Kävin Venäjällä ja tajusin, että jotenkin alitajuisesti olen aina tiennyt rakastavani sitä maata. Koskaan käymättä siellä kunnolla olen tiennyt, että on olemassa jonkinlainen yhteys, joka vetää minua sinne ilman mitään järkiperäisiä syitä.

Kävin Venäjällä ja tajusin, että pelkään sitä ihan tajuttomasti.

Vajaan kolmen viikon päästä mun pitäisi palauttaa kaikki vaihtohakupaperini yliopistolle, ja vaikka olen onnellinen siitä, että viimeinkin pääsin siihen maahan ja kaikki ikään kuin loksahti paikoilleen, niin tähän vaihtoasiaan liittyvää paniikkia se ei kyllä pienentänyt. En saa niitä papereita kasaan, koska olen täysin lamaantunut ja stressaantunut siitä, onko tämä mahdollista, ja mitä jos ei olekaan.

Minut on siis hyväksytty kotiyliopistostani vaihtoon, mutta nyt on haettava vielä erikseen sinne vaihtoyliopistoon. Vaikka minun on annettu ymmärtää, että se on pelkkä muodollisuus (silti se sisältää kaikkea mahdollisimman tympeää ja epämiellyttävää, kuten HIV-testin ja kielitaitokokeen), niin ihmisenä, joka on tullut hylätyksi vähän liian monessa koulupaikkahaussa elämänsä aikana, en osaa ottaa tätä mitenkään kevyesti. Niin kuin en kyllä mitään muutakaan tähän vaihtoasiaan liittyvää.

 En osaa sanoa, stressaako mua tällä hetkellä eniten

a) se haku ja tiedottomuus siitä, onko mahdollista, että tulen siinä vielä hylätyksi (oman yliopistoni vaihtokoordinaattori yritti kyllä viestittää, että ei hätää, mutta se ei silti vastannut suoraan kysymykseen siitä, kuinka todennäköistä hylätyksi tuleminen vielä on)

b) se, että joudun oikeasti menemään sinne ja selviytymään venäjänkielisestä yliopistomaailmasta taidoilla, jotka vastaavat lähinnä jonkun ala-asteen apukoululaisen tasoa. Kahden viikon kokemuksellani voin sanoa, etteivät puheet venäläisestä töykeydestä ole mitenkään liioiteltuja, ja koska olen 1. herkkä, 2. puolikielinen (sekin on kyllä liikaa sanottu) ja 3. kotoisin lännestä, joudun varmasti vielä sen töykeyden tulilinjalle, mikä pelottaa mua ihan kunnolla.

 c) Venäjän federaation tämän- ja etenkin senhetkinen tila (toisaalta tämä on myös asia, joka innostaa mua kaikista eniten, koska haluan olla täsmälleen siellä, missä tapahtuu). Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, kukaan ei osaa ennustaa, miten asiat menevät. Olin Venäjällä, kun Putin oli kateissa, ja vasta se sai minut ymmärtämään täysin, miten käsittämätön, ennustamaton ja sulkeutunut se järjestelmä on. Kukaan ei voi tietää, mitä Kremlin muurien sisällä tapahtuu, ja pelkään, että se se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa.

 En edes tiennyt, että on mahdollista olla samaan aikaan näin innostunut, pakokauhuinen ja stressaantunut. Osa minusta olisi valmis pakkaamaan rinkan ja lähtemään sinne vaikka heti, toinen osa miettii, miksi kaikki on tehtävä vaieimman kautta. Että miksei sitä voinut hakea vaihtoon vaikka Englantiin, vaan maahan, johon kielitaito ei oikeastaan riitä, ja joka saattaa eskaloida kolmannen maailmansodan jo vaikka ensi viikolla. Tai yleensä: miten ja miksi minä, kaikista maailman ihmisistä, haluan yhtäkkiä matkustaa ulkomaille, asua ulkomailla, työskennellä ulkomailla, opiskella ulkomailla, tehdä uraa, joka edellyttä, että poistun kaikilta maailman mukavuusalueilta ja hankkiudun tilanteisiin, joita se 14-vuotias tyttö, joka jäi joskus kotiin itkemään, koska ei uskaltanut mennä kouluun, ei osaisi edes kuvitella. Pohjimmiltani olen edelleen se tyttö, mutta jos voisin ilmoittautua nyt jossain jonkin uutistoimiston Donetskin-kirjeenvaihtajaksi, tekisin sen heti.

Kevääni yliopistolla on ollut aika työelämäpainotteinen. Olen tehnyt kurssitöitä, joiden tarkoitus on ollut tuoda sitä lähemmäksi opintoja, ja olen istunut tunteja erilaisissa tilaisuuksissa kuuntelemassa, mitä kaikkia hienoja mahdollisuuksia on, ja miten Venäjä-asiantuntijuus Suomessa tulee aina olemaan jotakin sellaista, minkä tarve ei mene ohi (toivon todella, että kaikki ne ennustukset olivat oikeassa). Olen oppinut, että juuri ne asiat, joita itse haluaisin Venäjässä tutkia ovat niitä, joita pitäisikin tutkia, ja että jos en koskaan voi olla ulkomaantoimittaja, haluan olla diplomaatti (harmi, että kavaku-kurssin pääsykokeet sisältävät psykologisia testejä, ja minulla on joskus ollut mielenterveysongelmia).

Tärkein opetus kuuluu kuitenkin näin:

"Kannattaa olla rohkea."

Olen viettänyt muutamia tuskallisia tunteja. Pyörinyt sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat ihan eri maailmasta kuin minä. Sellaisten, jotka vaikuttavat jotenkin niin ärsyttävän omahyväisiltä, mutta jotka silti onnistuvat aloittamaan keskustelun kenen tahansa kanssa mistä tahansa aiheesta ja lumoamaan keskustelukumppaninsa täysin.

Olen oppinut, että tärkeintä on verkostoitua, tutustua ihmisiin, pyrkiä hyötymään kaikista. Että itseään täytyy markkinoida ja tulla toimeen kaikkien kanssa ja että koskaan ei voi luovuttaa.

Ja että kannattaa olla rohkea.

Se on vähän niin kuin sanoisi, että kannattaa olla kaunis. Kannattaa olla rikas. Kannattaa olla älykäs ja menestynyt ja miellyttävä ja hyvä. Ihan niin kuin en tekisi juuri niin, jos voisin itse valita.

Minä en ole, minä vain pelkään.

Viimeisen noin kahden vuoden aikana olen tehnyt kaikkeni rikkoakseni kaikkia henkisiä rajoitteitani. Se, että "olen tehnyt kaikkeni" merkitsee joitakin aika vähäpätöisiä juttuja, jotka eivät vieläkään ole edenneet siihen pisteeseen, että uskaltaisin esimerkiksi puhua luennolla tai, no, pyrkiä oma-aloitteisesti ja aktiivisesti tutustumaan uusiin ihmisiin.

On tietysti ollut hyviäkin hetkiä. Lapsellinen ilo kun huomaa ensimmäisen kerran ikinä pitäneensä esitelmän ilman yhtään seonnutta sanaa. Se tilanne kun tajuaa, että on muiden opiskelijoiden silmissä jotenkin vakavasti otettava ja normaali. Se eniten iloa tänä vuonna aiheuttanut hetki, kun yhden luennon tympeässä ryhmätilanteessa otinkin täysin tapojeni vastaisesti sen johtajaroolin, jolla oli sanottavaa (ja joka uskalsi sanoa) kaikesta.

Ne hetket eivät tietenkään riitä. Eivät, koska on edelleen se yksi opettaja, jonka ajatuksia itsestäni pelkään (ja jolta viime viikolla pyysin suosituskirjettä sinne vaihtopaikkaan. En tiedä, olenko hullu vaiko tyhmä), ja koska suurimman osan ajasta vain epäonnistun yhtään minkäänlaisen vaikutuksen tekemisessä. Haluaisin niin paljon ja tiedän, että minussa olisi potentiaalia, jos vain uskaltaisin tehdä mitään ilman pelkoa epäonnistumisesta tai siitä, että kaikki näkevät, millainen oikeasti olen. Kuitenkin jään aina tälle tasolle, enkä todennäköisesti ikinä saavuta mitään, mistä unelmoin, jos en jo pääse yli tällaisesta turhasta ahdistumisesta.

Haluaisin lakata ajattelemasta, että olen huonompi kuin kaikki muut. Jos pystyisin siihen, voisin sen jälkeen tehdä mitä tahansa. Jos hyväksyisin sen kokemusperäisen tiedon siitä, etten minä oikeasti ole huonompi kuin muutkaan. Yliopistossa tämä on vain pahentunut, koska kuvittelen, että yliopistossa kaikki ovat jotenkin älykkäitä ja hienoja sellaisilla tasoilla, joihin minä en edes voisi yltää. Se, että keskiarvoni on lähempänä vitosta kuin nelosta, tai se, että yksi opettaja lähettää minulle kirjatentin jälkeen sähköpostia kehuakseen tenttivastaustani ei tietenkään voi tarkoittaa mitään. Tai se, kun verkkokurssilla pääsen lukemaan muiden kirjoittamia esseitä ja huomaan ajattelevani, etteivät ne ole yhtään sen ihmeellisempiä kuin minunkaan tekstini, ei tietenkään voi merkitä yhtään mitään. Ainoa merkitsevä asia on minun kokemukseni siitä, että olen paitsi ihmisenä niin myös opiskelijana täysin ala-arvoinen ja kelvoton, enkä ansaitse mitään siitä, mitä minulla nyt on.

Minun on pakko opetella tästä eroon. Heti.

Silti vain lykkään kaikkea. Kun nythän ei tietenkään kannata tehdä mitään  sellaista, mikä vaatisi jonkinasteisia ponnisteluja, kun olen kuitenkin pian poistumassa täältä vuodeksi, jonka aikana kaikki ehtivät tietenkin unohtaa minut ja tekemäni ponnistelut. Huomaan jatkuvasti ajattelevani, että "tonne mä sitten meen ja tota teen, kun tulen vaihdosta", mikä on vain typerää paskapuhetta ja itsensä huijaamista, koska ihan yhtä hyvin voisin ottaa itseäni niskasta kiinni jo nyt ja edes yrittää tehdä jotain sen eteen, että mulla joskus olisi sellaiset sosiaaliset taidot, joita tulen tarvitsemaan olin sitten toimittaja, diplomaatti tai tutkija.

Koska tiedän myös varmuudella, että tulen vaihtamaan opiskelupaikkaani alemman ja ylemmän tutkintoni välissä, ajattelen myös liian herkästi, ettei sillä, mitä teen tai olen nyt, ole väliä myöhemmin. Toisaalta mulla on hirveät paineet siitä, etten kykene tekemään vaikutusta etenkään pääaineeni opettajiin tai luomaan niihin sellaisia vapaampia suhteita kuin oppiaineessani tavallaan "pitäisi" ja olisi mahdollista; toisaalta taas ajattelen, että parin vuoden päästä olen kuitenkin jossain muualla joidenkin muiden ihmisten kanssa ja jonkun toisen opettajan vaikutuspiirissä. Saatan opiskella maailmanpolitiikkaa toisessa tiedekunnassa, Venäjän tutkimusta ja kansainvälistä politiikkaa toisessa yliopistossa tai Venäjän ulkopolitiikkaa kokonaan toisessa maassa. Oikeasti se ei vain mene niin, koska nämä piirit ovat niin käsittämättömän pieniä, että mun pitäisi kyetä luomaan itsestäni edes jokseenkin positiivinen kuva kaikille, mutta kun en vain pysty. En osaa, enkä uskalla.

Kaikki vain kaatuu siihen, millainen minä olen. Olen nyt riittävästi jo itkenyt täällä oppiainevalintojen vaikeutta, ja kun nyt on tullut todettua, että oikeassa paikassa ollaan ainakin toistaiseksi, en voi enää syyttää mitään itseni ulkopuolista tekijää yhtään mistään. En voi sanoa, että tämä nyt vain on tällaista, kun en nyt ole siellä unelmaopiskelupaikassani, ja että kaikesta tulee helpompaa sitten, kun se asia muuttuu. Ei tule. Voin jo lopettaa sen paskanjauhamisen, että pystyisin muka vaihdonkaan jälkeen olemaan yhtään sen parempi kuin nytkään, tai että siellä, mihin sitten päädynkään maisteriani tekemään, onnistuisin muka jotenkin paremmin tavallisessa ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa. Mitään tekosyitä ei ole.

En ole huono ihminen sen takia, että olisin jotenkin tyhmempi kuin muut. Olen huono ihminen sen takia, että olen ahdistuneempi, huolestuneempi ja kyvyttömämpi yrittämään yhtään mitään kuin kaikki muut. Kukaan ei koskaan tule tarvitsemaan mihinkään ihmistä, joka valitsee luennoilla sen paikan, jossa on pienimmät todennäköisyydet sille, että kukaan kiinnittää siihen minkäänlaista huomioita. Viimeiset kuusi vuotta olen murehtinut ihan vääriä asioita. Ei sillä ole mitään väliä, mitä opiskelen; se, ettei minusta ehkä tule mitään, ei johdu opiskelualastani vaan siitä, että en vain pysty tekemään mitään niin kuin pitäisi.