Aika juoksee ja täällä samaan aikaan ihan mahtavaa ja ihan kamalaa, ja välillä kaipaan hirveästi Suomeen.

Olen ollut täällä kohta kolme viikkoa, ja vaikkei se ole lähelläkään pisintä aikaa, jonka olen ollut yksin poissa Suomesta, niin tämä on jotenkin niin erilaista. Se, että tiedostan, että miten paljon aikaa mulla täällä on, ja se että jossain vaiheessa tämä alkaa kai tuntua samalta kuin kaikki päivät Suomessa. Arjelta. Se ei tunnu siltä vielä (nyt vain jännittää ja pelottaa koko ajan kaikki), mutta odotan, että niin tapahtuu.

Suomessa tapahtuu nyt hirveästi ja olen aidosti vähän harmissani siitä, että missaan nyt koko erittäin hienolta vaikuttavan politiikkasyksyn, kun en jaksa tai ehdi yrittää pysyä täältä mukana samalla tavalla kuin tekisin, jos olisin siellä.

Toisin sanoen mulla on vähän koti-ikävä. Sillä lailla hyvällä tavalla tosin, mutta en silti tajua, miten se tuli jo nyt. Olin talvella Sri Lankassakin pidempään kuin olen ollut nyt täällä, joten ei tämän nyt pitäisi olla niin ihmeellistä. En kuitenkaan ole niin kaukana. Silti aloin yksi päivä itkeä, kun katsoin jonkun Facebookiin linkittämää huumorivideota, jonka taustalla soi Kake Randelin(...), koska se musiikki muistutti mua sellaisista asioista, jotka ovat niin kaukana siitä elämästä, jota elän nyt.

En olisi uskonut näkeväni päivää, kun upotan blogiini Kake Randelinin musiikkia, mutta tältä kuulostaa minun 90-lukuni, lapsuuteni, isän auto, mummola ja Keski-Suomi. Asiat, joihin minulla ei ole pääsyä.

Ensi viikonloppuna taidan katsoa kaikki Aki Kaurismäen elokuvat putkeen, syödä isältä saadut salmiakit ja itkeä, koska olen sellainen maailmanmatkaaja, joka muuttaa vuodeksi ulkomaille ja alkaa kolmen viikon kohdalla ikävöidä kotia. Koskaan ei ole tuntunut näin hyvältä nähdä kaupassa Presidentti-kahvia ja kämppiksen ostamaa Lambi-pakettia.

Hienoa tämä on kaikilta muilta osin kuin siltä, jonka takia tulin tänne. Juuri kukaan opiskeluryhmässäni ei osaa venäjää niin huonosti kuin minä, mikä aiheuttaa ihan käsittämättömän paljon kiusallisia tilanteita ja sellaisia hetkiä, kun haluaisi vain haihtua pois. Aika usein en ymmärrä puoliakaan siitä, mitä puhutaan. Yksi opiskelija on alkanut kohdella minua niin kuin joku kanaemo, sillä se ilmeisesti luulee, etten tajua mitään. Se tuntuu vähän alentavalta, koska ymmärrän kuitenkin jotain. Yksi opettaja halusi siirtää minut alkeisryhmään (jossa opiskelee pelkästään korealaisia, ja johon en siirtynyt enkä siirry, koska olen oikeasti vähän edistyneempi), koska olen ujo suomalainen, joka ei osaa osallistua oppitunneilla,  minkä vuoksi se luuli, etten oikeasti osaa venäjää yhtään. Se on ollut tähän mennessä noloin hetkeni täällä, ja toivon, etteivät ne toistu.

Tiivistettynä: tämä on parasta ja samalla pahinta ikinä, ja koen kerran päivässä jonkinasteisen romahduksen, jonka aikana en usko mihinkään, mitä teen. Tiedän, että tällaista tämän kuuluukin olla näin alussa ja toivon ihan oikeasti todella paljon, että 1) lakkaan jännittämästä jokaista oppituntia niin helvetisti ja 2) alan oppia tätä kieltä mahdollisimman pian.

Kodikkaaltahan se toki tuntuu, että olen taas tullut paikkaan, jossa taitoni ovat yllättäen huonommat kuin kaikkien muiden, mutta liika on liikaa.