Minulla on ADHD-PI.
Luulen, että minulla on ADHD-PI.
ADHD on viimeinen kirjainyhdistelmä, josta olisin aiemmin kirjoittanut samassa lauseessa itseni kanssa. Sattui kuitenkin tapahtumaketjuja joiden aikana tulin lopputulokseen, etten edes itse pystyisi kuvailemaan itseäni samalla tarkkuudella kuin inattentiivisen ADHD:n taudinkuva.
Ajatukset eivät pysy kasassa, kun luen tai kuuntelen jotakin minua vähemmän kiinnostavaa. Teen huolimattomuusvirheitä. Harhaudun helposti tehtävästä toiseen, kun jokin asia kiinnittää huomioni. Minun on vaikea keskittyä kuuntelemaan toisten puhetta. Uppoudun kiinnostukseni kohteisiin pitkiksi ajoiksi Menetän ajantajun täydellisesti tiettyjen kiinnostavien asioiden kanssa. Kun olen keskittynyt minua kiinnostavaan asiaan tai puuhaan, en kuule, mitä minulle puhutaan. Kun olen uppoutunut johonkin, minun on vaikea repiä itseni irti muihin hommiin. Ärsyynnyn keskeytyksistä. Minulla on tapana piirrellä papereihin, nyplätä sormilla ja naputella niillä. Puhun niin nopeasti, että muut eivät saa siitä sanaakaan selvää. Tunnun tarvitsevan vähemmän unta kuin monet muut naiset. En tunnu kykenevän monen sellaisen työn ja tehtävän tekemiseen, mihin tuttavani pystyvät helposti. Velvollisuudet tuntuvat ajoittain liian raskailta. Minulle näyttää olevan muita vaikeampaa ja rankempaa päivittäisten, arkisten askareiden tekeminen. Aikomuksistani huolimatta työhön käsiksi käyminen on minulle vaikeaa. Töiden loppuun saattaminen on vaikeaa, eikä minulla ole pitkäjänteisyyttä. Pyykinpesu, kuivatus ja silitys ja kaappiin laittaminen on jatkuvasti käynnissä oleva ”projekti” Minulla on monia keskeneräisiä töitä meneillään. Ryhdyn uusiin harrastuksiin ja kiinnostun uusista asioista helposti, mutta kiinnostus lopahtaa äkkiä. En pysty saavuttamaan itselleni asettamia pitkän tähtäimen päämääriä. Minun on vaikeaa päättää, mistä tavaroista luovun ja mitä pidän. Tärkeysjärjestyksen tekeminen on vaikeaa – kaikki näyttää yhtä tärkeältä. Minulta on mennyt mahdollisuuksia sivu suun, koska en ole kyennyt valitsemaan. Teen päiväsuunnitelmia vain harvoin, tavallisesti otan päivän sellaisena kuin se vastaan tulee. Minulla on vaikeaa suunnitella tekemisiäni etukäteen. En pidä suurista ihmisjoukoista. Nautin uusista projekteista, en jaksa paneutua rutiiniluontoisiin tehtäviin kovin pitkään, vaikka ne osaisinkin tehdä. Minulla on paljon kiinnostuksen ja toiminnan kohteita. En ole kunnolla hereillä ylösnoustuani aamuisin ainakaan pariin tuntiin. Mitä pidemmät yöunet otan, sitä vaikeampi minun on tulla tajuihini. Ylösnouseminen aamulla on minulle vaikeaa, käännän kylkeä huilatakseni "vielä 5 minuuttia" ja nukahdan uudellen. Myöhästyn helposti töistä tämän takia. Jos elämäni sallisi, ottaisin iltapäivänokoset. Viikonloppuisin nukun pitkään tai otan nokoset tasatakseni univelkani. Siirrän vaikeiden ja vähemmän kiinnostavien tehtävien tekemistä tai jätän ne tekemättä. Siirrän hommien tekemistä viimeiseen minuuttiin. Viimeiset palautuspäivät ylittyvät minulta helposti. Teen mieluummin sitä, mistä pidän kuin sitä, mitä minun pitäisi tehdä. Minun on vaikeaa ponnistella lopputuloksen saavuttamiseksi. Monet asiat ja tehtävät tuntuvat olevan minulle liian vaikeita ja vaivalloisia. Luovutan liian helposti. Kotini on sekaisin ja siellä on paljon tavaraa ja myös tarpeetonta roinaa. Työssä kykenen järjestelmällisyyteen, mutta henkilökohtaisessa elämässä kaikki on hujan hajan. Työpöytäni on sekaisin, täynnä paperipinoja ja -kasoja. Yritän saada järjestystä aikaan, mutta en näytä kykenevän siihen. Kirjoittaessani minulla on vaikeaa järjestellä ajatuksiani. Paperitöiden tekeminen on hankalaa niin kotona kuin töissäkin. Työpäivä tapaa venähtää ja päättyä epätoivoisiin tunnelmiin. Pakkaan kalenterin täyteen ja sovin liikaa tapaamisia. Työpäivä venyy, koska yritän aina ”tehdä vielä yhden asian”. Työpäivä venyy, koska olen vetkutellut ja menettänyt ajantajun.
Olen luullut, että kaikki tuo on normaalia.
Että jokainen muukin ihminen vajoaa jatkuvasti ajatuksiinsa, hukkaa tavaroitaan, ei pysty keskittymään tai huomaa luennolla kuuntelemisen sijaan miettivänsä ratkaisuja Suomen valtiontalouden kestävyysvajeeseen tai kysymykseen siitä, onko kirjahylly parempi värikoodata vai järjestää aakkosjärjestykseen. Huomaan jatkuvasti olevani jossain ihan muualla kuin siellä, missä fyysisesti olen, koska ajatukseni vetävät minua koko ajan kaikkiin mahdollisiin suuntiin, enkä pysty kunnolla keskittymään mihinkään.
Olen luullut, että ihan kaikilla muillakin on vaikeuksia aloittaa mitään, pitää elinympäristöään siistinä tai olla jättämättä puhelintaan luentosaliin parin viikon välein. Että kaikki muutkin aloittavat esseen kirjoittamisen palautuspäivää edeltävänä iltana tai viettävät kaikki tenttejä edeltävät yöt tenttikirjojen sisältöä päähänsä takoen.
Olen ajatellut, että olen ihan tavallinen ja toimin samalla tavalla kuin noin seitsemän miljardia muutakin ihmistä tässä maailmassa. Korkeintaan olen vain vähän laiska. Välillä.
Vaan ilmeisesti ei.
Yhtäkkiä pystyn laittamaan elämäni johonkin kontekstiin. Yhtäkkiä ymmärrän itsestäni kaiken. Tajuan, miksi elämäni on kulkenut niin kuin se on kulkenut.
Ja se on samalla parasta ja pahinta mitä nyt voisi tapahtua.
Olen viimeisen noin puolen vuoden aikana miettinyt ihan loputtomasti selityksiä kaikelle elämässäni. Minua vaivaa itsetunnottomuuteni, masennustaustani ja aiempi kyvyttömyyteni tehdä yhtään mitään oikein, koska olen alkanut tiedostaa, etten ihan oikeasti ole niin huono kuin minun on annettu uskoa. Että on olemassa asioita, joissa olen suorastaan hyvä, jos vain saan itseni hoitamaan asioita kunnolla.
Jollain tavalla siis pystyn näkemään itsessäni myös hyviä puolia. Tai olen alkanut pystyä. Toisinaan minulle ei tuota mitään ongelmaa ajatella, että olen luova, älykäs, analyyttinen, utelias (pidän tätä hyvänä asiana) ja välillä vähän liiankin ajattelevainen. Olen kiinnostunut kaikesta, ja tiedonhaluni on loputonta. Suhtaudun intohimolla asioihin, joista nautin ja joita pidän tärkeinä ja pystyn uppoutumaan niihin niin, ettei mikään tule minun ja niiden asioiden väliin. Olen oikeudentuntoinen ja haluan muuttaa maailmaa, haluan pelastaa kaiken, haluan tehdä jotain.
Oikeasti voisin olla mitä tahansa. Oikeasti minussa on ihan valtavasti potentiaalia, joka vain valuu hukkaan, koska olen niin laiska, saamaton ja poissaoleva. Kaikki mihin ryhdyn onnistuu minulta paljon huonommin kuin mihin oikeasti pystyisin. Koko elämäni on ollut pelkkää alisuoriutumista.
Koulu on minulle vaikein asia. Koulusta on tullut minulle tärkeintä elämässäni, ja siksi tuntuu niin pahalta muistaa, että kyvyttömyyteni onnistua siellä yhtään missään luultavasti tuhosi vuosia sitten itsetuntoni ja masensi minut jotenkin niin kokonaisvaltaisesti.
Minun on ihan hirveän vaikea edes muistella peruskouluaikojani, koska tunteet, joita se saa minussa aikaan, ovat pelkkää häpeää, riittämättömyyttä ja omanarvontunnottomuutta. Tiedän olevani älykäs, mutta aina kun uskallan ajatella niin, muistan taas, miten en joskus meinannut oppia kunnolla kertotaulua ja kamppailin ihan hirveästi vain kirjoittaakseni lauseisiini oikeat välimerkit ja isot alkukirjaimet.
Minulla ei oikein ollut kunnianhimoa. Olin kai laiska – tai niin tähän asti luulin – enkä saanut mitään aikaiseksi. En tehnyt kotiehtäviäni kunnolla enkä koskaan muistanut ottaa kaikkia tarvittavia tavaroita kouluun mukaan. Käsialani oli ihan kamalaa ja vihkoni ja kirjani olivat aina todella huonossa kunnossa. Ala-asteen todistukseni ovat loputonta palautetta huolimattomuudestani ja poissaolevuudestani ja oma-aloitteisuuden puutteestani. Isä saarnasi minulle aina siitä, miten en yritä, ja vaikka minä kuinka halusin yrittää, en koskaan pystynyt siihen.
En kuitenkaan ollut mikään häirikkö. Olin sellainen kiltti, vähän vetäytyvä ja todella ujo ja sisäänpäinkääntynyt tyttö, joka ei aina jaksanut yrittää. Joidenkin asioiden oppiminen tuntui vievän minulta aikaa, mutta sehän johtui vain siitä, etten yrittänyt mitään. Ei kenelläkään ollut mitään syytä epäillä, että minussa olisi mitään muuta vikaa kuin sisäänpäinkääntyneisyyteni, yksinäisyyteni ja apaattisuuteni. En ehkä jaksanut opetella kertotaulua ulkoa, mutta lukudiplomia varten luin kaksi kertaa enemmän kuin kukaan muu koko luokasta, ja vaikka en muistanutkaan laittaa pisteitä oikeisiin paikkoihin, kirjoitin silti hienompia lauseita kuin kukaan toinen.
Tiettyjen asioiden läpikäyminen näytti olevan pelkkää tervanjuontia, mutta lopulta minä kuitenkin selvisin. En koskaan ollut huono sillä lailla oikeasti huonolla tavalla, olin vain laiska ja epämotivoitunut, ja siksi kaikki sujui niin surullisen välttävästi. Jos olisin koskaan tehnyt yhtään mitään, olisin kyllä pystynyt parempaan, ja kaikki tiesivät sen. Minä itse tiesin sen, mutta kykenin yrittämään ainoastaan silloin, kun asiat kiinnostivat minua riittävästi. Kun historiankokeessa kysyttiin esihistoriasta, en osannut sanoa mitään, mutta kun oppitunnilla puhuttiin ydinaseista, googlasin kotona seuraavan viikon lisätietoja Hiroshiman pommituksista.
Ujouskaan ei ollut mikään ongelma, koska kun pääsin teatterin lavalle tai seisoin yksin koko koulun ja kaikkien vanhempien edessä joulujuhlassa laulamassa "gloria in excelsis Deo", ei minussa ollut jälkeäkään mistään ujoudesta tai sisäänpäinkääntyneisyydestä. Olin liekeissä.
Olen miettinyt, olinko jo silloin masentunut. En muista, että olisin tuntenut itseäni mitenkään kovin masentuneeksi (minä kyllä tiedän miltä se tuntuu), mutta koko olemukseni vain oli sellainen. En saanut aikaiseksi mitään ja oppitunneilla tuijotin ikkunasta ulos. Muistan, miten opettajani sanoi minulle joskus jotain täysin harmitonta mutta kriittistä, ja tuli seuraavalla välitunnilla pyytämään minulta anteeksi, koska olin mennyt siitä kritiikistä jotenkin täysin pois tolaltani.
Yläasteen jälkeen tavallaan muutuin. Masennus oli helittämässä ja aloin kiinnostua asioista. Halusin ottaa etäisyyttä entiseen itseeni ja unohtaa sen, mitä joskus olin ollut. Menin lukioon, koska en ikinä edes ollut ajatellut mitään muita vaihtoehtoja, ja aloitin siellä tietäen, että nyt näytän kaikille.
Ja sitten minä näytin kaikille. En edelleenkään ehkä keskittynyt kaikkeen ihan täysillä ja läksyni olivat varmaan useammin tekemättä kuin tehty. Kaiken pakollisen aloitin aina viimeisenä iltana. Lukio oli rankka minulle ainoastaan siksi, että tunsin itseni niin yksinäisesti – muuten kaikki meni hienosti. Löysin itsestäni innon ja ensimmäistä kertaa yritin jotain edes vähän. Yritin jotain edes vähän ja kirjoitin EEEEMMB-ylioppilastutkintorivin. Mihin olisin voinut pystyä jos olisin yrittänyt enemmän kuin vähän?
Minulla on ihan hirveä tarve selittää; keksiä jokin syy sille, miten on mahdollista, että nykyään haaveilen tohtoriksi väittelemisestä, vaikka joskus vuosia sitten opettaja halusi pitää minulle tukiopetusta, jossa pelattiin kertotaulupalapeliä.
Olen kokenut ihan hirveitä paineita, salaillut ja valehdellut aina, kun on puhuttu peruskoulusta. Selittänyt kaiken selittämättömällä masennuksellani ja pitänyt aiempia epäonnistumisiani merkkinä siitä, etten koskaan voi tulla yhtään miksikään.
Ja yhtäkkiä selitys tippuu minun syliini yliopiston kirjastossa.
Yhtäkkiä minä ymmärrän, miksi koulu meni aiemmin niin kuin meni.
Ymmärrän, miksi minulla on edelleen täysin olematon itsetunto.
Ymmärrän, miten onnistuin joskus masentumaan sairaalakuntoon ilman mitään näkyvää syytä.
Olen siitä melkein varma ja samalla en haluaisi olla.
Enhän minä voi. Ei.
Olen viimeinkin löytänyt itseni. Tiedän viimeinkin mitä haluan tehdä. Tajuan mihin tähtään. Istun kotona ja kuuntelen maailmanpolitiikan professoria radiosta tai katson, miten opettajani puhuu television ajankohtaisohjelmassa Ukrainasta, ja haluan itkeä ensimmäistä kertaa ikinä siksi, että kaikki on niin selvää. Siksi, että niiden ihmisten teot muuttavat jotenkin todellisiksi sen, mitä minä haluan. Siksi, että kuuntelemalla niitä ymmärrän, miten oikean valinnan olen tehnyt.
Ja nyt minä väitän itselleni, ettei mikään ehkä koskaan olekaan mahdollista.
Ettei minusta koskaan tule ulkomaantoimittajaa, YK-diplomaattia tai Venäjän politiikan professoria. Ei ehkä edes yhteiskuntakelpoista. ADHD ADHD ADHD. Luin tämän jutun ja halusin kuolla.
" –– pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja, joka istuu päivästä toiseen Nokian kaupungin vuokra-asunnon sohvalla."
"ADHD-diagnosoidut miehet olivat pärjänneet verrokkeja surkeammin kaikilla elämänalueilla: opinnoissa, työelämässä ja ihmissuhteissa. Monet olivat tarvinneet laitoshoitoa mielenterveysongelmien tai huumeriippuvuuden vuoksi. Jotkut olivat päätyneet vankilaan."
Sattuu tajuta, että ajattelen oikeasti näin, mutta en halua yhdistää itseäni niihin ihmisiin. En minä ole niitä ihmisiä, joiden Facebookin koulutustiedoissa lukee "elämänkoulu". En minä, ei, en. "Vertaistuki" vain syöksi minut entistä pahempaan toivottomuuteen.
Pärjätä surkeammin kaikilla elämänalueilla. Jos itsediagnosointini osuu oikeaan, se ehkä tarkoittaa, että on turha haluta mitään, koska olen oikeasti syntynyt epäonnistumaan.
Samaan aikaan uskon olevani oikeassa ja haluan kyseenalaistaa koko jutun.
Minä provosoidun. Hukkaan tavaroitani. Olen huolimaton. Prokrastinoin. En pysty keskittymään. Oikeassa seurassa puhun liikaa. Sanon asioita, joista ihmiset suuttuvat. Olen aikaansaamaton. Teen hiuksiini solmuja aina kun yritän keskittyä johonkin. Istun ongelmitta kymmenen tuntia kirjastolla ja luen politiikan teoriaa tai Neuvostoliiton historiaa muistamatta esimerkiksi syödä missään välissä. Olen pelkkä kaaos. Olen epäjärjestelmällinen ja sotkuinen, huoneeni on jatkuvasti kuin viikon pommitusten jäljiltä. En pysty suunnittelemaan mitään.
Ja silti minusta tuntuu, että tavallaan täytän kaikki diagnostiset kriteerit niin lievästi, ettei tämä voi koskea minua.
Ei minulla ole mitään vaikeuksia keskittyä, kun haluan sitä riittävästi. Ei minulla ole mitään oppimisvaikeuksia. Jäin yhden pisteen päähän sisäänpääsystä oikiksen pääsykokeessa, eikä kuka tahansa tarkkaavaisuushäiriöinen ehkä pystyisi siihen.
Tai niin haluan ajatella, koska jos selviäisi, että olen ollut oikeassa, en ehkä kestäisi sitä.
En tiedä, miten kukaan ei edes olisi huomannut mitään. Miten muka voin itse olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tajuaa jotain tällaista. Olen sentään istunut kaksi päivää psykiatrisen osaston lääkärin huoneessa, kun se on testannut minusta kaiken.
Mitään tuloksia en kyllä kuullut. Istuin kaksi päivää psykiatrisissa testeissä, eikä kukaan ikinä kertonut minulle, mitä ne testit kertoivat. Eihän tällainen olisi voinut mennä ohi?
Ja silti se on paras selitys, jonka voin keksiä. Silti se tuntuu jotenkin niin järkeenkäyvältä. Se on sitä paitsi perinnöllistä, ja lähisuvussani on "maanis-depressiivinen", jolla on ihan varmasti väärä diagnoosi, koska se vastaa ADHD-kuvausta vielä selvemmin kuin minä. Ja veljessänikin on ihan selvästi oireita. Näinhän tämän täytyy mennä.
Olen iloinen, että tajuan tämän itse ja vasta nyt. Jos joku olisi halunnut selvittää epäonnistumisiani jo ala-asteella, en olisi tässä. Olisi joku ankea pienryhmäluokka ja henkilökohtainen opintosuunnitelma. Kukaan ei olisi ollut kiinnostunut siitä mitä haluan, vaan minut olisi ohjattu johonkin, mistä tällainen luuseri selviää. Ammattikoulun toisena vuonna olisin tappanut itseni tajuttuani, etten saavuta ikinä elämässäni mitään, mistä oikeasti nautin. En, koska olen vääränlainen, häiriöinen, vammainen, "disabled", mitä tahansa. Luonteeni olisi patologisoitu ja se olisi ollut minun loppuni, koska olisin joutunut tekemään asioita, jotka eivät stimuloi minua millään tavalla.
Yliopisto on pelastanut minut niin monella eri tasolla. Se on opettanut minulle, että kykenen olemaan ihmisten kanssa. Se on opettanut minulle itsekunnioitusta ja osoittanut, että pystyn asioihin. Se on näyttänyt, että minä tosiaan ajattelen, ja se on pahinta ja parasta minussa – ja juuri sen vuoksi olisi ollut hirvein painajainen ikinä joutua vuosia sitten johonkin toivottomien kategoriaan, koska vasta yliopistossa olen päässyt tekemään kunnolla asioita, jotka innostavat minua aidosti. Voitteko tajuta, etten ole koskaan ollut niin innoissani matematiikasta kun olen ollut taloustieteen kurssieni laskuharjoituksissa? Minä jolle opettaja piti tukiopetusta, jossa tehtiin kertotaulupalapelejä.
Olen ihan sekaisin.
Ehkä tämä on vain minun hypokondriaani. Ehkä ei. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen jo pitkään halunnut tilata sairaalasta vanhat potilastietoni ja tulokset kaikista niistä testeistä, joihin joskus jouduin. En kuitenkaan uskalla, koska pelkään, että siellä lukee jotain mitä en halua tietää.
Sain YTHS:ltä terveystarkastuskutsun ja haluaisin mennä sinne ja kertoa tämän kaiken. En kuitenkaan voi tehdä sitä, koska en oikeasti halua mitään diagnoosia. En halua, että kukaan asiantuntija kertoo, ettei minusta koskaan tule yhteiskuntakelpoista ja että tulen jättämään kouluni kesken arviolta vuoden sisällä, koska sellaiseksi olen syntynyt.
Voisin myös unohtaa koko jutun. En vain pysty siihen. Tämä pyörii minun päässäni tauotta. Selaan sitä Facebookin vertaistukiryhmää ja inhoan itseäni joka hetki vähän lisää. Oikeasti en ole läheskään niin pahassa kunnossa kuin jotkut ovat. Ainoa merkittävä haitta, jonka tämä minulle aiheuttaa on se, että minun on niin vaikea aloittaa asioita koulussa. Eikä sekään oikeastaan ole merkittävä haitta, koska keskiarvoni on silti 4.75 (jätin tosin joskus menemättä joihinkin tentteihin siksi, että valmistautuminen jäi viimeiseen yöhön, ja tiesin, etten selviäisi riittävän hyvin arvosanoin. Mutta ei sekään haittaa, koska opintoni ovat silti edenneet niin, että voisin ensi keväänä olla humanististen tieteiden kandidaatti ainakin jos en haluaisi väkisin ennen valmistumistani harhailla kaikissa eri tiedekunnissa teologisesta matemaattis-luonnontieteelliseen). Olen tehnyt töitä, joissa on ollut pakko keskittyä ja huolimattomuusvirheet olisivat olleet fataaleja. Olen tehnyt sellaisia töitä ja saanut niistä positiivista palautetta, takaisinkin pyydettiin vielä työsopimuksen päättymisen jälkeen. Eihän se olisi mahdollista, jos olisin ihan toivoton?
En tiedä en tiedä en tiedä. En halua tietää. Ehkä alan meditoida ja syödä superfoodeja, ehkä alan suhtautua skeptisesti koko ADHD:seen ja lakkaan pitämästä sitä sairautena.
Yksi ADHD-testi kuvaili minua näin ja tähän on aika vaikeaa edes sanoa mitään:
- Inattentive
- Easily distracted
- Disorganized
- Obsessive
- Excessive worrying
- Inflexible
- Irritable
- Dark thoughts
- Mood instability
- Short fuse
- Low energy
- Chronic low grade sadness or negativity
- "Glass half empty" syndrome
- Frequent feelings of hopelessness and worthlessness
- Frequently get stuck in loops of negative thoughts or behaviors
- Frequent oppositional & argumentative behavior
- Anxious
- Tense
- Nervous
- Predicts the worst
- Gets anxious with timed tests
- Tends to be more isolated and has social anxiety
- Often has physical stress symptoms, such as headaches, and gastrointestinal issues
- May struggle with learning disabilities
- May or may not be hyperactive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti