Alle kolme viikkoa. En tiedä mitä olen tekemässä.

Tämä on mulle isompi juttu kuin "vain" vaihto. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että jos selviän tästä, selviän mistä tahansa. Ei sillä, että olisin niin varma tämän epäonnistumisesta (en todellakaan ole, olen melko varma että kaikki menee ihan hyvin). Tarkoitan vain, että jos on yhden kerran muuttanut kielitaidottomana jonnekin randomkaupunkiin keskelle Venäjää tällaisena aikana, ei ehkä sen jälkeen osaa enää pelätä niin naurettavia asioita kuin olen pelännyt. Jos ei tämä anna minulle vähän itsevarmuutta niin sitten ei mikään.

Ehkä mun ei tarvitse haaveilla lsd:stä. Ehkä etäisyys ja täysin uusi ympäristö muuttaa mua ihan riittävästi (olen toki uskonut etäisyyden parantavaan voimaan ennenkin, mutta ulkomaille muuttaminen on tietenkin eri asia kuin lomamatka, vaikka se lomamatka kestäisikin esim. kaksi kuukautta). Samalla tajuan, etten voi odottaa tältä liikoja. Mitä jos kaikki menee pieleen, Venäjä on perseestä ja haluan kotiin jo ennen joulua?

En halua ajatella sitä. Siksi en ajattele sitä. Kaikki menee ihan hyvin, piste.

Nostin viime lukuvuoden opintolainat makaamaan tilille. En ole sellainen impulsiivinen "no nostanpa nyt muutaman tonnin lainaa, koska why not"-tyyppi, vaan mietin tätä aika pitkään ja paljon. Luulen, että se on sen arvoista. Jos en korkeakoulututkinnon jälkeen saa maksettua parin tonnin lainaa pois, elämä mennee kyllä niin huonosti muutenkin, että parin tonnin laina on murheista pienin.

Nyt mulla siis on rahaa sellainen summa, että se ylittää käsityskykyni (se kaikki ei ole lainaa, vaan esim. tämän kesän työt ja säästöt viime keväältä). Siis ei tekosyitä. En voi kieltäytyä asioista sen takia, ettei mulla ole varaa. Tätä olen tehnyt matkoillani aika usein. Ja yhtä usein katunut sitä. Kiitos kutsusta, mutta en mä nyt kuitenkaan voi lähteä teidän kanssa sinne ihan mahtavalta kuulostavaan kaupunkiin, koska junalippu sinne maksaa niin paljon enemmän kuin se, mitä alunperin suunnittelin. Miten monta elämäni tilaisuutta olen missannut?

Hesarissa oli joskus juttu naisesta, jonka elämänfilosofia oli jotain sellaista kuin että "sano aina kyllä". Se olkoon vaihtovuosifilosofiani. Sano aina kyllä. Kaikkeen (laillisuuden ja esim. terveyden rajat tietysti muistaen. Olisi vähän ikävää, jos en esim. enää koskaan voisi saada Venäjän viisumia). En ole menossa sinne nihkeilemään, enkä olemaan mikään tylsä paska, joka on muuttanut vieraaseen maahan nukkumaan kunnon yöunia ja spämmäämään Twitteriin Suomen politiikkaa käsitteleviä viestejä. En nauti mistään niin paljon kuin mielettömästä seikkailusta tai kunnon bileistä, ja ilmeisesti mulla on opiskelun ohessa ihan riittävästi aikaa kaikkeen tällaiseen toimintaan, ja aion hyödyntää sen kaiken.

Olen innostunut ja surullinen ja peloissani. Suhtaudun kaikenlaisiin muutoksiin aika tunteella, joten tämä on vähän tällaista. Pari viikkoa sitten esimerkiksi itkin viimeisenä työpäivänäni kun tajusin, ettei samanlaisia päiviä enää tule. Sellainen ihminen minä vaan olen, ja tässä on nyt aika paljon käsittelemistä. Minua vähän ahdistaa, millaiseen paikkaan tulen sitten kun palaan takaisin.