Riitelin äidin kanssa. Tuli ilmi, että sen mielestä on täysin järjetöntä lähteä sinne, minne olen menossa (median oksettava sodanlietsonta on ilmeisesti toiminut). Se myös epäili, että aion jotenkin lakata pitämästä yhteyttä keneenkään Suomessa kun olen siellä, ja jostain syystä pelkästään se, että joku epäilee minusta jotain sellaista, loukkaa minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan (no, samassa yhteydessä esitetty kysymys "haluatko sä ihan oikeasti lähteä sinne?" loukkasi melkein yhtä paljon). Niin paljon, että alkaa tuntua hyvältä tehdä juuri niin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni alan oikeasti lannistua ympärilläni oleviin ihmisiin oikein kunnolla. Perheeseen ja sukulaisiin.

Kun Ylioppilaslehdessä oli joskus kirjoitus yliopistoissa opiskelevista työläisperheiden lapsista, vitutti se minua ihan suunnattomasti. Olen inhonnut jokaista aiheesta käytyä keskustelua, eliitin "luokkaretki"-lätinöitä ja ylipäänsä sitä, että koko asiaa on mitenkään ajateltava. Ehkä se on naiivi ajatus tässä yhteiskunnassa, jossa tuloerot kasvavat ja eriarvoistuminen käy koko ajan pahemmaksi, mutta ei se ole koskenut minua. Minä olen minä, enkä yksinkertaisesti anna maalaissukuni tai vanhempieni koulutustaustan määrittää sitä mitä olen tai haluan olla. En ole lähtöisin mistään kulttuurikodista, mutta ihan hyvä koti se on silti ollut: on kannustettu ja tuettu, jopa silloin kun olen itse yrittänyt tehdä siitä mahdotonta.

Nyt minusta tuntuu, että kannustuksen rajat alkavat tulla vastaan. Äiti on jotenkin ihan uskomattoman katkera suurimmalle osalle korkeakoulutetuista (vaikken rehellisesti sanottuna voi yhtään ymmärtää että miksi - se tekee kuitenkin työtä, josta monet haaveilevat ja jota jotkut tekevät paljon korkeammallakin koulutuksella), ja se tuntuu pätevän myös minua. Jokainen riita alkaa nykyään siitä, että minä sanon jotain mielestäni täysin viatonta ja tavallista, josta äiti hermostuu ja alkaa syytellä minua ylimielisyydestä ja siitä, että olen jotenkin olevinani hienon koulutukseni kanssa. En voi puhua mistään mikä minua kiinnostaa, koska jos annan ymmärtää että tiedän jostain asiasta jotain, saan heti jäätävää palautetta siitä, miten jälleen kerran yritän ylimielisesti besserwisseröidä tiedoillani tai halveksun kaikkia matalammin koulutettuja, vaikka eiväthän kaikki voi olla mitään maistereita, ja miten mä en muka sitä tiedä!!

En oikeastaan saa olla iloinen siitä mitä teen. En saa tuntea tyytyväisyyttä siitä, että olen löytänyt oman juttuni, enkä varsinkaan siitä jos koen saavuttaneeni jotain. Ai kirjoitit hyvät yo-paperit? Aijaa, mitä noilla tekee. Ai sait professorilta meilin, jossa se kehui sun esseesi maasta taivaisiin? Aha, ei me muutkaan olla sen huonompia.

Olen ihan täysin vasemmistolainen, ja jossain hommahopojen sanakirjassa voisi varmaan olla minun kuvani kulttuurimarxismin (lol) kohdalla. Kannatan tasa-arvoa ja ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia lähtökohtia ja mahdollisuuksia, jotka johtavat siihen, ettei kaikki voi mennä yliopistoon, eikä kaikkien pitäisi tai tarvitsisikaan (oikeastaan olisi ihan katastrofaalinen tilanne, jos kaikki tekisivät niin). Arvostan ihan yhtäläisesti kaikkia, enkä pidä itseäni mitenkään parempana, ihan niin kuin humanistisössötyskoulutuksellani edes voisin. Olen silti alkanut pelottavan paljon sympata sitä sellaista oikeistolaista ajatusmaailmaa, jossa jonkinlainen "kateus" syntyy aina kun joku "menestyy". Välillä tuntuu, ettei pitäisi edes yrittää tehdä parastaan kun joku loukkaantuu siitä kuitenkin.

Äiti ei ole poikkeus, tämä on sukulaisteni ominaisuus ihan kautta linjan. Mikään mitä minä teen ei ole mitään eikä johda mihinkään, ja jos minä suvaitsen olla tyytyväinen itseeni tai aikaansaannoksiini, on siinä jonkun mielestä jotakin väärää. Joko en pysty saavuttamaan mitään, koska en ole insinööri tai lakimies, tai jos saavutan jotain, niin olen vain rasittava retostelija, joka yrittää vähän olla. Kaikista sukulaisistani tosin isä on loppujen lopuksi osoittautunut poikkeukseksi, enkä voisi olla kovin paljon onnellisempi siitä, että se on ystävystynyt tyypin kanssa, joka on tohtori käytännössä täysin minun alalaltani, ja joka on ehkä vaikuttanut isäni näkemyksiin näistä asioista (se oli kuitenkin isä, jonka "takia" oli välttämätöntä päästä sinne oikikseen). Sekin on kyllä aika lohtu, koska olen aina ollut todella läheinen äitini kanssa, ja minua satuttaa että se siitä huolimatta muka tuntee minua nyt niin huonosti, että kuvittelee minusta ihan ihmeellisiä asioita.

En jaksa vääntää näistä asioista yhtään. Minulla on ihan tarpeeksi huono olo itseni kanssa ilman sitäkin, että joku yrittää koko ajan lannistaa ja näyttää, että minun pitäisi olla itseeni vieläkin tyytymättömämpi kuin nyt olen. Enkä kestä sitä, että se "joku" on vielä tärkein ihminen elämässäni. Ei ole mikään salaisuus että haluan saavuttaa paljon asioita ja että minulla on tavoitteita, jotka ovat ehkä liiankin korkealla, mutta en koe että se tekee minusta jotenkin pahan ihmisen. Edes vaikka joskus sattuisin jopa saavuttamaan jonkun osan niistä tavoitteista.

Koen tällaisen ilmapiirin ihan uskomattoman lannistavana. En silti haluaisi myöskään riidellä. En etenkään nyt. Kaiken piti olla tasaista siihen saakka että lähden. Se ei tule onnistumaan. Äiti ei halua että lähden ja se ilmeisesti epäilee tosissaan, etten minäkään halua. Kunpa se tietäisi, etten ole ennen halunnut mitään näin paljon. Minusta tuntuu, että elämä alkaa vasta nyt; että se mitä pian tapahtuu on alkua jollekin suuremmalle, ja siksi tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, ettei se yhtäkkiä haluakaan tukea minua tässä. Että se näkee tämänkin tavoitteen vain jonkinlaisena pyrkimyksenä "olla olevinaan". Tai luulee ilmeisesti oikeasti, että olen sellainen ihminen, joka inhoaa perhettään niin paljon, että lakkaa yhtäkkiä pitämästä siihen yhteyttä. En ihan oikeasti muista, milloin minulle on viimeksi sanottu noin pahasti.

Onneksi pääsen täältä pian pois.