En taida olla yhtään niin humanisti kuin olen luullut olevani.

Pääaineessani on kaksi kurssia yhteisiä opintoja, ja tällä hetkellä käyn niistä toista, inhottavaa kulttuurintutkimuksen metodologiaa ja näkökulmia käsittelevää kurssia. Vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan vihaan. Olen koko ajan varmempi siitä, että olen niin yhteiskuntatieteilijä kuin voi olla, ja jos minun enää ikinä täytyy kirjoittaa yhtään esseetä, jonka näkökulma on kulttuurintutkimuksellisesti painottuneessa sukupuolentutkimuksessa, tai jossa kontekstualisoidaan jotain vitun mainoksia, saatan joutua ampumaan itseni.

Ajattelin, että tästä tulee vaikeaa, koska en osaa päättää, panostanko kirjallisuustiede-elokuvatutkimus-estetiikka- vaiko taloustiede-kehitysmaatutkimus-yhteiskuntapolitiikka-linjaan, mutta nyt tajuan, ettei minun tarvitse päättää mitään. Tämän vuoden opintosuunnitelmani näyttää siltä kuin oikeasti opiskelisin valtsikassa, ja yhtäkkiä ajatus jostain Jane Austenin kirjoja käsittelevästä kurssista kuulostaa minusta pelkästään ikävystyttävältä, vaikka vielä hetki sitten luulin, että juuri sellaisten asioiden takia olen koko yliopistossa. Rakastan sitä kaikkea, mutta olen tajunnut, että se rakkaus kuolee, jos yritän tehdä siitä työtä, koska suhteeni siihen kaikkeen on niin sidoksissa tunteisiini, ettei minusta ole analysoimaan sitä mitenkään kovin vakavasti. Siksi on keskityttävä muihin juttuihin, ja opiskeltava kulttuuria ainoastaan niiden muiden juttujen tueksi ja varsinkin omaksi iloksi. (Tosin elokuvatutkimusta aion silti yrittää vakavasti, koska se on poikkeus, joka vahvistaa tämän säännön. Voitte kuvitella että voin yhdistää elokuvateorian ja politiikan teorian yhtä hienosti kuin Slavoj Žižek.)

Parissa viikossa olen muutenkin oivaltanut, mitä haluan. Tiedän täsmälleen, mitä teen. Tiedän mitä kursseja valitsen; tiedän, että kuulun sinne valtiotieteelliseen, ja tiedän, että jos kun pääsen sinne ensi keväänä, aion yrittää jatkaa tätä nykyistä ainetta siinä samalla (tunnen kaksi ihmistä, jotka ovat pystyneet opiskelemaan samaan aikaan tutkinnon valtiotieteellisessä ja humanistisessa, enkä ymmärrä, miksi en muka itse voisi edes yrittää. Ja vaikka nykyinen aineeni onkin humanistinen, se on myös monitieteinen ja mahdollistaa keskittymisen politiikkaan ja talouteen, mutta autt ja siksi valintani ainoastaan tukevat toisiaan). Tiedän, että vuoden päästä haen vaihtoon Kazaniin, ja tiedän, millaisella kentällä haluan vielä työskennellä. Minulla on kunnollisia tavoitteita ensimmäistä kertaa elämässäni; minulla on suunnitelma siitä, missä haluan olla kymmenen vuoden päästä. Suunnitelmien olemassaolo ei tosin tarkoita, etteivätkö ne suunnitelmat voisi muuttua. Vapaus on tärkeintä ja kyky heittäytyä, ja siksi en aio sitoa itseäni minkäänlaiseen 10-vuotissuunnitelmaan, vaikka olenkin viimein alkanut käsittää, missä minun paikkani voisi ehkä olla.

Mutta tulevaisuus. Mitä mistään voi kuitenkaan tulla. Mitä tulee typerästä tytöstä, joka ei ensimmäisellä kurssillaan muista, minä vuonna pidettiin Porvoon valtiopäivät (kirjoitin historiasta E:n ja olen muka unohtanut kaiken. Nyt koen suunnattomia alemmuuskomplekseja kun tietotasoni häviää samalla kurssilla oleville 2. ja 3. vuoden yleisen historian opiskelijoille ihan niin kuin edes voisin verrata itseäni niihin vielä), ja joka välttelee katsekontaktia ja puhetta ja sanoja ja kaikkea. Joka ei uskalla ilmoittautua mielenkiintoiselle kurssille, koska se on englanninkielinen seminaarikurssi, jossa 50% arvosanasta perustuu aktiivisuuteen niissä seminaareissa. Joku voisi vaikka huomata minut. Joku voisi nähdä, miten viallinen olen, ja se ei kertakaikkiaan käy. Kukaan ei saa koskaan tietää, millainen ihminen olen oikeasti, ja siksi rajoitan kaikkea toimintaani. Siksi en ehkä voi saada sitä tulevaisuutta, jota olen nyt päättänyt tavoitella.

Olen aika pitkään ajatellut, ettei minulla vain ole oikeita lähtökohtia. Etten voi tuntea oloani hyväksi ja luottaa tulevaan sen vuoksi, että elämästäni puuttuu tiettyjä asioita, joita ilman on liian helppoa olla onneton.

Nyt minulla on se kaikki. Kaikki on niin helvetin hyvin, että tekee pahaa. Minulla on paikka Suomen ainoassa huippuyliopistossa, sosiaalinen elämä ja tavoitteita, joita kohti voin oikeasti pyrkiä. Opiskelen asioita, jotka aiheuttavat minussa intohimoja, ja silloin kun en ole vapaa-ajalla kaatamassa kurkustani alas bileiden vodkatarjoilua, hion elokuvakäsikirjoitusta, josta saattaa vielä tulla jotain (=kämäinen amatöörikyhäelmä, mutta jostainhan on aloitettava). Olen opiskelija, joka voi ihan hyvin suunnitella joululomaksi kuukauden Kiinan-matkoja ja käyttää puolenkuun HOAS-soluvuokran verran rahaa päästäkseen ulkomaille kiljumaan nolon julkkisihastuksensa korvaan ihan niin kuin joku naurettava teini (ostin just törkyhintaisen lipun Nick Caven Tukholman-keikalle – siitä tulee niin parasta! Tosin tämä on mahdollista vain siksi, ettei mulle ilmeisesti heru niitä HOAS-soluja, ja oma asunto onkin ainoita asioita, joita vielä tarvitsisin) ilman että tarvitsisi sitten esim. syödä kynsiä. Minulla on ihan kaikkea, mutta koska olen epävarma ja olen toivoton, en osaa antaa arvoa niille asioille.

Välillä tuntuu, että tukehdun surumielisyyteeni. Vajoan näihin tunteisiin, joita minulla ei kuuluisi olla. Tiedän, miltä kaiken pitäisi tuntua, mutta kun mikään ei mene niin, inhoan itseäni, koska olen näin oksettavan kiittämätön. Välillä minusta tuntuu, että jokin alitajuinen osa minusta haluaa olla koko ajan näin ahdistunut. Että teen tämän jotenkin tahallani, ja voisin koska tahansa alkaa tuntea toisin, jos vain päättäisin niin. Olen yrittänyt tehdä sen päätöksen, mutta sitten keksin taas jostain, että kaikki muut ovat minua parempia, enkä ole minkään arvoinen, ja se päätös unohtuu. Sitten käytän taas kaiken tarmoni itsevihani lietsomiseen ja lintsaan läsnäolopakottomalta luennolta vain jäädäkseni kotiin itkemään huonouttani.

Olen onneton, koska minulla ei ole toivoa. En usko mihinkään ja pelkään kaikkea tulevaa, koska ajatuksissani mikään ei ikinä muutu paremmaksi. En pääse eroon itsestäni ja se on este kaikelle. Haluaisin koko ajan vain muuttua joksikin toiseksi ihmiseksi, joka ei olisi näin heikko ja vääränlainen, ja joka pystyisi asioihin. Sen sijaan olen kuitenkin ikuisesti minä, joka ei kykene pysyvämpiin positiivisiin tunteisiin ja jonka koko olemassaolo lienee oikeasti pelkkä surkea virhe. En suostu näkemään mitään hyvää, koska kaiken sen hyvänkin kanssa olen pohjimmiltani jatkuvasti tämä ihminen, jolta puuttuu valmius onnistua ikinä missään. Enkä takuulla tee mitään yhdelläkään suunnitelmallani niin kauan kuin en oikeasti usko, että mikään niistä voisi toteutua.

Ja minä haluan alkaa uskoa. Haluan luottaa, haluan toimia. Olen viime aikoina miettinyt tämän tilanteen korjaamiseksi kaikkea YTHS:n mielenterveyspalveluista alkaen, ja minun on ihan pakko tehdä jotain. En voi enää ajatella, että kaikki korjaantuu tulevaisuudessa, koska tällä hetkellä luon pohjaa sille tulevaisuudelle, ja jos nyt sotken kaiken, mikään ei muutu ainakaan paremmaksi. En tosin tiedä, mitä teen. En ole sairas, enkä kaipaa mitään säälipisteitä, joten YTHS tuntuu ylimitoitetulta, enkä halua tuhlata kenenkään aikaa. Tarvitsisin vain jonkun, joka saisi minut uskomaan, että olen jonkin arvoinen, ja että ansaitsen tämän elämän ja kaiken. Tai jonkun, joka kertoisi minulle, mitä tehdä, jotta tämä muuttuisi, kun omat ajatukseni vain kiertävät kehää ja vahvistavat arvottomuuden tunnettani. Haluan alkaa tuntea niin kuin minun kuuluisi tuntea, mutta kun koko olemassaoloni näyttää perustuvan siihen, etten voi tai saa olla onnellinen, tämä koko tilanne tuntuu umpikujalta.