Suunnitelmiini tuli muutos, ja kaksi viikkoa Minskissä vaihtui neljäksi päiväksi Pariisissa, ja yksinäinen reppureissu turistikierrokseksi isoäidin kanssa.

Joku olisi voinut jo etukäteen aavistaa, ettei kaikki ehkä menisi ihan putkeen noilla spekseillä. Itse en tietenkään, ja henkinen kynnys opintolainan nostamiseen ja pakko päästä hetkeksi pois johtivat siihen, että alkoi tuntua ihan hyvältä idealta lähteä matkalle, jossa minun ei tarvitse itse maksaa mitään. En ole kovin kiinnostunut Länsi-Euroopasta enkä turistimassoista, mutta siitä huolimatta olen aina halunnut Pariisiin, koska tietenkin jokaisen Godardia ja Kaurismäkeä ja Anna Karinan surusilmiä (ja Serge Gainsbourgia!) rakastavan cinefiilin on joskus matkustettava kaupunkiin, jossa elokuva on keksitty.

Eikä siinä mitään. Pariisi oli oikeasti aika ihana. Kaupunki, jossa on ihan oikeasti vanhoja miehiä, jotka istuvat beigessä trenssissä ja kaulahuivissa bistrossa lukemassa Camus'ta. Keskellä katua on kirjanmyyntikojuja, joissa on myynnissä koko Foucaultin tuotanto ja enemmän filosofiaa kuin kaikissa helsinkiläisissä uusien kirjojen kaupoissa yhteensä. Isoäitikin oli suuren osan matkasta ihan ok, vaikka koko reissu vahvistikin sitä minussa aiemmin ollutta näkemystä, että haluan matkustaa pääosin yksin. Olen ehkä itsekeskeinen, mutta en jaksa koko ajan ajatella, mitä joku muu haluaa, enkä jaksa suunnitella kaikkea niin tarkasti tai panikoitua jokaisesta mitättömästä eksymisestä ihan niin kuin sellaiset eivät muka kuuluisi kunnon seikkailuun.

Pahinta ei kuitenkaan ollut itsenäisyyden puute, vaan isoäitini ajoittainen tapa olla tyly ja yrittää ilmeisesti olla "hauska" ilkeilemällä ja vähättelemällä. Meidän täysin erilaiset maailmankatsomukset, minun inhoni ja sen pyrkimys kaikenlaista tahallista moukkamaisuutta kohtaan. En voi elää niin, että huonoa käytöstä perustellaan sillä, "ettei meitä täällä kukaan kuitenkaan tunne", enkä kestä koko ajan kuulla jotain itseeni liittyvää kuittailua tai edes leikillisiä epäilyksiä kyvyistäni.

Kolmantena matkapäivänä sietokykyni raja moisen käytöksen suhteen ylittyi, ja montparnasselaisessa katukahvilassa sanoin sille, ettei me taideta koko ajan olla ihan samalla aaltopituudella.

Virhe.

Tuli riita, ja se haukkui minut pataluhaksi.

Minun kanssani on mahdotonta keskustella. Olen sietämätön, koska ärsyynnyn koko ajan kaikesta, ja puhun aina vääränlaisella äänensävyllä. Se epäili, etten oikein tule toimeen kenenkään kanssa. Että olen hyökkäävä ja ärsyttävä ja tukahdutan kaikki ihmiset lähelläni. Totesi, ettei oikeastaan edes tunne minua enää, koska olen vääränlainen, hiljainen ja varautunut paitsi silloin kun ärsyynnyn (mitä kuulemma tapahtuu koko ajan, vaikken itse tunnista ärtymystäni niissä hetkissä, joissa sellaista tulkitaan olevan), jolloin minulle on mahdotonta sanoa mitään. Olen ihmisenä täysin kestämätön.

Yritin puolustautua. Kertoa sille, miten se koko ajan tulkitsee minut väärin. Etten osaa toimia toisin, en tee mitään tarkoituksella. Että yritän koko ajan hirveästi, mutta jatkuvasti minut ymmärretään väärin, ihan sama mitä teen.

Keskusteleminen tarkoittaa sitä, että se kertoo minulle tylyjä huomioita olemuksestani tai tavoistani tehdä asioita kuittaamalla sen kaiken huumoriksi, enkä minä voi sanoa mitään vastaan. En saa ärtyä, koska ärtyminen loukkaa sitä, ihan niin kuin minua ei loukkaisi se, että vastaanotan saman päivän aikana miljoonannen epäilyksen kyvyistäni tai valinnoistani tai yhtään mistään. On vain oltava hiljaa ja kuunneltava, koska kaikki sanat, joita sanon, ovat vääriä sanoja, ja kaikki teot, joita teen, ovat vääriä tekoja. Jatkuvasti ärsytän sitä (ja ilmeisesti muitakin) ihan vain pyrkimällä normaaliin ihmistenväliseen vuorovaikutukseen, enkä yksinkertaisesti enää ymmärrä, miten voisin olla jotakin muuta kuin olen.

Siinä minä siis istuin pariisilaisessa katukahvilassa purkamassa eksistentiaalista ahdistustani mistään mitään ymmärtämättömälle isoäidilleni. Jos se olisi ollut elokuvaa eikä oikeaa elämää, se olisi ollut geneerinen ranskalainen keskusteluelokuva, ja minua olisi näytellyt nuori Juliette Binoche. Valitettavasti kaikki se oli kuitenkin surullisen todellista, ja minun oli ihan itse itkettävä silmät päästäni ihan niin kuin ympärillä ei olisi ollut ihan liikaa muita, joiden osa oli tulla jatkoksi sitä listaa ihmisistä, jotka ovat joskus joutuneet todistamaan jonkinlaista alennustilaani.

Puhuin ihan liikaa kaikesta, ja vaikka pelkäänkin, että se kertoo kaiken koko suvulle, en oikeastaan edes välitä siitä. En siitä, että ihminen, joka ei voi ikinä ymmärtää mitään sellaista, tietää nyt, miten en ikinä lakkaa pelkäämästä, että elämä liukuu joskus takaisin siihen tilaan, jossa jokaisen päivän sekä ensimmäinen että viimeinen ajatus liittyy siihen, miten kovasti haluaa kuolla (puhumattakaan kaikista niistä siinä välissä). En siitä, että se tietää ihan liikaa siitä, millainen olen onnettomana, ottaen huomioon sen, miten paljon harvemmin tunnen nykyään itseni onnettomaksi.

Sen sijaan välitän siitä, että se saattaa olla oikeassa.

Ehkä minä olen sietämätön. Ehkä kanssani ei voi keskustella, ehkä kaikki maailman ihmiset kokevat minut vaikeaksi ja kestämättömäksi tyypiksi, joka tappaa kaiken ympärillään. Ehkä olen hyökkäävä ja aggressiivinen ilman, että itse tajuan siitä mitään. Ehkä kaikki yksinäiset päiväni selittyvät sillä, ettei kukaan oikeasti jaksa minua yhtään kauempaa. Pidemmän päälle jokainen tuntemani ihminen tajuaa, miten raskasta minun kanssani on, eikä siksi ole mitään sellaista kuin kestäviä ihmissuhteita. On vain ihmisiä, jotka ovat tässä hetken, ja häipyvät heti, kun katsovat sen viisaimmaksi.

Nautin yksinäisyydestä, mutta en loputtomasti. Melkein samaan hengenvetoon kun isoäiti sanoo, ettei yksikään ihminen jaksa olla minun kanssani, se kysyy, miksi en ole koskaan esitellyt sille yhtään poikaystävääni. Poikaystävääni? Pitäisihän sen tietää. Ettei sellaisia ole, eikä sellaisia tule. On vain etäisiä ihastuksia, ja pelkästään kohteet, joihin olen koskaan ihastunut, tuntuvat suojelevan minua pettymyksiltä. Kukaan ei voi ikinä loukata tai satuttaa minua, eikä kukaan koskaan jätä minua yksin, koska ne ihmiset, joita haluan, ovat ihmisiä, joita en koskaan saa. Voin kertoa vanhan salaisuuden siitä, miten pahasti olin lukiossa ihastunut yhteen opettajaani. Ja kun ihastuu opettajiin, ei ole olemassa sellaista vaaraa, että joutuisi jossain vaiheessa pettymään. Kai se on tarkoitettu niin. Kaikki, mitä teen, suojelee minua itseltäni.

Oma isoäitini ei kestä olla minun kanssani kahta päivää pidempään. Ehkä vain totuttelen ajatukseen siitä, että olen yksin koko elämäni. 22 vuotta olen yrittänyt olla hyvä muille ihmisille, toimia niin kuin minun odotetaan toimivan ja olla sitä, mitä minun halutaan olevan. Miellyttämisenhaluni on loputonta, mutta siitä huolimatta en koskaan miellytä ketään, sillä en koskaan osaa tehdä mitään oikein. Aina viimeistään sävy, joka äänessäni on käyttäessäni sitä, paljastaa muille sen, miten kaukana minusta kannattaa pysyä.

Sinä iltana vietin ensimmäiset yksinäiset hetkeni sillä matkalla ja vedin kännit kahvilassa Latinalaiskorttelissa. Jos tämä olisi soinut taustalla, kaikki olisi ollut täydellistä:




En tunne itseäni. Muiden ihmisten näkemykset ja omat käsitykseni itsestäni ovat jatkuvassa konfliktissa. Olen se ihminen, joka puhuu näissä blogiteksteissä ja ajattelee kaikki ajatukseni; en se, jona esim. sukulaiseni minua pitävät.

Isoäiti tajusi selvästi menneensä liian pitkälle ja loppumatkan se oli anteeksipyytelevä ja sovitteleva. Annoin tietenkin anteeksi niin kuin aina annan, mutta totuus on, etten unohda, eikä se, mitä on sanottu, lakkaa satuttamasta minua. En tajua itseäni enkä tätä maailmaa, enkä siedä ajatusta siitä, että kaikki se, mitä sain nyt itsestäni kuulla, vain tukee epäilyjäni siitä, että olen viallinen sillä yhdellä tietyllä tavalla, joka vie pohjan kaikelta. En minä halunnut tällaista elämää, enkä halunnut olla se ihminen, joka minusta on nyt tullut.