En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka masentuvat syksyisin.

Syksyllä on lohdullinen pimeys ja sateisia iltapäiviä, kun ei tarvitse keksiä mitään tekosyytä sille, ettei halua tehdä mitään. Kukaan ei odota, että pitäisi koko ajan hihkua sitä, miten kohta on joku toinen vuodenaika, eikä toisaalta ole mitään paineita keksiä, mitä sillä tulevalla vuodenajalla tekisi.

Keväällä kaikki on toisin. Valo tihkuu kaiken läpi, enkä minä ole valmis mihinkään. Kevät ei sovi luonteenlaadulleni, ja koska tämä on ensimmäinen kevät neljään (!!) vuoteen, kun en edes yritä lukea mihinkään pääsykokeisiin ja on aika vatvoa jotain muuta, masentuneisuustasoni ovat oleet aika tapissa lähiaikoina.

Ja sitten keväällä on myös se yksi tietty päivä kun muistaa oman turhuutensa ja sen, miten vähän on ikinä saanut mitään aikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi täyttänyt vuosia kokematta jonkinlaista syyllisyydentunteen sävyttämää ahdistusta. 23. syntymäpäiväni ei ollut poikkeus tähän perinteeseen. Kolme viikkoa olen lähinnä nukkunut, koska olen liian väsynyt ajattelemaan koko asiaa.

Olen hyväksynyt kaiken ja sitten en kuitenkaan ole.

Yliopisto on erilaisten sisäpiirien yhteenliittymä, ja se on alkanut vaivata minua ihan kunnolla. Monet muutkin asiat yliopistolla ovat alkaneet vaivata minua, mutta koska edelleen rakastan itse opiskelua (kaikista kirjatenteistä, surkeista massaluennoista,epäinnostavista opettajista tai muista pedagogisesti toivottomista opetustavoista huolimatta), olen ajatellut, että kaikki koulutus- tai yliopistopoliittinen sekoilu pitää nyt vain kohdata sellaisena kuin se on. Että täytyy nyt vain ajatella, ettei suomalainen yliopisto-opetus nyt vaan ole sellaista kuin jossain huippuyliopistossa maailman toisella puolella, ja että sille altistuminen on oikeastaan oma valintani ja siksi sitä on turha murehtia. Sillä niin kuin muistetaan, minulla olisi myös ollut se tilaisuus valita toisin... Tosin pakko silti sanoa, että ymmärrykseni rajoittuu siihen itse yliopistoon, eikä estä minua olemasta pettynyt siihen, miten surkealta homma näyttää aine- ja tiedekuntajärjestöjen tasolla (kun palaan takaisin Venäjältä, aion tehdä tälle jotain - siis jotain muutakin kuin karata sinne valtsikaan, jossa tämäkin "yllättäen" vaikuttaisi toimivan aika paljon paremmin)

 Olen nyt hyväksynyt tilanteessani kaiken muun paitsi sen sosiaalisen puolen.

Toisaalta pelkään että menetän jotain tärkeää roikkumalla väärässä tiedekunnassa. Mitä enemmän mulle hoetaan sitä, että kännit jossain kuppaisissa bileissä Uudella ylioppilastalolla ovat parasta "verkostoitumista" (oksennan vähän suuhuni joka kerta kun kuulen tuon sanan), sitä enemmän otan paineita siitä, että jään paitsi kaikesta sellaisesta, enkä koskaan pääse tutustumaan oikeisiin ihmisiin, enkä sen takia koskaan esim. työllisty.

Ylemmällä tasolla se liittyy ihan viralliseen yliopistoon.

Minun tutkimusalani on aika sensitiivinen asia. Etenkin nyt, mutta Suomessa muutenkin. Se on jotain sellaista, mistä kaiken maailman höyrypäät tietävät joka puolella kaiken ilman, että olisivat koskaan edes yrittäneet selvittää siitä mitään niiden omiin mielikuviin pohjautumatonta. Se on jotain, mikä ympärillä käydään kaikki ne raivostuttavimmat Nato-keskustelut ja eri suuntiin vainoharhaiset inttämiset, ja mistä jokainen haluaa ihan varmasti esittää mielipiteensä tai näkemyksensä, joka on aina se oikea. Olen tottunut siihen, että ihan sama, missä pääaineestani kerron, joudun siitä varmasti jollakin tavalla vastuuseen, tarkoittaahan se aina sitä, että olen tilanteesta riippuen varmasti putinisti/kommunisti/russofobi (tätä näkemystä ymmärrän kyllä kaikkein vähiten)/Nato-haukka/isänmaanpetturi/Venäjä-trolli/Nato-trolli/jotain muuta yhtä kuvaavaa, ja se tietysti tekee naurettaviksi kaikki väitteeni siitä, että haluan opiskella tätä ilman mitään sen kummempia poliittisia tai yhteiskunnallisia päämääriä (ok, "ilman yhteiskunnallisia päämääriä" on kyllä vale). Jos osallistun jossakin Venäjää käsittelevään keskusteluun niin, että taustani tiedetään, en vaan voi muuta kuin hävitä, koska esittämiäni argumentteja pystyy vastustamaan kaikista kätevimmin ottamalla esiin sen, mitä minä yliopistolla teen. 

Tämä kaikki toimii myöskin tämän tutkimusalan sisäpuolella. Se, että on olemassa erilaisia näkemyksiä ja ihmisiä, jotka mielellään kyräilevät niistä toisiaan. Se, että kaikki mielellään esittävät ajatuksensa siten, että tämä on nyt se Oikea Näkemys, josta voi poiketa vain jos on putinisti/russofobi. Sitten jokaisen Oikean Näkemyksen ympärille muodostuu erityinen juuri sitä tiettyä näkemystä kannattava kuppikunta, joka leimaa kaikki toisen kuppikunnan ulostulot (olivat ne sitten millaisia tahansa) toteamalla, esimerkiksi että "no noiden typerysten tutkimus nyt on sitä, mitä niille on Moskovasta käsketty sanoa", tai että "noi jätkät nyt vaan haluaa Suomen Naton talutusnuoraan", ja sitten kaikki keskustelu on turhaa. Vähän niin kuin aina silloin, kun minä haluan keskustella, mutta en pystykään, koska olen vastapuolen mielestä olemuksellisesti väärässä.

Ongelma ovat ne kuppikunnat. Ongelma on se, että luulen, etten ehkä edusta ihan samanlaista ajattelutapaa kuin ne ihmiset, jotka ovat minua lähinnä tässä asiassa. Tai en oikeastaan edes luule, vaan tiedän, sillä opettajakuntani kantoja on kyllä voinut ihan kattavasti lukea iltapäivälehdistä ja vaikka mistä muistakin julkaistuista niteistä. Olen 100-prosenttisen varma, että maailmanpoliittiset ja kaikki muutkin poliittiset näkemykseni ovat jotain ihan muuta kuin minua tällä hetkellä ympäröivien ihmisten, ja siksi tiedän, etten minä ikinä voi päästä siihen sisäpiiriin.

En kuulu siihen porukkaan, johon yritän nyt kuulua, ja se ahdistaa minua, koska menetän ihan varmasti sillä jotain - jos en muuta, niin opettajieni ja muun yhteisön kannustuksen ja sitä kautta tunteen siitä, että kaikki saattaa mennä ihan hyvin.  Mietin sitä suosittelukirjettä (jonka lopulta potkimisen jälkeen sain - viimeistä palautuspäiväää edeltävänä iltana) ja sitä, olisiko sen kanssa ollut helpompaa, jos vaan olisin joku ihminen, josta pidettäisiin enemmän. En todellakaan ole tuonut itseäni tai ajatuksiani mitenkään erityisemmin esiin yliopistolla, mutta silti tämän opiskeluvuoden aikana minussa on vaan joka päivä vahvemmin ollut ajatus siitä, että minusta ei pidetä. Olen myös ajatellut olla välittämästä siitä ja tehdä asioita niin kuin minusta tuntuu oikealta, enkä niin kuin luulen, että minulta odotetaan. Totuus kuitenkin on, ettei mulla ole itseluottamusta sellaiseen. 

Sitten on se epävirallisempi osa. Kaikki muut opiskelijat, ja klikkiytymisen toinen taso.

En koe, että mulla varsinaisesti olisi paljoakaan yhteistä ympärilläni olevien ihmisten kanssa. Olen kiinnostunut ihan toisenlaisista asioista, haluan tulevaisuudelta jotakin muuta kuin ne, ja vaikka teoriassa kuinka opiskelisin niiden kanssa samaa pääainetta, meidän opinnoissa ei ole mitään muuta samaa kuin ne pari alkuvaiheen epäkiinnostavaa kurssia ja oppiainekokonaisuuden nimi. Olen aktiivinen ja olen yrittänyt ajaa asioita, joita pidän tärkeänä tai toivottavana, mutta minun ajatuksenin ovat niille ihmisille niin epätodellisia, että niihin vastataan ikään kuin yrittäisin olla jonkinlainen humoristi, joten vähitellen taidan lakata yrittämästä.

En kestä sitä, ettei mulla ole ketään, jolle puhua. Ettei kukaan jaa minun kanssani mitään, vaan kaikki yritykset sulautua joukkoon ovat tuskastuttavaa ahdistusta siitä, ettei tämä ole se paikka, jossa minun pitäisi olla. En kuulu niihin klikkeihin, jotka määrittävät nyt kaikkea, koska minulla ei ole mitään, mikä identifioisi minut yhteenkään niistä. Sen sijaan yritän tasapainotella jossain kaiken välissä, hakea jotain yhteistä, tehdä asioita, mutta ketään ei vain kiinnosta mikään, tai jos kiinnostaakin, asiat vain runtataan läpi ilman minkääntasoista panostamista tai yritystä tehdä niitä mahdollisimman hyvin tai edes kunnolla. Kukaan ei halua tehdä mitään pitkäjänteisempää, eikä asioita voi pyrkiä muuttamaan sen takia, että se vaatisi jotain vaivaa, ja nyt ei kyllä jaksa. Olen tajunnut, että mikään muissa ihmisissä ei ärsytä minua niin paljon kuin kunnianhimottomuus ja pyrkimys päästä kaikesta mahdollisimman vähällä, eikä minulla riitä yksin paukut toimia vastavoimana sellaiselle.

En kuulu mihinkään. Minulla ei ole mitään sellaista viiteryhmää, jossa voisin ajatella, että tässä on nyt ihmisiä, jotka jakavat minun kanssani jotain, ja joiden kanssa voin olla eri mieltä pelkäämättä sitä, mihin se johtaa. Olen yksin kaikkien kanssa, ja jos minulla olisi tässä maailmassa edes yksi ihminen, joka ymmärtäisi, mitä ajattelen, kaikki olisi helpompaa. Sen sijaan kaikki tarmo menee siihen, että perustelen itseäni jotenkin sukulaisilleni (jotka eivät pidä minun pyrkimyksiäni minään), kavereilleni (joille kaikki mitä teen tai haluan tehdä on jotenkin epätodellista) tai opettajilleni (jotka eivät ehkä pidä minua minään), ja se on kuin kaataisi vettä hanhen selkään. Hukkaanheitettyjä voimavaroja.

Täytin juuri 23 ja alan ahdistua, koska olen kohta virallisesti niin vanha, että käytettävissäni olevat kortit on jaettu, ja niillä, jotka minulla on, ei todellakaan voi voittaa. Haluan tehdä asioita ja kunnolla, mutta olen liian pelokas tekemään sitä yksin, ja mulla ei yksinkertaisesti ole ihmisiä, jotka tekisivät mitään minun kanssani. Huomaan taas olevani aika yksinäinen, koska ainoa tilaisuudet olla kenenkään kanssa on niitä, joissa noin kerran kuukaudessa juodaan niin nopeasti niin paljon kuin mahdollista. Sekin on ihan kivaa, muttei se riitä elämän sisällöksi, enkä jaksa elää niin, että mulla on sosiaalista elämää kerran kuussa tai parhaimmissa kaksi.

Kaksi vuotta yliopistossa on nyt nähty. En osaa oikein suhtautua siihen ajatukseen, että palaan niihin luentosaleihin seuraavan kerran vasta lähemmäs puolentoista vuoden päästä ihmisenä, joka on toivottavasti kokenut aika paljon enemmän ja varmaan aika erilainen kuin se ihminen, joka olen nyt. Toivon, että se erilaisuus ilmenisi rohkeutena ja uskalluksena olla aktiivisempi, tehdä asioita ja ihan vaikka vain toimia muiden ihmisten kanssa. Mulla on vaihdolleni kaksi tavoitetta, joista toinen on kielitaito ja toinen juuri se, että voisin tulla vahvemmaksi. Pelkään, että menen sinne Venäjällekin vain olemaan yksin, mutta mulla ei todellakaan ole varaa hukata tähänastisen elämäni isointa juttua niin. Se ei vain voi mennä niin. Onneksi Venäjällä on aloitettu vallankumouksia ennenkin.