Vaihtoyliopistoni virallinen hyväksyntä saapui. Olen siis todellakin lähdössä.

Tämä kesä on tuntunut siltä kuin istuisi koko ajan hammaslääkärin odotushuoneessa. En oikein osaa tehdä mitään muuta kuin odottaa, eikä tämä aika oikeastaan edes kannusta mihinkään muuhun. Päivät teen tylsähköä työtä, illat googlaan reittejä, viisumiohjeita, juna-aikatauluja, lentolippuhintoja, kaupunkejä, kyliä, vuoria ja jokia. Sitä yrittää tehdä kaikenlaista, mutta ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen vääjäämättömään, jonka tapahtuminen toisaalta ilahduttaa, mutta aiheuttaa myös ikävän paljon sellaista pala kurkussa-tyyppistä ahdistusta. Olin Sodankylässäkin, ja se oli ihanaa ja parasta, ja siellä tapahtui kaikenlaista erityistä esim. ihmissuhteideni saralla (ei enää koskaan jaloviinaa), mutta siitä huolimatta ajatukseni suuntautuivat ihan liikaa siihen, miten surullista on, etten ensi kesänä vain voi olla siellä kaikkien niiden ihmisten kanssa.

En halua aloittaa mitään, koska kaikki jää kuitenkin kesken. Mietin ihan suhteettoman paljon asioita, joita ensi syksynä tulen missaamaan sen vuoksi, etten ole silloin Suomessa. Teen päässäni listoja asioista, joita pitäisi hoitaa, suunnittelen vaihtoblogia ja freenlancetoimittajan uraani, jonka aion seikkailullani aloittaa; olen niin innoissani, että olen räjähtää. Tämä hetki ei ole mitään, koska kaikki ajatukseni, toiveeni ja pelkoni on suunnattu siihen, mitä on edessä. Nyt vain keskityn kuluttamaan tätä aikaa tekemättä mitään sen erityisempää kuin ajan kuluttaminen. En tee mitään muuta kuin odotan, intoilen ja pelkään.

Tähän asti jonkintasoista lievitystä lähtöpaniikkiin on tuonut se, että pelkäsin täysin vakavissani ihan viime hetkille asti, että se yliopisto ilmoittaa, ettei voi kielitaitoni rajallisuuden takia hyväksyä minua opiskelijakseen. Nyt kun kaikki on varmaa, paniikista tulee vielä jotenkin todellisempaa. Nyt mulla on lähtöpäivä, ja voin jo alkaa laskea minuutteja. (Tosin Zhirinovskilta tuli eilen puoli ysin uutisissa melko kuumottavat uhkailut vastatoimista, jotka "voisivat ehkä koskea turisteja" sen Etyj-kokouksen johdosta, ja viimeinen asia, jota haluaisin nyt alkaa miettimään on se, että mitä jos en saakaan viisumia. Onneksi en ole lähdössä sinne turistina...)

Koska merkittävin pelon aihe on tällä hetkellä Venäjä ja venäläinen yliopisto, innokkain odotus on suuntautunut aikaan sen vaihto-opiskelun jälkeen. Silloin ohjelmassa on kolme kuukautta ja ihan uudenlaisia paikkoja.

Akateeminen kiinnostukseni on alkanut vetää minua muullekin kuin Venäjälle. Yritin koko tämän lukuvuoden saada itseni uskomaan, että se "muualle" olisi yhtä kuin Eurooppa, eurooppalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja kaikenlaiset Venäjä-EU-Nato-kuviot. Ja tottakai se kiinnostaa mua, mutta ihan oikeasti en ole missään vaiheessa kokenut, että se olisi se suunta, jolle haluan esim. maisterivaiheen opinnoissani tai ihan vaan kanditutkielmassani lähteä erikoistumaan. Olen kuitenkin ajatellut, että se on se suunta, joka on valittava, koska 1) se on järkevää ja 2) sitä tekee kaikki muutkin. Olen yksinkertaisesti ajatellut, että sillä saa töitä (mikä toki on mielenkiintoista, koska sitä tosiaan tekee kaikki muutkin), ja sen takia se on järkevää. Että kaikki muut maantieteelliset tai tutkimussuuntaukselliset painotukset olisivat ihan samalla tavalla itsensä ampumista jalkaan kuin se, että alkaisin venäläiseen elokuvaan erikoistuneeksi elokuvatutkijaksi.

Vaihtokaupungissani asuu enemmän tataareja kuin etnisiä venäläisiä, ja siksi viime syksynä lähdin tutustumaan turkinsukuisten kansojen maailmaan ja innostuin vähän. Yhdellä kurssilla pääsin se jälkeen pitämään esitelmää Keski-Aasian, Kiinan ja Venäjän taloudellisista suhteista, ja se oli tehtävänä ehkä suosikkini kaikesta mitä olen yliopistolla tähän mennessä tehnyt. Silloin tajusin, että tässä on se mun juttu.

Niin tärkeä aihe maailmanpolitiikan näkökulmasta ja niin kiinnostavaa (myös siksi, että siihen saa Venäjän lisäksi niin helposti sotkettua mukaan toisen suosikkimaani Kiinan). Keski-Aasia. Kiinalla on niin mielenkiintoisia viritelmiä uuden Silkkitiensä kanssa, Venäjä kääntyy kohti Aasiaa ja on yrittänyt rakentaa (ilmeisen epäonnistunutta) Euraasian unioniaan haastamaan nykyistä maailmanjärjestystä, ja lisäksi on vielä esim. Tadzikistanin rajan takana toimiva Isis, jonka uhkaan Venäjänkin on vastattava. Olen täysin vakuunnut, että lähivuosikymmeninä niillä alueilla tulee olemaan täysin uudenlaista strategista merkitystä ja asema esim. Venäjän ulkopolitiikassa ja laajemmin koko maailmanpolitiikassa ja -taloudessa, ja siksi se on niin kiinnostavaa. Se on tulevaisuutta, eikä masentava eurosentrismi ole vaan mun juttu.

Koko vuoden yritin silti tsempata ja ajatella, että EU on se linja, jolle on lähdettävä. Kaikki kuitenkin muuttui keväällä työelämäkurssilla, kun yksi kehitysyhteistyön parissa toimiva tyyppi rohkaisi laajentamaan Venäjä-asiantuntijuutta nimenomaan Keski-Aasian suuntaan. Nyt kesällä kun mulla taas on ollut siinä tylsässä työssäni aikaa kuunnella loputtomasti vanhoja radio-ohjelmia, eteen osui tämä Rauli Virtasen Docventures-haastattelu, jossa siis ammatillinen esikuvani neuvoo kääntämään katseen johonkin muualle kuin Eurooppaan, ja sekös minua innosti. Ei Venäjä-EU-Nato, vaan Venäjä-Kiina-Keski-Aasia.

Koska aion nyt vakaasti tehdä kanditutkielmani aiheesta, joka liittyy Venäjään, Keski-Aasiaan, geopolitiikkaan ja globaaliin hallintaan, niin sinne Keski-Aasiaanhan on mentävä. Ja ensi kesänä aion mennä. Omsk-Kazakhstan-Uzbekistan-Turkmenistan-Uzbekistan-Tadzikistan-Kirgisia-Xinjiang lienee reitti (Turkmenistan kiinnostaa mua eniten, mutta jos huonosti käy, se saattaa diktatuuriluonteensa vuoksi olla juuri se paikka, joka jää viisuminsaannin vaikeuden takia väliin. Ja jos hyvin käy, Xinjiangin jälkeen voisi yrittää vielä Mongoliaa, koska mulla on ystävä siellä), ja siellä töissä käyn tällä hetkellä lähinnä siksi, että minun ei tarvitsisi nostaa ihan kaikkia opintolainoja näitä tulevan vuoden retkiä varten.

Vaikka tuleva ahdistaakin mua tällä hetkellä aika lailla, voin ihan vilpittömästi sanoa, että olen kaikesta siitä enemmän innoissani kun olen ollut juuri mistään ennen tätä. Tuntuu niin hyvältä kerrankin tietää edes suunnilleen, mikä tavoite kaiken toiminnan taustalla on. Tottakai pelkään, että kaikki menee jossain vaiheessa ihan päin helvettiä (olen viime aikoina esim. miettinyt aika paljon kuolemaa, enkä siitä itselleni tyypillisestä näkökulmasta, vaan nimenomaan siitä, miten en halua kuolla, mutta pelkään täysin naurettavista syistä että niin käy), mutta olen ajatellut, että kaikista akateemisista tai ammatillisista tai kielitaitooni liittyvistä tavoitteistani huolimatta se, mitä tulee tapahtumaan on tärkeää etenkin siksi, että se kasvattaa minua ihmisenä tapahtui niiden muiden tavoitteiden kanssa miten tahansa. Jos selviän hengissä, olen varmasti tasan vuoden päästä niin erilainen ihminen kuin nyt (uskoakseni parempi ja ennen kaikkea vahvempi), ja kun palaan kotiin, uskallan ehkä rohkeammin nousta vastustamaan vääriksi kokeamiani asioita omassa elämässäni, ihmissuhteissani ja niissä ympäristöissä, joissa vietän aikaani. Sen jälkeen kaikki on ehkä helpompaa.

Tarvitsisin sitä vahvuutta erittäin paljon kyllä jo nyt. Kun sen lisäksi että elämä tuntuu nyt hammaslääkärin odotushuoneelta, mun olisi saatava itseni sellaiseen myös ihan oikeasti. En ole kaikkein pelottomin ihminen maailmassa, mutta kaikista niistä peloista pahin (ja myös vaarallisin, koska se johtaa epäterveellisiin laiminlyönteihin) on ehdottomasti se, joka estää mua menemästä hammaslääkäriin ennen kuin olen menettää tajuni kivun takia. Nyt olisi kuitenkin pakko, koska jos en halua hammaslääkäriin Suomessa, en todellakaan halua sinne myöskään Venäjällä, ja jos en tee asioille jotain nyt, voin olla ihan varma, että se tulee eteen viimeistään ensi talvena. Olen suunnitellut tätä asiaa siitä saakka kun minut talvella hyväksyttiin sinne vaihtoon, mutta en vain pysty tekemään asialle mitään. Vinkkejä keinoista, joilla huijata itseään niin, että sinne päätyy ikään kuin tajuamattaan?