Tänään oli päivä, jota olen taas odottanut. Pääsykoepäivä.

Tai siis piti olla. Näinhän siinä lopulta kävi

En varmaan ikinä unohda sitä tunnetta, kun istun koesalissa mielestäni ihan hyvin lukeneena ja kohtuullisen hyvin osaavanakin ja ymmärrän, että osaan vastata ehkä yhteen kysymykseen paria lausetta monisanaisemmin.

Täydellinen romahdus oli lähellä. Olin ensin varma, että olen lukenut väärää kirjaa (mikä ei olisi millään järjellä voinut olla mahdollista, koska olen ollut parin muun hakijan kanssa tiiviisti yhteydessä näihin asioihin liittyen ja tiedän, että nillä oli ihan samat kirjat). Sitten mietin ihan vakavissani, onko kielitaidossani oikeasti niin paljon puutteita, etten ole ymmärtänyt lukemaani yhtään (mikä ei toki myöskään olisi voinut olla mahdollista). Lopulta aloin epäillä kognitiivisia kykyjäni ja pelätä, että olen varmaan tulossa hulluksi (se varmaan olisi ihan mahdollista), mutta ennen kuin pääsin kovin syvälle niihin panikointeihin, tilanne onneksi keskeytettiin huomiolla siitä, että kaikki muutkin tajuavat ihan yhtä vähän kuin minäkin.

Parissa minuutissa kuitenkin ehdin vajota ihan täydelliseen epätoivon suohon. Vasta tänä keväänä kun olen tajunnut, miltä oikeasti tuntuu haluta jotain asiaa kunnolla, ja kun hetken aikaa luulin, että oma kyvyttömyyteni yhtään mihinkään tulee taas minun ja sen halun toteutumisen eteen, tuntui niin kovin, kovin synkältä.

Aluksi saatiin ohje vain vastata niihin kysymyksiin niin hyvin kuin mahdollista. Sillä samalla hetkellä ihan suunnaton raivo kulki läpi koko olemukseni, ja opin itsestäni ihan uuden piirteen: sellaisen, joka uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä tilanteessa, jossa varmasti pitäisi olla hiljaa, ja jossa 130 muuta ihmistä kuuntelee ympärillä. Keskustelunavaukseni onneksi jäi hyvin nopeasti kaikkien muiden äänivyöryn alle, mutta hetken aikaa olin ihan vähän iloinen siitä, että nuori vihainen nainen minussa on selvästi kaivettavissa esiin. Tulevina aikoina aion kaivaa sen esiin kunnolla – mulla on ihan liian paljon sanottavaa, jotta kannattaisi elää koko elämänsä tällaisena hissukkana.

Koe on kuitenkin vielä edessä. Perjantaina.

Vaikeinta tässä on se, että joudun elämään uudestaan ne pari pahinta jännitystuntia ennen sitä koetilannetta ja yleensä odottamaan näin kauan. Se, että itseluottamukseni laskee joka hetki kuluvan ajan mukana. Tänä aamuna tuntui vielä hyvältä mennä kokeeseen, enää en ole kovin varma. Olen nyt nähnyt ne muut hakijat ja peilannut itseäni niitä vasten, ja paniikki vain kasvaa. Osaan ihan hyvin, mutta riittääkö se? Tai miten se edes voisi riittää, kun en ole ollut missään valmennuskurssilla tai mitään (pakkohan sellaisten käyneiden on osata paremmin)?

Huomisesta tulee varmaan todella tuskainen päivä.