Olen täysin toivoton tapaus.

Jatkan jäätymistä ja mokailua luennoilla (minua varmaan pidetään jonain idioottina, jonka yleistiedot ovat jonkun missikisafinalistin tasoa. Koko yliopisto kirjatentteinä alkaa kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta), häpeän itseäni tauotta kaikkialla ja kun joinakin iltoina vietän aikaa kurssikavereideni kanssa, lääkitsen pelkojani alkoholilla. Aamut niiden iltojen jälkeen ovat kaikkein pahimpia, enkä ikinä ole tuntenut itseäni niin surkeaksi kuin herättyäni aamulla muistaen edellisen illan, jonka aikana join liikaa ja käyttäydyin kuin totaaliääliö. En tunne itseäni humalassa, mutta kun vaihtoehdot ovat että minä joko 1) juon ja olen iloinen ja rento tai 2) en juo, mutta en myöskään puhu tai saa kontaktia keneenkään, on valinta aika helppo – ja kun kaikki muutkin juovat, se on ihan sama. Sulaudun joukkoon.

Alan taas muistaa, minkä vuoksi olin lukiossa niin ahdistunut: Kuvittelin, että muilla ihmisillä olisi jotenkin koko ajan aikaa ja voimavaroja havainnoida ja arvioida minua ja minun tekemisiäni. Ajattelin, että mitä tahansa teen, se on jonkun mielestä kuitenkin väärin, ja sen vuoksi on parempi piiloutua ja yrittää olla tuomatta itseään esiin. Vähän niin kuin koko maailma pyörisi minun virheideni ympärillä.

Kaikki ongelmani redusoituvat rajattomaan itseinhooni ja tyytymättömyyteen, jota tunnen kaikkea sitä kohtaan, mitä minussa on. Ainoa oikea ongelmani on, ettei minulla ole itsetuntoa – kaikki muut vaikeuteni ovat vain seurausta siitä. Elämässäni ei olisi mitään vikaa, jos en vihaisi itseäni näin paljoa tai tuntisi niin suunnatonta häpeää siitä, mitä olen. Tunnen itseni arvottomaksi ja kaikin tavoin epäkelvoksi, ja sen vuoksi kaikesta tulee mahdotonta. Ihmissuhteet, sosiaaliset tilanteet, koulu, harrastukset – kaikki ihan pilalla sen vuoksi, etten minä halua olla tämä ihminen tässä ruumiissa kaikkine näine vikoine. En voi tehdä mitään, koska itseinho luo rajat kaikelle toiminnalle, puhumattakaan siitä, että minulla voisi ikinä olla mitään sellaista kuin vaikka rakkautta (minusta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, etten tarvitse mitään niin paljoa kuin sitä, ja tämä on outoa, koska olen aina ajatellut, etteivät sellaiset asiat jostain syystä kosketa minua).

Olen määritellyt itselleni jotkut ahtaat standardit, joihin en todennäköisesti voi koskaan oikeasti mukautua. Silti en osaa tyytyä mihinkään muuhun ja näen, että kelpaan itselleni ja maailmankaikkeudelle ainoastaan, jos muutun niiden mukaiseksi. Olen niin pettynyt, kun en pysty parempaan kuin tähän, vaikka samalla ymmärrän kyllä, että vaadin jatkuvasti ihan liikoja. Olen ihan suunnattoman vihainen itselleni ja tunnen koko ajan, että tarvitsen jonkun rangaistuksen siitä, etten yritä kovemmin, vaikka tiedän, etten pysty yhtään parempaan niin kauan kuin en luota itseeni lainkaan.

Ei tästä tule mitään. En tajua, miten minusta on tullut tällainen. En tajua, miten voin ikinä tulla miksikään muuksi, kun epävarmuuteni estää minua ryhtymästä mihinkään. Kulutan kaikki voimavarani ja keskittymiskykyni itseni tiedostamiseen ja tekojeni punnitsemiseen, ja sen takia olen huonointa mahdollista seuraa ja unohdan luennoilla vastaukset ala-astetasoisiin kysymyksiin. Mietin koko ajan ainoastaan sitä, miten rumalta, typerältä ja hankalalta näytän, ja että näkevätkö kaikki ympärilläni sen, miten huono ihminen olen. Vaikutan ylimieliseltä, koska olen niin itsekeskeinen, että sosiaalisissa tilanteissa käännyn sisäänpäin, tarkkailen itseäni ihan liikaa ja unohdan keskittyä siihen, mikä on olennaista. Tärkeintä on, että ihmisille välittyy mahdollisimman vähän minun pahuudestani, ja keskittymällä siihen teen itsestäni entistäkin huonomman ja vihaan itseäni vain lisää, kun mikään ei menekään oikein.