Lähiaikoina olen täyttänyt 22 ja päättänyt ensimmäisen yliopistovuoteni. Viettänyt opiskelijavappua ja kaatanut punaviinit valkoiselle päiväpeitoille jonkun minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen kotibileissä (onneksi on suolaa). Käyttänyt elämästäni aika monta tuntia yhden tietyn maailmanpolitiikan oppikirjan kanssa.

22. ikävuodeltani ja ensimmäiseltä yliopistovuodeltani odotin aika suuria. Sainkin aika paljon. 

Jotain jäi silti saavuttamatta: 

Minulla ei edelleenkään ole omaa asuntoa eikä sellaisia ihmissuhteita kuin tarvitsisin. 

Olen 22, enkä edelleenkään asu yksin. 

Olen 22, enkä edelleenkään ole muuta kuin ulkopuolinen vähän entistä laajemmassa mittakaavassa. 

Asunnonetsintään olen niin turhautunut, etten viitsisi edes aloittaa. 499,60 e/kk - 650 e/kk, you do the math. Ja se on vain vuokraosuus, jollain kun pitäisi elääkin. Tulen nykyään niin vihaiseksi, kun ajattelenkin tämän yhteiskunnan toimintaa, ettei tästä kannata varmaan sanoa enää yhtään mitään. Ottaa esille esimerkiksi sitä, miten uskomatonta on, että ollakseen opiskelija tässä maassa on siedettävä sitä, että silloin on yhteiskunnan silmissä lähinnä rikollinen tai loinen. Ihan sama. Ihan sama ihan sama. Tämä muuttuu tästä tämän nolommaksi lähinnä kai ajan kanssa, joten sama se on odottaa vielä vähän. (Sitä paitsi tehtyäni oman ADHD-diagnoosini olen alkanut pelätä koko ideaa yksin muuttamisesta. Mitä sitten, kun pitäisi hallita ihan kaikkea, kun en välillä hallitse tätäkään?)

Ihmissuhteideni epäonnistuminen on sentään teema, joka ei tästä vanhene. 

Ulkopuolisuuteni kun ei koskaan mene pois. 

Aloittaessani yliopistolla odotin, että tapaan viimeinkin sellaisia ihmisiä, joihin pystyn jotenkin samaistumaan. Joiden kanssa pystyn tulemaan ymmärretyksi ja pääsemään eroon siitä roolista, jossa kuuntelen sivullisena muiden keskusteluja, enkä koskaan uskalla sanoa väliin mitään, koska pelkään tulevani väärinymmärretyksi tai loukatuksi. 

Ihan niin ei ole käynyt. Tilanne ei ole toivoton (oikeastaan tilanne on ihan hyvä, mutta ei vain riittävä), mutta en kuitenkaan ole saanut sitä mitä haluaisin. Ne ovat ihania ihmisiä, mutta minun ja niiden välillä on sellainen väärinymmärryksen kuilu, johon jompikumpi meistä aina lankeaa, ja sitten tapahtuu ikäviä asioita. 

Ihmiset saattavat ajatella, että olen niin ylimielinen, etten edes pysty kommunikoimaan kenenkään muun kanssa. Tai sitten minä saatan sanoa jotain, mistä en voisi kuvitellakaan kenenkään loukkaantuvan, mutta siitä huolimatta joku aina tekee niin, ja yhtäkkiä olen taas paha ja ilkeä ihminen, joka pitää itseään niin paljon muita parempana, että haluaa loukata kaikkia nöyryyttämällä ja olemalla piikikäs. 

Tai sitten en vain pääse muiden mukaan samalla tavalla kuin haluaisin. Olen mukana kaikessa, mutta kuitenkaan en missään, ja olen aina se, joka istuu yksin nurkassa katsomassa kun muilla on hauskaa. Oma tuntemukseni on aina se, että olen kaikilla tavoilla niin ulkopuolinen, etten edes voi yrittää tulla mukaan, mutta kun humalassa avaudun siitä jollekin, saan vastaukseksi vain, että aiheutan kaiken itse vetäytymällä sivuun joka tilanteessa. Ja tietenkin minä aiheutan. Kaipaan sellaista elämää, jossa kaikki paikat eivät ole täynnä näkymättömiä kynnyksiä. 

Kaikki vaan toistaa itseään. Olen nähnyt tämän niin monta kertaa ennenkin, ja koko tilanne on kuin suoraan lukiosta tai yläasteelta. 

Yläasteella odotin aina lukiota, lukiossa yliopistoa. Nyt kun olen yliopistossa, odotan sitä, että ensi syksynä pääsen ehkä kokeilemaan toista tiedekuntaa ja oppiainetta. Ihmissuhteeni ovat aina olleet toivottomia, mutta en koskaan lakkaa odottamasta, että ne parantuisivat jotenkin sillä, että ihmiset minun ympärilläni muuttuvat. Ihan niin kuin aina sotkettuani kaiken voisin vain hypätä ihmisistä toisiin ja toivoa, että sillä kertaa kaikki menisi paremmin. Ehkä minä olenkin itse se, jonka pitää muuttua. 

Ympäristön muutoksen mahdollisuuteen silti turvaudun taas niin kuin ei olisi mitään muuta. 

Haluan sinne valtsikaan ihan irrationaalisen paljon. 

Koko elämä pyörii sen tietyn tavoitteen ympärillä. Oli varmaan tammikuu kun viimeksi pystyin olemaan niin, etten jokaisena valveillaolotuntinani ajattelisi sitä asiaa edes vähän. Tällä kertaa pelkään yllättävän vähän – ehkä siksi, ettei minulla ole varsinaisesti mitään menetettävää – ja tulevan sijaan olen keskittynyt murehtimaan mennyttä: Siis sitä, miten uskomatonta on, että kaikista tähän aiemmin viitanneista merkeistä huolimatta ymmärrän vasta nyt, miten oikea paikka se minulle on, johon olen hakemassa. Jos en täydellisessä itsetuntemuksen puutteessa olisi käyttänyt kahta vuotta lukion jälkeen haluamalla ihan vääriä asioita, voisin jo olla niin paljon enemmän. 

Ihan niin kuin sillä olisi väliä. Olen kuitenkin tässä. Olen kuitenkin tässä ja minulla on opiskelupaikka, joka auttoi minua ymmärtämään tämän kaiken. Olen tässä, eikä minulla oikeasti ole mitään menetettävää, sillä jos en pääse sisään, on aina maisteriohjelmia. Vuoden päästä olen jo ehkä nykyisessä aineessani kandi, ja sitten voin tehdä mitä haluan. Päästä Venäjää, poliittista taloustiedettä ja maailmanpolitiikkaa käsittelevällä kandillani täsmälleen samaan lopputulokseen kuin repimällä hiuksia päästäni pääkaupunkiseudun kirjastojen oikeus- ja kauppatieteisiin hakevia abiturientteja pullistelevissa lukusaleissa. 

Mutta minä haluan tätä nyt. Kaikki se, mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt, huutaa sitä, että on olemassa paikka sille asiantuntemukselle, jota minä haluan hankkia. Olen täysin varma ihan kaikesta. Voi, kun sen opiskelupaikan voisi saada motivaatiokirjellä (siitä tulisi todella hieno). 

Kokeeseen on nyt kuitenkin enää vain noin kolme viikkoa. Toivon, että alan pelätä ennen sitä. Ei tämä muuten tunnu yhtään todelliselta (ja se, miten kevyesti tämän otan, saa minut epäilemään, että olen ottanut kaiken liian kevyesti, enkä siksi voi päästä sisään).