kylmä ihminen (ujous ilmeisesti aiheuttaa tällaisia mielikuvia), käsken sitä pitämään turpansa kiinni, koska empatiakykyni lainehtii sen verran yli, että minulla on sitä jaettavaksi jopa pelkälle materialle.

Ehkä tämä tunteellisuus korostuu juuri tänä aikana. Huomenna muuttooni on tasan viikko, enkä minä oikeastaan pelkää, olen vain surullinen. En kestä asioiden muuttumista ja vuosi on pitkä aika, joten monet minusta riippumattomat asiat voivat olla ihan toisin sitten kun palaan. On ihan kamala tunne tajuta, etten välttämättä esimerkiksi näe tiettyjä ihmisiä enää koskaan. Ikävöin kaikkea, vaikken ole edes mennyt vielä mihinkään. (En tiedä, miten vaikeaa tulee olemaan sitten kun vuoden päästä palaan takaisin Suomeen. Silloin ainakin tiedän, ettei elämä sellaisenaan tule enää toistumaan, vaan se on ihan oikeasti loppu.)

Olen itkuinen ja stressaantunut ja jännittynyt, ja niin ihanaa kuin lähteminen onkin, välillä toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi lähteä yhtään mihinkään (tämä on paradoksi, koska samaan aikaan en kestä ajatusta siitä, etten voisi tarpeen tullen lähteä tai hajottaa kaikkea palasiksi), vaan elämä olisi loputtomasti samaa samoissa paikoissa samojen ihmisten kanssa ilman, että mikään rikkoo sitä mielenrauhaa jonka saan siitä että on olemassa jotain, mikä on varmaa.