Tajusin tänään, ettei minun tarvitse tukeutua ylikuormittuneisiin mielenterveyspalveluihin, minun ei tarvitse yrittää antaa kenenkään muuttaa itseäni, eikä minun tarvitse aina pelätä. Todennäköisesti tulen aina olemaan herkkä, tunteideni vietävissä, ja etenkin sietämätön melankolikko, mutta ei siitä tarvitse tehdä rajoitetta, vaan kääntää se hyödyksi.

45 minuuttia ja viisi ja puolisataa euroa myöhemmin vastaanotin sähköpostiini lentolippuvahvistuksen ja olin varmempi kuin koskaan.

Olen varmempi kuin koskaan.

Olen pyöritellyt tätä matkaideaa siitä saakka, kun viime talvena vietin vuorokauden kestävän välilaskun harmaassa Pekingissä, jonka ilmansaasteet olivat juuri niinä päivinä vaarallisimmalla tasolla aikoihin. Metromatka lentokentältä Tiananmenille ja rautatien ympärille levittäytyvät rakennukset, joiden masentavuus oli kuin suoraan niistä kuvista, jotka johtivat siihen, että opiskelen nyt Venäjää yliopistotasolla, vaikuttivat minuun niin, etten oikeastaan olisi halunnut nousta siihen lentokoneeseen, jonka oli määrä seuraavana yönä viedä minut toiseen maahan. Kiina tuntui kiehtovalta ja omalta, ja lupasin itselleni, että palaan takaisin niin pian kuin mahdollista.

Ja aikalailla päivälleen tasan yksitoista kuukautta niiden suunnitelmien toteuttaminen siis näyttäisi vievän. Viime talven matkasta yli jääneet, tulevia matkoja varten säästetyt rahat riittivät hyvin lentolippuun, ja olematon verosuunnitteluni kääntyy hyödykseni myöhemmin, kun puolentoista kuukauden matkabudjetin verran rahaa ilmestyy tililleni veronpalautuksina. Pääsen pakoon joulua, voin hankkia inspiraatiota opiskeluuni tutkimalla, mihin ekstensiivinen talouskasvu oikeastaan johtaakaan, ja etenkin ja ennen kaikkea voin matkustaa. Katsella junan ikkunasta vaihtuvaa maisemaa ja tuntea sen tunteen, kun astuu siitä junasta täysin vieraaseen kaupunkiin, josta ei tiedä mitään, ja jota ei ymmärrä. Voi olla vapaa ja onnellinen samalla tavalla kuin viimeksi viime helmikuussa.

En osaa sanaakaan kiinaa (se pelottaa minua eniten. En osaa enää takertua niihin ensimmäistä matkaa edeltäviin "mitä jos eksyn lentokentällä ja myöhästyn lennolta, mitä jos hukkaan passini, mitä jos sairastun, mitä jos joku vie mun rahat"-banaliteetteihin, mutta sen sijaan kielimuuri tuntuu tällä nimenomaisella matkalla kaikista pahimmalta hidasteelta), eikä mulla ole oikeastaan mitään tarkkaa käsitystä siitä, mihin olen edes menossa. Elämällä on nyt kuitenkin jonkinlainen edes viitteellinen suunta, ja se polku viettää vahvasti juuri tännepäin, enkä aio enää vastustella. Haluan matkustaa, minulla on siihen mahdollisuus, joten mitä minun täytyy vielä miettiä? Kotiinsakin on moni kuollut.

Aion matkustaa niin paljon, etten enää pelkää. Niin paljon, että opin suhteuttamaan itseni tähän kaikkeen ja tajuan, etten voi odottaa itseltäni liikoja, eivätkä yksin minun virheeni toisaalta myöskään syökse tätä maailmaa tuhoonsa. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa sen voittajafiiliksen, kun selviää rikosilmoituksen tekemisestä kaupungissa, jossa ei ole yhtäkään edes auttavasti englantia taitavaa poliisia, ei vaan voi muuta kuin oppia (en silti toivo joutuvani poliisin kanssa minkäänlaisiin tekemisiin tällä kertaa). Tai kun hieroo riittävän paljon vasten kasvojaan sitä inhottavaa tosiasiaa, miten paljon huonommin asiat voisivat olla, ei ehkä tee enää mieli etsiä omasta elämästään olemattomia virheitä, vaan voi lopettaa tekosyiden keksimisen ja tarttua toimeen. Tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä, uskoa ihanteisiinsa ja yrittää jotain muutakin kuin velloa omissa epämääräisissä tuskatiloissaan.

Tuntuu hyvältä myöntää itselleen, että on oikeastaan sittenkin muuttunut, edes vähän. Ajattelen itseäni joskus lukion vikana vuonna tai edes ensimmäisenä välivuonna, luen vanhoja tekstejäni täältä ja tajuan, etten oikeastaan tunne sitä ihmistä enää. Mulla ei ehkä edelleenkään ole itseluottamusta ja välillä kaikki tuntuu vain niin toivottomalta, etten kestä, mutta nykyään katson tulevaisuuteen, en vello liikaa jossain menneissä pettymyksissä, ja aina vain useammin oikeasti uskon siihen, että kaikki järjestyy. Elämällä ei ehkä ole mulle mitään annettavaa, mutta mulla on niin helvetisti annettavaa sille, että on pelkästään väärin jättää jokainen tilaisuus käyttämättä sen vuoksi, ettei muka kestä pientä epävarmuutta.

Olen löytänyt itsestäni niin paljon lähiaikoina. Olen pystynyt asioihin, joita en olisi uskonut. Vuosi sitten tähän aikaan vietin päiviä poistumatta kotoa ja itkemässä sitä, etten saa töitä, enkä tiedä, mitä haluan opiskella. Nyt olen lähdössä toiselle pitkähkölle matkalleni tuhansien kilometrien päähän, istun yliopistolla innostuneena taloustieteestä (joka on mun sivuaine, mitä en ikinä olisi uskonut kirjoittavani tosiasiana yhtään mihinkään. Minä opiskelen taloustiedettä yliopistossa, ja olen siitä ihan vilpittömän innoissani – mitä tämä on?), 1000-luvun historiasta ja yhdestä tietystä erityisen inspiroivasta opettajasta, ja teen muitakin juttuja, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi, enkä minä koskaan uskonut, että tällaisia juttuja voisi tapahtua, vaikka saatoinkin toivoa jotain sellaista. Miksi siis tämänhetkiset toiveet eivät voisi toteutua ihan samalla tavalla kuin ne menneet, jotka olen viimeisten kuukausien aikana jo toteuttanut? Miksi minun täytyy aina epäillä kaikkea?

Kahden kuukauden päästä olen Kiinassa. Se on ensimmäinen jouluni yksin toisella puolella maailmaa, ja se on vähän pelottavaa (inhoan joulua, mutta sillä ilmeisesti on mulle jonkinlainen symbolinen merkitys, koska tuntuu niin kummalliselta, etten ole silloin täällä). Pelottavaa ja samalla parasta ikinä.