Ohi on.

Noudatin vanhaa (ei välttämättä niin hyväksi havaittua) kaavaa ja istuin koesalissa viimeisille minuuteille koko ajan peläten ajan kesken loppumista, palautin paperit ja aloin välittömästi sen jälkeen katua jokaista vastaustani. Kävelin yliopistolta ulos ja siinä Kaisaniemen metroasemalle vievässä jalankulkutunnelissa purskahdin lohduttomaan itkuun tajuttuani, ettei tästäkään tullut helvetti yhtään mitään.

En halua puida koko koetta. En halua ajatella koko asiaa, haluan unohtaa, että olen ollut missään kokeessa, että olen käyttänyt koko kevääni tähän ja ahdistunut näin paljon. Haluan unohtaa kysymykset ja vastaukset, haluan unohtaa sen keskiviikkoisen hetken, jona kaikki näinä kuukausina hukkaamani tunnit valuivat minuutissa tajuntani läpi ja ainoa tunne oli elämää suurempi pettymys.

Eilen iloitsin tänään koittavasta vapaudesta. Tämä on ties kuinka mones pääsykoekevääni, enkä muka vieläkään ole oppinut, että tästä ajasta on vapaus kaukana. Nämä on niitä päiviä, kun käy koko ajan pakonomaisesti koevastauksiaan mielessään läpi ja yrittää laskea niistä tulevia pisteitä, vaikkei siinä missään ole mitään järkeä, koska en ole pätevä arvioimaan edes omia tekstejäni. Niitä, kun vain miettii kaikkia niitä muita ihmisiä, joita siellä kokeessa oli, ja ihmettelee, miten koskaan saattoi edes luulla, että olisi voinut olla parempi kuin niistä kukaan.

Miten tämän saa loppumaan?

Ylihuomenna yritän ottamalla junan pohjoiseen, koska vuoden kohokohta (aka Sodankylän elokuvajuhlat) on taas käsillä. Siellä viikko menee unenomaisen epätodellisissa tunnelmissa, ja toivon, että edes Peter Greenaway saa minut unohtamaan yhden mitättömän kokeen edes hetkeksi.

En ole saanut kesätöitä, mutta aion opiskella kesäopintoina kaikenlaista "turhaa" ihan vain opiskelemisen ilosta. Lisäksi taidan ottaa parisataa opintolainaa ja lähteä Valko-Venäjälle, koska Venäjän-tutkijaidentiteettini kärsii ihan suunnattomasti siitä, etten ole käynyt juuri missään niistä paikoista, joista jatkuvasti luen kirjoista (äiti-Venäjä saa luvan odottaa vielä vuoden, jonka jälkeen aion tutustua siihen paikan päällä jokseenkin definitiivisesti. Valko-Venäjä toimikoon johdatuksena). Muuten en tiedä, mitä teen. Pyörin kotona ja murehdin, sitä etten tietenkään onnistunut? Ei kuulosta lupaavalta.

Tulokset tulee (viimeistään) 15.7. Elämäni tärkein musiikintekijä julkaisee sinä samana päivänä levyn, jonka nimi on "World Peace is None of Your Business". Siinä on jotain pelottavan enteellistä. Ehkä kirjoitan kandini Tarkovskista ja omistan elämäni venäläisen elokuvan tutkimiselle.