Koen jatkuvasti sellaisia kausia, jolloin kiinnostun tajuttomasti jostain tietystä asiasta, haluan lukea ja tietää siitä kaiken, käännän netin ympäri ja etsin käsiini kaikki aihetta edes sivuavat tekstit tai dokumenttielokuvat ja käyn niitä läpi ihan täpinöissä. Niin kuluu vähän aikaa kunnes lopulta koko asia lakkaa kiinnostamasta mua ja etsin jotain muuta.

Useimmiten ne aiheet ovat jotain "mystistä", "pelottavaa" tai "selittämätöntä" tai inhimilliseen pahuuteen liittyvää: salaliittoteorioita, teknologista singulariteettia, Pohjois-Korean ihmiskokeita, paranormaaleja ilmiöitä, salatieteitä ja yhä enenevuissä määrin aika lailla kaikkea foliohattusettiä (johon suhtaudun skeptisesti, mutta koska olen kuitenkin joka suhteessa agnostikko ja äärettömän utelias, en mielestäni voi vakuuttavasti etsiä totuutta ajattelemalla, että koko totuus on yhtä kuin kaikki se, mikä on nyt virallisesti totta, eikä olisi mahdollista, että on olemassa asioita, joita esimerkiksi nykyaikainen tiede ei vain pysty selittämään).

Tämän kesän kauteni lähtivät liikkeelle siitä, että tajusin lapsuudessani tapahtuneen, mutta pysyvät muistijäljet minuun jättäneen tuntemuksen olleen depersonalisaatiota. En osaa selittää tätä, mutta muistan vahvasti ne pari kertaa, kun jotenkin ajattelin, etten minä ole minä, vaan jonkinlainen fyysisen olemukseni sisällä asuva "keiju" (kuvittelin oikeasti sellaisen keijumaisen hahmon), joka on täysin irrallinen siitä, mitä näen kun katson peiliin. Se ei siis vain ollut ajatus siitä, että näin on, vaan jotenkin kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että olen jotenkin erillinen ja irrallinen ruumiistani.

Sitä tapahtui siis vain pari kertaa, eikä se kestänyt edes puolta minuuttia. Lukiossa, kun metafysiikka oli siistein juttu ikinä, yritin pari kertaa toistaa sen tuntemuksen todistaakseni itselleni, että henki =/= ruumis, mutta en ole yrityksestä huolimatta kokenut sitä kertaakaan suunnilleen sen jälkeen kun täytin ehkä 10.

Joka tapauksessa huolestuin tästä tapani mukaan siis suunnattomasti. Silloin kun mulla oli psykologiakausi, muistan lukeneeni, että hyväksikäytetyt lapset kokevat usein depersonalisaatiota (muistan lukeneeni myös sen, että on ihan mahdollista muistaa vaikka vasta aikuisiällä tulleensa joskus hyväksikäytetyksi), ja sitten käänsin koko netin ympäri etsiäkseni tietoa aiheesta. Osoittautui, että on ihan normaalia, että lapset kokevat sellaista joitakin yksittäisiä kertoja, eikä se ole välttämättä merkki yhtään mistään muusta. Huoli hälveni.

Aihe johdatti minut lukemaan LSD-trippikokemuksia (joihin samanlainen tuntemus liittyy), ja mitä enemmän niistä luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että kertaluontoinen tajunnan laajentaminen voisi olla avain, jolla avata niitä henkisiä lukkoja, jotka vaikeuttavat minun ajatteluani ja ylipäänsä toimintaa. Olen nyt käynyt läpi kaiken helposti saatavilla olevan nettitiedon psykoaktiivisista aineista ja niiden vaikutuksista, riskeistä ja niistä tehdyistä tutkimuksista, ja olen jostain syystä lähes varma, että yksi LSD-blotteri, parikymmentä kotipihallani kasvavaa silokkia tai vaikka ayuahuasca-rituaali Perussa pystyisi korjaamaan minut.

Minusta tuntuu siltä, että tavallaan ymmärrän ongelmani, mutten kuitenkaan saa siitä kiinni. Ratkaisu ihan kaikkeen on minussa, enkä (enää) yritä edes syyllistää siitä muita ihmisiä tai koulua tai mitään. En usko, että masennukseni oli koskaan "sairautta", se oli vain vääriä ajatuksia, joiden kanssa oli muutenkin vaikea elää, ja jotka normaali teiniangsti vei vielä potenssiin tuhat. Ja koska ihminen on laumaeläin, on kai ihan luonnollista olla surullinen, jos tuntee itsensä niin yksinäiseksi kuin minä tunsin silloin itseni. Sen vuoksi en saa siitä enää mitään patologisoitavaa, ja olen vähän ahdistunut, kun tiedän, että jossain säilytetään minusta tietoja, jotka väittävät jotain muuta.

On mielenkiintoista, että ymmärrän tämän kaiken, mutta se ymmärrys ei riitä siihen, että osaisin ajatella toisin tai että pystyisin olemaan mitään muuta kuin tätä. Jos en ajattelisi itsestäni niin kielteisesti, voisin olla tai tehdä mitä tahansa. Nyt rajoitan itseäni kaikessa, koska en uskalla tehdä mitään, mikä paljastaisi muille sen, miten solmussa oikeastaan olen sisälläni.

Ajattelen paljon, ehkä liikaakin, ja ylianalysoin aina kaiken. Tämä kirjoittaminen on minulle yksi tapa selventää ajatuksiani ja pyrkiä viemään niitä oikeille radoille. Pelkkä analyysi ei kuitenkaan toimi, koska se ei ikinä ole sillä tavalla rakentavaa, että sillä voisi muuttaa mitään. Totean vain, kuinka asiat ovat, mutta minulta puuttuu taidot tai ymmärrys niiden muuttamiseen.

Välillä näen välähdyksiä siitä minusta, joka oikeasti olen. En tiedä, miten paha tällaista on sanoa tällaisessa yhteydessä antamatta väärää kuvaa, mutta useimmiten ne välähdykset tapahtuvat silloin kun olen humalassa (eivät kuitenkaan aina). Se tila parin viinilasillisen jälkeen on tila, jossa koen olevani tavallaan aidoimillani. Silloin olen vapaa rajoittavista ajatuksistani, mutta en myöskään vedä kaikkea tahallisesti yli niin kuin silloin, kun se pari viinilasillista ylitetään. Tiedän, että voisin olla se ihminen koko ajan, mutta en pysty siihen nyt.

En aio tehdä sitä nyt. Olen jo valmiiksi jonkinlaisessa taitekohdassa, jota en halua sekoittaa enempää. On ihanaa muuttaa hetkeksi pois, mutta täysin stressittä en pysty tässä tilanteessa toimimaan, joten nyt on huono aika suunnitella mitään sellaista. Haluan kaiken olevan mahdollisimman tasaista siihen saakka kun 25.8. nousen Tolstoi-junaan ja matkustan kohti uutta kotiani. Asia on myös niin, etten uskaltaisi tehdä sitä yksin, eikä mieleeni tule tällä hetkellä kuin ehkä yksi tarkoitukseen sopiva ihminen, joka on juuri nyt kaukana poissa, joten mikään tässä tilanteessa ei nyt ole suotuisaa tälle. Lisäksi koen, että mun on tehtävä vielä vähän lisää tutkimuksia tästä aiheesta, koska kyse ei nyt todellakaan ole siitä, että haluaisin esim. alkaa narkata, vaan yhdestä kerrasta pohjana ja lähtökohtana projektille, joka mahdollistaisi jonkinlaisen itsensä kehittämisen. Kaikki tämänhetkinen tietoni tukee ajatusta, ettei kovin varteenotettavia tai vakavia vaaroja esim. psykoosiin joutumisesta tai riippuvaiseksi tulemisesta ole, mutta ehkä en vain ole nähnyt vielä kaikkea.

Minä en ikinä tule saamaan psykoterapiaa. Tiedän myös, ettei mikään muutu, jos en pyri aktiivisesti muuttamaan tätä. En pysty siihen yksin, en pysty siihen näin. Inhoan sitä, että näin monta vuotta elämästäni on mennyt ihan hukkaan, enkä halua hukata niitä loppujakin. Siksi näen, että minun on tehtävä tämä vielä joskus.

Tiedän lapsuudenkotini lähellä paikan, jossa kasvaa syksyisin paljon silokkeja. Smart shopeissa Amsterdamissa myydään psykoaktiivisia sieniä laillisesti. Portugalissa kaikkien huumeiden käyttö on dekriminalisoitu. Ja sitten on tietysti Perun ayuahuasca-turismi. Löydän tälle vielä paikan ja ajan, ja voin ehkä oikeasti löytää itseni. (Toivon, etten kuulosta kovin paljoa miltään kristallihipiltä, koska en ihan oikeasti ole sellainen.)

Jos jokin kertoo siitä, että ihmisen on mahdollista muuttua, niin se, että olen ilmeisesti muuttunut Youth against drugs -tarroja liimailevasta alkoholin haitoista saarnaajasta känniääliöksi, jonka mieleen edes tulee, että totuus huumeista ei välttämättä ole niin mustavalkoinen kuin esitetään. On vain hankala jatkaa sillä entisellä linjalla tai esim. nähdä koko globaalissa huumeidenvastaisessa sodassa yhtäkään hyvää asiaa, kun on saanut asioista lisää tietoa, eikä ole pelkästään niiden urbaanilegendojen varassa, joissa tyypit luulevat olevansa appelsiineja ja kuorivat itsensä. Tosin alkoholi nyt tietenkin on lähtökohtaisesti aikamoista paskaa edelleen.