Ensimmäinen tenttiviikko. Ensimmäiset opintopisteet, viimeisen yön lukupaniikit ja ensimmäinen epäonnistunut tentti. Ensimmäinen pettymys.

Ensimmäinen pettymys antoi minulle arvosanaksi jotain, mikä tarkoittaa kiitettävää. Tämä on ihan hullua. Minun tunteeni ovat hulluja, ja ne ovat olleet sitä ihan erityisesti viime aikoina. Onnea ja aiheettomia pettymyksiä. Kaikkea sellaista, mihin en ole tottunut (pettymyksiin olen, mutta en muuhun). Iloa, sekavaa intoa ja kummallista sohimista kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ja muutenkin. Yhtäkkiä teen asioita, tunnen muutakin kuin samaa, monotonista harmautta ja olen jotenkin... toinen ihminen, mutta silti pelkästään minä.

Yhdessä hetkessä teen asioita, olen suunapäänä kokouksissa ja illanvietoissa ja missä ikinä, ja seuraavassa hetkessä itken koko bussimatkan kotiin, kun tunnen tehneeni kaiken kuitenkin väärin. Ensin seinät kaatuvat päälle, mutta lopulta kaikki näyttää kuitenkin liian hyvältä ollakseen totta, enkä tiedä, mihin minun pitäisi enää uskoa. Tunteeni, odotukseni ja toimintani ovat jotenkin ihan sekaisin, koska tämä koko tilanne on kai suurempi elämänmuutos kuin missään vaiheessa osasin ajatella. Mikään ei tunnu samalta kuin ennen, mutta kuitenkin jäljet kaikesta entisestä ovat jossain minussa, vaikuttavat kaikkeen ja pakottavat minut epäilemään kaikkea mitä nyt on meneillään.

Kaiken muun sekavuuden lisäksi olen kai ihastunut ihmiseen, jolle en voi edes puhua, koska se on niin paljon enemmän kuin minä (eikä tämä ole mikään minun huonon itsetuntoni huomautus, vaan pelkästään tosiasioiden tunnustamista), eikä näin pitäisi käydä, koska olen liian itsekeskeinen ihminen ihastumaan tai tuntemaan mitään tällaista ketään kohtaan. Silti niin käy, enkä osaa olla tämän asian kanssa. Tämä kaikki on ihan vierasta minulle; minun tunteeni ja toimeliaisuuteni ja se, että yhtäkkiä on olemassa ihminen, jonka läsnäollessa muutun niin holtittomaksi, etteivät tavarat pysy käsissäni, eivätkä sanani muodosta järkeviä lauseita, enkä oikeastaan tiedä, miten mihinkään näistä asioista pitäisi suhtautua. Miksi teen tästä niin vaikeaa?

En jaksaisi vatvoa näitä asioita enää. En jaksaisi miettiä esimerkiksi sitä, miten epäreilua on, että kun kerrankin joku ihminen kiinnostaa minua, se ei voi olla vain vaikka joku söpö filosofian opiskelija, vaan joku sellainen, johon ihastuminen on vähän samanlainen juttu kuin se, kun jotkut 10-vuotiaat ihastuvat joihinkin poikabändeihin (no okei, ei nyt ihan, mutta tunnen itseni tasan ala-asteikäiseksi, kun miljoonannetta kertaa googlaan sen ihmisen nimen ja selaan sen Facebook-seinältä jotain kolme vuotta vanhoja juttuja, vaikka oikeasti en edes uskalla sanoa sille mitään). Silti teen niin. Silti vatvon koko ajan kaikkea. Silti tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikki on tällaista, vaikka tiedän, ettei sillä ole mitään väliä.

Haluaisin vain olla, enkä koko ajan analysoida sitä, miltä minusta tuntuu, mutta silti ihan liian suuri osa ajastani kuluu siihen, että tuijotan seinää ja mietin, miten on väärin tuntea jollakin tietyllä tavalla, kun se ei muka käy minulle tai ole muuten vain sopivaa. Ajattelen ihan liikaa, ja siksi kaikesta tulee aina tarpeettoman vaikeaa, kun en vaan voi antaa olla. Haluaisin antaa olla. Haluaisin osata elää hetkessä, mutta olen ihan liian huolestunut kaikesta, eikä ole olemassa asioita, jotka olisivat minulle jotenkin yhdentekeviä. Teen kaikesta ongelman, koska kaikki on aina aiemmin ollut pelkkää ongelmaa, ja nyt en osaa sopeutua siihen, ettei joka asiaa tarvitsisikaan ottaa niin vakavasti. Voisi vain lakata välittämästä ja keskittyä kerrankin pelkästään niihin asioihin, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä. Mutta ei. Parempi vain hukata koko elämä pelkäämällä pahinta.