Vietin juuri tähänastisen elämäni parhaat 2,85 viikkoa.

Niihin sisältyi yksi suuri poliittinen käänne, yksi ihastuminen ja yksi järisyttävä tunne siitä, että tiedän täsmälleen, mitä varten olen, ja mitä haluan olemisellani tehdä.

Ensimmäinen ja viimeinen kohta liittyvät toisiinsa. Toinen ei liity mihinkään, ja se oli odottamattominta. En minä ihastu, se kohta tunne-elämästäni on kuollut tai ehkä jäänyt kokonaan syntymättä. En ihastu, vaan tunnen käsittämätöntä kaipausta vääriin ihmisiin, joita en voi enkä oikeastaan edes halua saada.

Olin junassa Kandysta Hattoniin. Ainoa ja älyttömin mahdollinen tähän matkaan liittyvä unelmani oli Adam's Peak, eli melkein 2,5 kilometriä korkea vuori ja sen tuskainen käytännössä pelkistä epätasaisista sementtiportaista koostuva vaellusreitti. Kova juttu henkilöltä, joka on käytännössä täysin rapakuntoinen ja niin epäliikunnallinen kuin mahdollista... Joka tapauksessa täysin aavistamatta seuraavan vuorokauden raskautta olin matkalla sille vuorelle, kun se poika sattui minun kanssani samaan junaan.

Kun matkustaa yksin turisteja vältellen ja tuntee olonsa koko ajan jotenkin vieraantuneeksi ja ulkopuoliseksi kaikesta, voi satunnainen kohtaaminen jonkun toisen länkkärin kanssa tuntua ihan uskomattoman helpottavalta. Sri Lankassa se ei ollut niin tärkeää kuin Kiinassa (jossa tunsin itseni välillä ihan avaruusolioksi), mutta tasan sillä hetkellä kun tajusin, että olen täpötäydessä junavaunussa, jossa on joku toinenkin yksin matkustava länsimaalainen, tiesin, että mun on mentävä sanomaan sille jotain. Ja sitten minä menin, koska matkalla on myös niin paljon helpompi lähestyä ihmisiä kuin kotona.

Minä kerroin sille, mitä opiskelen ja mihin olen menossa syksyllä ("oh, that's awesome city, you're gonna love it". Ensimmäinen ihastuksen askel on kai se, kun tapaa sattumalta ihmisen, joka on käynyt kaikkialla - siis myös siinä random venäläiskaupungissa, johon olet muutaman kuukauden päästä muuttamassa). Se kertoi minulle kodistaan Ulan Batorissa, ja siitä, mikä ajaa amerikkalaisen opiskelijan opettamaan englantia Mongoliaan. Kun junamatka päättyi, minä olin surullinen siitä, että se oli niin lyhyt, koska ne Mongolia-jutut olivat ehkä siisteintä, mitä olen ikinä kuullut.

Meillä oli sama päämäärä, mutta perillä eri hostellit, ja kun me lähdettiin omille teillemme, ajattelin vain, että se siitä. Juuri tällaisia kohtaamisia kaikki aiemmatkin matkani ovat olleet täynnä.

Olin kuitenkin väärässä.

Se kiipesi minun kanssani sille vuorelle (selvisin siitä siis ja sairastuin vuorikuumeeseen niin, että ensimmäiseksi kotiin palattuani etsin netistä helsinkiläisiä seinäkiipeilypaikkoja, joissa aloittaa vuorikiipeilijäuransa). Se kantoi minun reppuani ja kuunteli urhoollisesti ja ärsyyntymättä valitustani siitä, etten jaksa ottaa enää yhtään askelta. Se matkusti minun kanssani seuraavaan ja sitä seuraavaan kaupunkiin, joissa löysin itseni nukkumasta sen kanssa samasta sängystä (ja nukkuminen tarkoittaa tässä oikeasti nukkumista, ei mitään kiertoilmauksia). Se kuunteli minun juttujani ja opetti huimalla reissukokemuksellaan mulle asioita, joita en olisi ikinä tajunnut. Tein sen kanssa juttuja, joita en olisi tehnyt yksin. Se oli kiva ja ihana ja parasta mahdollista matkaseuraa. Ja sitten sillä oli mongolialainen tyttöystävä.

Mistään ei siis tullut mitään, enkä minä oikeastaan edes odottanut mitään sellaista. Siinä mielessä tämä oli siis ihan sama juttu kuin kaikki ne aiemmat kerrat, kun olen tuntenut jotakin jotain toista ihmistä kohtaan. Mahdotonta. Silti se oli erilaista, koska tämä oli ensimmäinen kerta kuin minulla oli jokin oikea, jollekin suuremmalle kuin pakotetuille lauseille perustuva yhteys tuntemuksieni kohteeseen. Ensimmäistä kertaa ikinä annoin itseni tuntea jotakin sellaista ihmistä kohtaan, joka oikeasti oli lähellä. Ensimmäistä kertaa en halunnut kuolettaa tunteitani suojellakseni itseäni.

Matkani oli paras. Se oli täydellinen. Nyt alan huomata, miten paljon olen kehittynyt sen ensimmäisen reissuni jälkeen, ja miten paljon enemmän saan kaikesta irti. Alan viimeinkin päästä kunnolla käsiksi niihin syihin, joiden vuoksi ensimmäisen kerran lähdin.

Tapahtui muun muassa niin, että pankkikorttini lakkasi toimimasta, eikä minulla ollut käteistä rahaa kuin noin kolmea euroa vastaava summa. Vastoin kaikkia niitä käsityksiä, joita minulla on itsestäni, en panikoinut lainkaan, vaan ajattelin järkevästi ja ratkaisin ongelman. Vietin myös vuorokauden vieraassa maassa käytännössä rahattomana, eikä se ollut yhtään niin paha tilanne kuin olin pelännyt. Lopulta kaikki vaan järjestyy, eikä paniikinomainen hätäilyni muuta sitä miksikään. Ehkä elämä toimii niin kotonakin.

Hienointa näkemässäni oli se, miten yksi poliittinen todellisuus koki mullistuksen, kun entinen, autoritaarista ja korruptoitunutta hallintoaan johtanut, sotarikoksiin syyllistynyt presidentti syrjäytettiin vaaleissa, jotka se oli itse määrännyt pidettäväksi etuajassa voidakseen pysyä vallassa mahdollisimman kauan. Ennen lähtöäni olin ihan varma, että on vihoviimeinen idea lähteä sisällissodasta toipuvaan, henkilökulttia rakentavaan maahan presidenttivaalien aikaan, mutta lopulta tuntui ainoastaan tärkeältä, että olin siellä juuri silloin ja näin alun sen henkilökultin kaatumiselle.

Tämä matka oli matkoistani paras sen takia, että pääsin ihan eri tavalla kosketuksiin ihmisten kanssa kuin aiemmin. Lähtiessäni en tiennyt yhtään mitään koko Sri Lankasta, mutta jossain vaiheessa huomasin käyttäneeni suuren osan matka-ajastani puhumalla lähinnä maan politiikasta paikallisten kanssa. Se oli parasta.

Se colombialainen mies, jonka mukaan koko Sri Lanka rakastaa sitä entistä presidenttiä (vähän vaikea uskoa, kun tietää mm. siitä YK:n tilastosta, jonka mukaan se sisällissotaa lopettaessaan tapatti 40000 siviiliä maan pohjoisosassa).
Se kandylainen opiskelija, joka halusi jättää koko maan, "koska mikään ei kuitenkaan voisi muuttua".
Se hostellinomistaja Nuwara Eliyassa, joka käänsi mulle englanniksi television vaalilähetystä ja oli ihan innoissaan, kun sanoin olevani ihan oikeasti kiinnostunut.

Haluan selvittää asioita. Haluan pitkiä keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa, jotka opettavat minua löytämään totuuden. Haluan totuuden. Viimeinkin tajuan, mikä yhdistää minun matkustusvimmaani, dokumenttielokuvaohjaajaunelmiani ja yläasteaikaisia ammattihaaveitani. Ajatusta siitä, miksi haluan opiskella maailmanpolitiikkaa tai Venäjän tutkimusta tai mitään niistä muista asioista, joita nyt opiskelen. Haluan ymmärtää ja auttaa ymmärtämään. Haluan vaikuttaa asioihin lisäämällä tietoa; näyttämällä sen, mikä on totta.

Tällä viikolla olen lähinnä istunut dokumenttielokuvafestivaaleilla katsomassa dokumenttielokuvia Venäjästä. Niitä oli valinnut esitettäväksi dokumentaristi ja entinen Ylen Moskovan-kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä, jonka työhistoria on kuin suoraan siitä unelmastani, jota en muka ole aiemmin osannut kuvailla. Haluan olla niin kuin se. Haluan olla Anna Politkovskaja, Luke Harding, Rauli Virtanen ja Heikki Aittokoski. Jumalauta sitä minä haluan. Perjantaina näin dokumentin Anna Politkovskajasta ja tiesin, että tässä se on. Tämän takia minä olen, ja tämän takia olen päätynyt paikkoihin, joissa nyt olen. Totuus Venäjästä ja totuus maailmasta. Siihen aion nyt pyrkiä.

Palasin kotiin ja ajattelin päämäärätietoisesti pyrkiä kohti tavoitteitani keskittymällä opiskeluun, järjestöjuttuihin, yhden hyvän ihmisen eduskuntavaalikampanjaan ja etenkin ja ennen kaikkea venäjän kielen takomiseen päähäni, koska arviolta seitsemän kuukauden päästä tulen olemaan sen kanssa ns. kusessa.

Tämä onnistui noin viikon kunnes tapahtui jotain, mikä veti ajatukseni täysin solmuun.

Oli lukukauden ensimmäiset bileet. Oli halpaa punaviiniä, huonoa virolaista vodkaa ja mukava maailmojasyleilevä humalatila. Oli opiskelijakaveri, jota en edes tunne kovin hyvin, ja hämmentävä tilanne, jossa se oli tuntevinaan minusta kaiken. Näinhän on toki tapahtunut ennenkin (minun persoonassani on varmaan jotain, mikä oikein kutsuu kaikenlaisia viiden pennin keittiöpsykologeja lähestymään), joten siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Psykoanalyysinomainen keskustelu kuitenkin päättyi kysymykseen "olisko sun mielestä mahdollista, että me voitais olla joskus pari?", ja sitä minä en sulata. (Ja siis selvennyksen vuoksi: minä EN ollut kysymyksen esittäjä.)

Se tapahtui viikko sitten, enkä vieläkään tiedä, mitä minun pitäisi ajatella (haluaisin ymmärtää maailmaa, mutta en ymmärrä edes omia ajatuksiani. Lähtökohdat 5/5). Tiedän, että vastaus on "ei", sillä enhän edes tunne sitä kunnolla, en pidä sitä tyyppisenäni, enkä pysty kuvittelemaan itseäni osana mitään paria. En osaa enkä halua sitoutua mihinkään, sillä tiedän, että puolen vuoden päästä lähden täältä, enkä tiedä, tulenko enää koskaan takaisin niin, että se olisi lopullista. Totta puhuakseni en vaan oikein pidä itseäni minään parisuhdeihmisenä.

Kuitenkin ihan niin kuin siinä matkakaverissa, tässäkään lopputulos ei ole oleellista. Se on, ettei kukaan ole koskaan ennen kysynyt minulta mitään sellaista, ja kaikki se muu, mitä siinä tilanteessa tapahtui (ja minkä kertaamiseen tämä blogi ei tunnu enää riittävän anonyymiltä). Se, mitä tunteita tämä minussa herättää. Voisin olla imarreltu, mutta en tunnista itsessäni mitään muuta kuin hämmennystä.

En tosiaan hallitse näitä asioita. En kykene pitämään yllä edes ystävyyssuhdetta, mikä varmaan kertoo ihan riittävästi siitä, miten valmis olen mihinkään tällaiseen. Toivoisin, että voisin selittää tämän sillä, että me oltiin molemmat humalassa, mutta kun ei se ole niin, koska se toinen ei juo. Toisaalta en myöskään ymmärrä, miksi sen piti esittää kysymyksensä vasta sitten kun minä olin silmin nähden juovuksissa. Jos se olisi oikeasti tarkoittanut jotain, se olisi voinut tehdä sen ilman minun alentunutta harkintakykyänikin?

Opiskelen oikeastaan eri ainetta kuin se, joten pystyn todennäköisesti taidokkaasti välttelemään sitä ainakin niin kauan kuin satun sen kanssa taas johonkin samoihin kiusallisiin bileisiin, joissa olen niin kännissä, että saatan sanoa ihan mitä tahansa. Vastasin sille toki edellä mainitun vastauksen jo silloin siinä hetkessä kun se oli ajankohtaista, mutta koska käytökseni saattoi välittää ihan toista viestiä kuin sanani, en tiedä, kuinka se sen otti. En myöskään voi tietää, tarkoittiko se sitä ihan oikeasti, vai oliko se ehkä jonkinlainen testi, jolla pyrittiin selvittämään, kuinka oikeaan arvio henkisestä tilastani osui.

Olen vaan niin väsynyt analysoimaan tätä hommaa ja miettimään, mitä mun kuuluu tällaisessa tilanteessa tehdä. Eihän näin käy. Eihän kukaan voi haluta minua koskaan. Ja ehkä ei haluakaan. Ehkä tämä on ansa. Tai ehkä vain vaikutin helpolta.

2,85 viikkoa muualla ja kaikki on täydellistä. Viikko kotona, enkä tajua yhtään mitä tehdä.