Morrissey.

Viiden vuoden tauon jälkeen se seisoi taas minun edessäni ja terapeuttisin kokemus hetkeen oli huutaa sen mukana, että "you're just like me and your life has not even begun".

Ainoa asia, joka olisi tehnyt siitä vielä täydellisempää, olisi ollut se, että minulla olisi ollut kunnollinen paikka (eikä jossain rivillä miljoona) ja olisin voinut tunkeutua lavalle niiden muiden mukana tai edes tarttua pelastajani käteen, kun se tarjosi sitä niille onnekkaille, joille kävi lipunmyynnissä vähän parempi tuuri kuin minulle (olen tästä niin katkera. Kuten myös siitä, että olin ainoastaan toisella kahdella keikasta, koska olin liian hidas. Sillä keikalla, jolla en ollut, se veti sekä elämäni merkityksellisimmän kappaleen että sen, joka kuuluu soittaa minun hautajaisissani. En tiedä, miten on mahdollista, että ihminen, joka merkitsee minulle samanlaisia asioita kuin jumala joillekin toisille, laulaa parikymmenen kilometrin päässä kodistani minulle tärkeimpiä kappaleita, ja minä istun kotona katsomassa uutisia televisiosta. 5/5, hienosti hoidettu lipunosto).

En muista, mitä olen kirjoittanut täällä suhteestani Morrissey'hin, mutta ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että se pelasti minut. Kun on 15-vuotias, loputtoman yksinäinen ja kaikesta ulkopuolinen surkimus, jota hoidetaan psykiatrisella osastolla, mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että jossakin kaukana on ihminen, joka edustaa kaikkea sitä, mitä minä olen ja haluaisin olla, ja jonka koko imago perustuu ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen ja surkeuteen. Jossain on oltava joku, joka ymmärtää, ja Morrissey ymmärtää, koska se on kirjoittanut ajatuksiani ylös paremmin kuin olisin koskaan itse pystynyt.

Rakastan sitä. Onneksi olin edes sillä toisella keikalla.


Elämä menee eteenpäin. Niinä viikkoina, kun en ole kirjoittanut muuta kuin esseitä turvallisuuspolitiikasta, Stalinin ulkopolitiikasta tai trans-Siperian rautatien merkityksestä Venäjän taloudelle, olen muun muassa hakenut vaihtoon ja suorittanut päätähuimaavan opintopistemäärän liian lyhyessä ajassa.

Saan paniikkioireita koko ajan kun ajattelenkin, että kirjoitan tätä ensi syksynä ehkä kaupungista, joka tunnetaan lähinnä kalashnikoveista tai niiden keksijä Kalashnikovista. Tai sitten opiskelen yliopistossa, jossa on minua ennen opiskellut esim. Tolstoi ja eräskin Vladimir Iljitš (joista kumpikaan ei koskaan valmistunut). Luulen että olen hullu yrittäessäni tahallani hankkiutua vuodeksi venäläiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan kielellä, jota en edes kunnolla osaa, eikä mulla ole minkäänlaisia selviytymisodotuksia siitä tällä hetkellä. Välillä olen vähän surullinen siitä, että kiinnostukseni vetää minua hankalimpiin mahdollisiin paikkoihin.

Tämä syksy on ollut onnistumisia ja epäonnistumisia. 

Olen keksinyt tarkoitukseni opinnoilleni ja tajunnut, että kaikki on juuri oikein (kiitos sille professorille, joka aloitti kauan pelkäämäni pääaineeni seminaarikurssin sanomalla, ettei tämä sitten ole mitään kulttuurintutkimusta, ja jonka kurssitehtävien kaikki aiheet käsittelivät Venäjää suhteessa erilaisiin globaalin hallinnan välineisiin - siis asioita, joiden vuoksi minä haluan opiskella maailmanpolitiikkaa). Sen jälkeen on ollut helppo viedä asioita oikeisiin suuntiin ja tehdä juuri sellaisia juttuja, jotka tuntuvat minusta tärkeiltä. Olen nyt suorittanut pois kaikki tylsät kulttuurihistorialliset pakkopullakurssit, joten voin oikeasti alkaa kunnolla tutkia esim. tällaisia aiheita, ettekä voi uskoa, miten innoissani olen siitä.

Ainoa asia, joka vie terää innoltani, liittyy syvempiin tasoihin minussa. 

Aiemmin syksyllä minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa yliopiston rahoilla Ukrainaan (vaalien alla, mikä olisi ollut paras aika olla juuri siellä!) ja tehdä siellä jonkinlaista "tutkimusta" käytännössä mistä tahansa minua inspiroivasta aiheesta. Haastatella ihmisiä, havainnoida  ympäristöä ja kirjoittaa tästä kaikesta jotain, mikä olisi voinut päätyä vaikka mihin. 

Olisin siis päässyt tekemään juuri sellaisia asioita joiden tekemiseen haluaisin elämäni käyttää.

Tehtävään kuitenkin liittyi kaksi ongelmaa: 1. Tutkimussuunnitelma, joka olisi pitänyt toimittaa etukäteen opettajalle, johon haluaisin kovasti luoda hyvät suhteet, mutta jonka läsnäollessa muutun niin uskomattoman pieneksi, etten edes uskalla sanoa sen luennoilla mitään. 2. Esitelmä, joka olisi pitänyt pitää joskus matkan jälkeen. 

Ei mitään kovin ylitsepääsemätöntä siis. Silti ylitsepääsemätöntä minulle. En saanut toimitettua edes sitä suunnitelmaa, koska ajatukseni kääntyivät taas minua vastaan, ja yhtäkkiä en pystynyt ymmärtämään mitään muuta kuin sen, miten paljon kaikkia muita huonompi olen. Muserrun jatkuvasti epäonnistumisen pelkoni alle, ja tämäkin tilaisuus meni hukkaan sen vuoksi. Miten voisin lähettää mitään sille opettajalle, jonka silmissä onnistun muutenkin jatkuvasti näyttämään vielä huonommalta kuin oikeasti olen, ja miten muka voisin pitää mitään esitelmää, kun se ei voisi johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, että opettajan lisäksi kaikki muutkin tajuaisivat, etten ole mitään? En mitenkään. En mitenkään. Niin.

Olen mennyt ihan uskomattoman paljon eteenpäin. En enää tiedä, olenko oikeasti niin suuri ihmisvihaaja kuin joskus kuvittelin olevani, ja välillä minusta tuntuu hyvältä uppoutua pitkiin keskusteluihin ihmisten kanssa. Minä olen se, joka lähtee kaikista bileistä aina vasta kun ne ovat loppu. Minä provosoin ja olen suuna päänä kaikkialla ja viihdyn siinä roolissa, jossa minun tehtäväni on olla joko se tyyppi, joka on tietävinään kaikesta kaiken tai se, jolla on mielipide jokaiseen asiaan. Minusta on mukavaa olla ihmisten kanssa, ja trust me, tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun sanon mitään tällaista.

Tänään olin kokouksessa, jossa minun tehtäväni oli seistä kaikkien niiden ihmisten edessä ja selittää jotain, ja minä nautin siitä. Olin rento ja hyväntuulinen ja asiallinen ja kaikki näkivät sen. Ihan kuin olisi pitänyt esitelmään paitsi että ei. Huomenna minulla nimittäin on esitelmä (en siis välttynyt moisilta edes vaikka en lähtenyt sille matkalle), ja se on siinä täsmälleen samassa tilassa kuin tämänpäiväinen suoritukseni. Huomenna paikalla on vähemmän ihmisiä kuin tänään, eli sen pitäisi olla helppoa - paitsi että ei. Huomenna minä mieluummin kuolisin kuin olisin siellä niiden ihmisten edessä.

Olen oppinut sietämään itseäni. Siis kaikkialla muualla kuin koulussa. Minulle ei riitä se, että olen, koska haluan olla koko ajan jotain enemmän. En edes kehtaa kertoa, millaisista asioista olen alkanut haaveilla. Haluan ihan liikaa kaikkea ja välillä tulee jopa mahdollisuuksia saada jotain, mutta aina siinä vaiheessa peräännyn. "I'm a megalomaniac with extremely low self-esteem." Minussa on osa, jolla olisi niin paljon annettavaa, ja osa, joka neuvoo aina luovuttamaan ennen kuin edes ehtii syntyä vaaraa siitä, että voisin jotenkin nolata itseni.

Välillä kuvittelen, etten enää häpeäisi itseäni. Sitten menen luennolle ja luennoitsija osoittaa minua ja odottaa minulta kommenttia mihin tahansa aiheeseen. Käännän katseeni nopeasti pois ja esitän, etten huomannut, että on minun vuoroni puhua. Samaan aikaan en halua mitään muuta kuin olla juuri siellä, mutta kuitenkin mahdollisimman kaukana siitä kaikesta. 
 

Pelkään, että ihmiset alkavat nähdä minun lävitseni. Että aina kun sanon jotain, sanon jotain typerää ja lopulta kaikki tajuavat, etten ole niiden, enkä minkään arvoinen. Haluaisin niin uskomattoman paljon opinnoiltani, mutta pelkään, että jossain vaiheessa tulee väistämättä se vaihe, kun opettajani ja ystäväni ja tuntemattomat samoilla luennoilla käyvät tajuavat, etten voi ikinä saavuttaa mitään, koska olen pelkkä nolla. Välillä kuvittelen, etten enää häpeäisi itseäni, mutta tänäkin päivänä olen ajatellut joka toinen minuutti vähän sitä, kun viime viikolla yritin osallistua ryhmätyöntekoon ja onnistuin todennäköisesti esittämään itsestäni kuvaa, johon vois viitata lähinnä sanalla "idiootti".

Häpeän niin paljon ja silti haluan tehdä kaikkea. Välillä minusta tuntuu, että räjähdän, jos en voi jo laittaa johonkin edes osaa siitä innosta, jota minulla on, mutta jatkuvasti minua estää se, että tunnen itseni typerykseksi, joka vain kaikin mahdollisin keinoin yrittää olla jotain muuta. En yksinkertaisesti enää tiedä, mitä oikeasti olen, kun välillä kaikki menee niin hyvin ja välillä mistään ei tule mitään.