Minusta ei todellakaan ole diplomaatiksi.

Niin kuin taisin viime merkinnässä jossain sivulauseessa tai sulkumerkeissä kertoa, jouduin siis pyytämään opettajaltani ns. suosittelukirjettä sitä vaihtopaikkaa varten.

No, niin tein.

Ensin otin ison askeleen ja uskaltauduin yhdessä helpossa tilanteessa kysymään asiasta oikein kasvotusten. Sain myöntävän vastauksen ja pyynnön laittaa tietoja asiasta vielä erikseen sähköpostilla.

Välttelin sen sähköpostin kirjoittamista pari viikkoa, jonka jälkeen sain viimeinkin jotain aikaan. "Jee, viimeinkin kaikki ehkä järjestyy", ajattelin ja huokaisin helpotuksesta. Kun aikaa siitä myöntävästä vastauksesta oli kuitenkin kulunut sen pari viikkoa, päätin sähköpostissani vielä varmistaa, että asia on ok, ja kysyä samalla tarkennuksia siihen, mitä tietoja minun pitäisi lähettää.

Koska mulla on kummallinen päähänpinttymä siitä, että jotenkin koko ajan vaivaan muita ihmisiä ja aiheutan ikävää ylimääräistä työtä (ei vain tässä asiassa, vaan ihan yleisesti elämässä. En esim. mielelläni soita isälleni, vaikka mulla olisi sille asiaa, koska pelkään aiheuttavani häiriötä), jätän mieluummin pyytämättä mitään keneltäkään. Jos joudun tästä joskus poikkeamaan, yritän vaikuttaa siltä, etten vaadi mitään, vaan olen mahdollisimman ystävällinen ja esitän kaikki pyynnöt lisäten loppuun muutaman lauseen oksettavaa nöyristelyä, jossa tavallaan kumoan sen, että olen mitään yleensä edes pyytänyt. Kirjoitin siis viestin, jossa yritin pyytää jotain pyytämättä yhtään mitään, mutta josta mielestäni kuitenkin näki, että odotan jotain reagointia. Kirjoitin viestin, jota häpesin ja jonka lähettämistä kaduin aika monta seuraavaa päivää.

Ne olivat tukalimmat päivät vähään aikaan. Tiesin, että mun on pakko hoitaa tämä. Ettei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja. Olin mielestäni tehnyt kaiken voitavan ja odotin vastausta sähköpostiini. Kului päivä ja toinenkin. Alkoi näyttää pahalta, vastausta ei kuulunut. Mietin, kirjoitinko jotain typerää, vai eikö viestiäni vain ole huomattu. Kului pari päivää lisää, ja aloin olla epätoivoinen. Pohdin, mitä teen, jos ei tämä toimi, koska mulla ei oikeastaan ole ketään muuta, jolta voisin luontevasti pyytää sitä paperia. Surin sitä, miten olen onnistunut sössimään suhteeni yliopistolla näin. Joka toinen tunti tarkistin, että olin kirjoittanut vastaanottajan osoitteen oikein.

Puolentoista viikon päästä ensimmäisestä viestistäni päätin, ettei mulla ole muita vaihtoehtoja kuin varmistaa, onko se edes saapunut vastaanottajalleen. Aikaa tämän asian hoitamiseen oli silloin tasan kaksi viikkoa, joten oli vain ihan pakko varmistaa, että tämä on kunnossa, jotta ehdin tarvittaessa käyttää sen kaksi viikkoa mielistelemällä jotain sivuaineopettajaani, joka ei edes tiedä minun nimeäni ja on lukenut ehkä kaksi kirjoittamaani tenttivastausta. Kirjoitin uuden viestin. Ihan lyhyen vain, sellaisessa hengessä, että "sori kun vaivaan, saitkohan sen mun edellisen viestin, onko tämä nyt kunnossa", taas kaikki tietämäni kohteliaisuudet käyttäen (tosin myöhemmin huomasin tehneeni kardinaalivirheen ja lyhentäneeni lopputervehdyksen muotoon "yst. terv.", minkä itsekin tulkitsisin jotenkin passiivis-aggressiiviseksi, jos joku lähettäisi mulle viestin, joka päättyisi samalla tavalla).

Seuraavana päivänä siihen vastattiin. Anteeksipyynnön kanssa ja luvaten, että ensi viikolla asia hoituu.

Vastausviesti päättyi sanoihin


"P.S. olen vain ihminen"


Helvetin helvetin helvetin helvetti.


Tunnen itseni niin typeräksi.

Halusin hoitaa tämän mahdollisimman tyylikkäästi. En aiheuttaa mitään paineita, enkä varsinkaan vaatia mitään. Olen nyt analysoinut molempia lähettämiäni viestejä pääni puhki, ja ainoastaan se yst. terv. -moka viestii mielestäni jotain muuta. Toisaalta en tajua, voiko oikeasti yhteen viestiin vastaaminen olla jotenkin ihmisyyden rajat ylittävät pyyntö; toisaalta kadun kaikkea ja mietin, miksen vain osaa. Jos olisin saanut valita, en alun alkaenkaan olisi pyytänyt mitään tällaista, mutta jos aion saada joskus jotain tehdyksi, on vain pakko ryhtyä epämukaviinkin hommiin. Siksi tämä tapahtui.

En halunnut mitään pahaa, ajattelin vain itsekkäästi, että minun on tehtävä jotain itseni vuoksi. Koska mielenrauha ei varsinaisesti ole niitä asioita, joita mulla yleisesti ottaen on mitenkään liikaa tai edes riittävästi, joudun useimmiten toimimaan siten, että ikään kuin maksimoin sitä käytettävissä olevan mielenrauhan määrää. Siis esim. siten, että selvitän jonkun hoidettavan asian tilanteen ennen kuin stressaan itseni kuoliaaksi sen vuoksi. Jos en olisi lähettänyt sitä toista viestiä, pyörisin todennäköisesti nytkin hermoromahduksen partaalla kotona ja miettisin, mitä oikein teen, kun  aikaa on jäljellä enää viikko, eikä mulla ole ketään.

Harmittaa niin paljon. Harmittaa, että sotkin entisestään sitä suhdetta, jonka tilanne taisi jo valmiiksi olla ihan reippaasti pakkasen puolella. Harmittaa, etten osaan toimia, ja etten edes näe, mitä teen väärin, mikä lienee ihan riittävä indikaattori sosiaalisesta kyvykkyydestäni. Harmittaa, etten tiedä, mitä mun nyt pitäisi tehdä, ja miten kiusallista tämä tulee olemaan jatkossa.

En tiedä, onko korrekti tapa toimia tässä nyt se, että lähetän jonkun säälittävän "anteeksi, en tarkoittanut mitään pahaa, seliseliseli, ei paineita, kyllä sen ehtii, iloista pääsiäistä"-viestin, vai se, etten vastaa mitään, ja asiat ikään kuin vain järjestyvät. Koska mulla on ehkä kaksi sen opettajan luentoa jäljellä tänä vuonna, metodini sille järjestymiselle on tässä vaiheessa se, että esim. jätään menemättä niille lopuille, lähden vuodeksi Venäjälle, tulen takaisin ja toivon, että koko juttu on unohtunut. Toinen vaihtoehto olisi se, että hankkisin nyt itseni sisään sinne maailmanpolitiikkaan (laitoin tämän seurauksena oikeasti hakupaperit vetämään) ja vaihdon jälkeen tekisin järjestelyjä, jotka mahdollistaisivat kandin tekemisen sinne (ja uusien ihmisten suututtamisen, mikä ei kyllä käy, koska siellä on liian monta arvostamaani ihmistä, joita en haluaisi suututtaa)

Vituttaa se, että ihmissuhteeni muutenkin menevät taas miten sattuu, ja ettei riitä, että alkaneet kaverisuhteet kuihtuvat kasaan, vaan paskuuteni täytyy vaikuttaa siihenkin, miten voin toimia yliopistolla nyt ja ehkä tulevaisuudessakin.

Kukaan ei vain ymmärrä mua, paitsi ehkä väärin. Pidän itseäni ihan oikeasti hyvänä ja empaattisena ihmisenä ja esim. opiskelen niitä asioita, joita nyt satun opiskelemaan sen vuoksi, että uskon sen johtavan tilanteisiin, joissa voin tehdä jotain sen eteen, että toisenlainen maailma olisi oikeasti mahdollinen. Silti olen pelkkä paskakasa joka toistuvasti pilaa muiden ihmisten päivän ja onnistuu sotkemaan kaiken. Tunnen itseni ihan Sheldon Cooperiksi, paitsi että Sheldonkin on parempi, koska se säästyy siltä tuskalta, että joutuu itse tiedostamaan, miten viallinen on.


Mikään ei vain toimi. Olen maailman onnellisin ihminen, koska voin lähteä sinne Venäjälle karkuun tätä kaikkea (puhutaan joskus myöhemmin siitä, että joudun todennäköisesti asumaan siellä samassa huoneessa jonkun toisen kanssa, ja katastrofin ainekset ovat siis selkeästi ilmassa). Kukaan ei odota mua täällä, ja ehkä kaikki on toisin kun olen ollut vuoden poissa täältä. Ehkä sitten saan aloittaa kaiken alusta vielä yhden kerran.

Tämän opettajajutun lisäksi minua stressaa ihmissuhdeosastolla se, että olen tavannut yhden ihan mahtavan tyypin, jonka kanssa mulla on paljon yhteistä, ja jonka kanssa tulen kivasti toimeen. Ajattelin jonkin aikaa, että tästä voisi ehkä syntyä jopa sellaista ystävyyttä, jota mulla ei ole aiemmin ollut. Olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on "paras ystävä", ja hetken ajan luulin, että minulla on nyt ainekset johonkin sellaiseen ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen tokaluokan.

Sitten huomasin vahingossa Facebookista, että se tyyppi on hyvä ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka oli minun kanssani samalla luokalla siellä ala-asteella ja samassa koulussa yläasteella. Onnistuin siis ryssimään tämänkin jo ennen kuin edes ehdin itse tehdä yhtään mitään.

Olen tehnyt kaikkeni, että pääsisin eroon peruskouluajoistani ja kaikesta niihin liittyvästä. Ettei kukaan tai mikään muistuttaisi minua siitä, miten yksin olin, ja miten epätoivoisesti yritin olla hyväksytty. Siitä, etten koskaan oikeastaan onnistunut tavoitteessani, vaan olin sekä yksin että surkea kaikessa, missä ei olisi saanut olla surkea. Jos 98-prosenttisesti opiskelen nyt yliopistossa siksi, että haluan muuttaa maailmaa, 2 prosenttia tulee aina siitä, että haluan olla kaiken menneen yläpuolella. Näyttää, että olen niin paljon enemmän kuin yksikään ala-asteen luokkakaveri olisi ajatellut.

Nyt ne maailmat sotkeutuu. Se kaverini ei vielä tiedä, että tunnen sen ystävän jostain, eikä se vanha luokkakaverini tiedä, että se, johon viitataan minun nimelläni, olen minä. Olen kuitenkin varma, että jossain vaiheessa kaikki tulee ilmi, ja siten myös tulee ilmi se, että en oikeastaan ole sitä miltä näytän. Että sitten ei ole mitään väliä sillä, mitä koen olevani nyt, kun tärkeintä on se, mitä olen ollut joskus. Ensin olin yksinäinen tyttö, joka yritti, sitten olin yksinäinen tyttö, joka lakkasi yrittämästä ja pyrki huonosti peitelemään sitä, miten käytti välitunnit viiltelemällä koulun vessassa (en tiedä, kenelle tai milloin jäin kiinni, ja kenen mielestä oli kiva idea kertoa siitä mahdollisimman monelle). Kaikki tämä sopii huonosti siihen, että nykyään haluan olla tuleva diplomaatti, jonka löytää kaikista bileistä puhumasta politiikkaa ja joka matkustaa jokaisella lomalla johonkin pois tutustuakseen uusiin ihmisiin (sisäiset ristiriitani ovat huomattavia, enkä oikeastaan itsekään tiedä, mitä ihan oikeasti olen).

Sekä tämä opettajasotku että se väärässä paikassa vanhaan luokkakaveriin törmääminen viestivät niin vahvasti siitä, että mun on pakko lähteä johonkin muualle, ja mieluiten mahdollisimman kauas. En voi jämähtää tekemään maisteriani samaan yliopistoon, vaan on pakko mennä johonkin  ja aloittaa kunnolla alusta. En tiedä, miten kestän sen vuoden vaihtoni jälkeen, jonka aikana en voi mennä mihinkään muualle.

(Mutta vastaanko nyt jotain siihen opettajani viestiin: K/E?)