On matkustettu Pietariin, tajuttu kunnolla, miksi juuri Venäjä tulee tulevaisuudessakin määrittelemään niin vahvasti akateemisen elämäni suuntaviivoja (vaikka aionkin vielä päätyä valtiotieteelliseen, se ei ole Venäjän-tutkimusurani loppu, vaan toinen näkökulma siihen), juhlittu meksikolaista kuolleiden päivää ja laulettu karaokea laivan baarissa. On kuumoteltu WHO:n lintuinfluenssatilastoja, mietitty, miten perjantai 13. päivä saattaa olla maailman huonoin ajankohta lentokoneeseen astumiselle ja suunniteltu niin helvetin hienoja matkasuunnitelmia, että olisi melkein sääli matkata niitä noudattamatta (vaikka niinhän siinä tietenkin kuitenkin käy). On oltu niin sekaisin innosta ja uteliaisuudesta ja tulevaisuuden kauneudesta, että tämä on jotain ihan ennenkuulumatonta minulle. On perustettu ihan uutta järjestöä ja tungettu mukaan jo olemassaoleviin niin kuin joku pahempikin järjestöpyrkyri ja poliittisen broilerin alku. Etsitty asuntoa ja todettu, että pitäkää tunkkinne sitten, saamari, kun ei kerran kelpaa.

Sitten on myös aamuyön viimeisinä tunteina halvasta viinistä, huonosta musiikista ja hyvistä hetkistä humaltuneena muistettu, mitkä kohdat tässä elämässä ovat niitä, joiden vuoksi kaikki on toisinaan tuntunut arvottomalta. Itketty vasten opiskelukaverin olkapäätä ja ymmärretty, ettei tämä ehkä koskaan muutu. Ei ainakaan ennen kuin olen vahvempi, parempi, kauniimpi, älykkäämpi, viisaampi, rohkeampi. Ei ennen kuin joko muutun sellaiseksi ihmiseksi, joka onnistuu kaikessa jotenkin paljon paremmin, ja joka ei pelkällä olemuksellaan karkota kaikkia pois läheltään. Ei ennen kuin.

En ole koskaan tuntenut oloani näin hyväksi, mutta myöskään ne lyhyet epätoivon ja surkeuden hetket eivät ole koskaan vetäneet minua sisäänsä näin voimakkaasti. Olen alkanut elää ja valinnut onnen kaiken entisen sijaan, mutta en ole enää yhtään varma, onko se pelkästään valintakysymys. Voin juosta pakoon huonoja hetkiäni, mutta jossain vaiheessa ne saavat minut kuitenkin kiinni, ja sitten murrun hetkeksi täysin, koska en voi muutakaan. En voi loputtomasti vaientaa niitä tunteita, jotka haluaisin itsestäni poistaa, ja mitä kauemmin teen niin, sitä voimakkaammilta ne tuntuvat sitten kun tulee se aika, jolloin niiden olemassaolo on taas pakko muistaa.

Pyrkimykseeni olla onnellinen liittyy jokin sellainen oletus, että onnelliset ihmiset eivät ole koskaan surullisia. Onnelliset ihmiset eivät tunne yksinäisyyttä, ahdistusta tai kaiken lamaannuttavaa pelkoa, koska onni on vahvuutta, ja vahvat ihmiset pääsevät yli. Vahvat ihmiset ovat onnellisia sen sijaan, että käyttäisivät vuosikausia omassa ahdistuksessaan vellomiseen tai uusien itsetuhoisten ajatusten keksimiseen. Vahvat ihmiset selviävät ja osaavat iloita asioista, eivät tuhlaa aikaansa kateuteen ja katkeruuteen.

Siksi minä kai teen näin. Siksi ajattelen, että ne hetket, jotka menevät hyvin, muuttuvat jotenkin arvottomiksi seuraavan kerran kun alan pelätä tai romahdan. Jos voin kuusi päivää viikosta hyvin, mutta yhtenä menee hieman huonommin, vain sillä yhdellä päivällä on merkitystä, sillä se osoittaa, etten minä oikeasti ole sitä mitä olen niinä kuutena päivänä kuvitellut olevani. Se yksi huono päivä mitätöi täysin ne kuusi parempaa, sillä jos olisin oikeasti onnellinen, en koskaan jäisi aamulla kotiin itkemään tai saisi hengenahdistusta ennen uusien ihmisten tapaamista, koska onnelliset ihmiset eivät yksinkertaisesti tee niin. Jos kaikki menisi oikeasti hyvin, en koskaan romahtaisi, koska romahtaminen on paras osoitus heikkoudesta ja siitä, etten kykene olemaan onnellinen edes vaikka yritän sitä ihan tosissani.

Pelkään, etten ikinä voi pystyä sellaiseen kokonaisvaltaiseen ja kaiken muun syrjäyttävään onneen. Että jokin minun sisälläni on ihan liian lukossa auetakseen ikinä, ja siksi voin vaikka kuinka kauan yrittää tuntea pelkästään positiivisia tunteita kuitenkaan koskaan pystymättä siihen. Tiedän, ettei minun tarvitse mitään muuta kuin ryhdistäytyä, mutta aina kun luulen kaiken olevan viimeinkin paremmin, tapahtuu jotain, mikä vie uskottavuuden siltä kaikelta. Pelkään, etten ansaitse tätä, koska en osaa päästää irti tai mennä eteenpäin, enkä voi hyväksyä itseltäni epätäydellisiä suorituksia. Ei edes ole mitään epätäydellistä onnea, ja minä olen liian jumissa saavuttaakseni mitään muutakaan.