Ensimmäinen luento. Pieni sali ei ole edes puolillaan, meitä on ehkä jotain 15 ja hyvä jos edes sitä. Olen ainoa pääaineopiskelija, koska kukaan muu tänä syksynä aloittaneista ei tietenkään aio suuntautua samalla tavalla kuin minä. Yritän löytää paikan jostain sivulta, jostain missä kenenkään ei tarvitse kiinnittää minuun liikaa huomiota. Jännittää. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen istun koulun penkillä, enkä osaa olla epäilemättä sitä, ansaitsenko paikkaani tässä koko laitoksessa.

Historiaa. En ole ikinä ollut mitenkään ylivoimaisen kiinnostunut ajasta ennen 1900-lukua, mutta ehkä koska puhutaan Venäjästä, joku 1000-lukukin tuntuu yhtäkkiä innostavalta ja mielenkiintoiselta. Luennoitsija on hyvä. Tai olisi, jos se ei kyselisi koko ajan niin paljoa. Se osoittelee karttakepillä sattumanvaraisesti opiskelijoita ja pyytää näkemyksiä milloin mihinkin asiaan. Älä huomaa mua, älä huomaa mua, älä huomaa mua, hoen mielessäni, sillä koska vaikka meitä onkin vain jotain 15, en todellakaan halua avata suutani niiden ihmisten keskellä.

Siis istun ensimmäisellä yliopistoluennollani ikinä ja toivon, ettei minua huomata. Ettei luennoitsija osoita minua karttakepillään ja vaadi sanomaan yhtään mitään, koska olen ennenkin ollut tällaisissa tilanteissa ja tiedän, miten niissä on aina käynyt. Varon katsomasta sitä silmiin, tuijotan muistiinpanojani ja lohkeilleita kynsilakkojani ja kuvittelen, että jos en näe muita ihmisiä, nekään eivät voi nähdä minua.

Mutta eihän se tietenkään niin mene, ja sen vuoksi jossain vaiheessa on tultava se hetki, kun on minun vuoroni sanoa jotain järkevää ja osoittaa, että olen täällä jostain syystä, että pääsykokeeni on tarkastettu oikein, enkä ole vienyt paikkaa joltain paremmalta. Kysymys esitetään minulle ja unohdan sen saman tien. Unohdan kaiken. Yhtä hyvin minulta oltaisiin voitu kysyä omaa nimeäni, enkä olisi osannut kertoa edes sitä. Koko luennon olen valmistautunut tähän hetkeen, psyykannyt itseäni siihen, että jotain on sanottava, mutta kun oikea hetki tulee, en tajua mistään mitään, ja mahtavat lauseet kuivuvat kitalakeen kiinni.

Sekunnit kuluvat, sanon jotain typerää, ja minua pyydetään perustelemaan se. "No... tota... en mä nyt oikein osaa selittää", tokaisen vain äkkiä niin kuin joku pahempikin mäntti, koska haluan vain eroon siitä tilanteesta, haluan pois, haluan olla hiljaa ja unohdettu.

Luennoitsija jättää minut rauhaan, ja pystyn oikein tuntemaan, kun puna nousee kasvoille silkasta häpeästä. Minä olen ainoa pääaineopiskelija tässä koko huoneessa, ja silti ei ole ketään muuta, joka vain yhden luennon jälkeen onnistuu näyttämään totaaliselta idiootilta, joka on niin paljon kiinnostuneempi jostain vitun kynsilakan väristään kuin mistään älyllisestä.

Loppuajan ja seuraavankin luennon kuvittelen, että luennoitsija varoo kiinnittämästä minuun mitään huomiota (sitähän minä halusin, mutta kuitenkin se tuntuu niin väärältä). Ettei se kysy minulta mitään, ja kun sen karttakeppi välillä osoittaa vahingossa minua, se siirtää sen nopeasti pois johonkin toiseen, koska se tietää turhaksi kaiken minuun nähdyn vaivan. Se tietää, että olen kyvytön sanomaan mitään, millä olisi minkäänlaista relevanssia mihinkään, ja ihmettelee ehkä (todennäköisesti), minkä vuoksi juuri minä kaikista näistä ihmisistä olen se, joka sen muka pitäisi joskus opettaa maisteriksi asti. Helvetin typerys, jolla ei ollut valmiuksia vastata edes ensimmäisen kurssin ensimmäisen luennon yksinkertaisimpaan kysymykseen.

Hyvinhän se alkoi siis. Ehkä älykkäämpi ihminen ajattelisi, ettei kukaan muista tätä enää ensi viikolla, mutta minä olen niin tottunut pelkäämään jokaista virhettäni ja kaikkia epäonnistumisiani, että jokin asioiden mittasuhteisiin laittaminen pakenee toimintakykyni ulottumattomiin.

Tämä alkaa käydä mahdottomaksi. Joka hemmetin pikkujuttu kaataa minun maailmani täysin. En pysty vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä, en siedä epäonnistumisiani, enkä kykene toimimaan, jos tiedän tehneeni mitättömiäkään virheitä. Ihmisarvoni on koko ajan muuttuvassa tilassa, ja sen määrä riippuu täysin epäonnistumisteni määrästä. Käytän ihan liian usein 85% kaikesta kapasiteetistani siihen, että murehdin juttuja, jotka olen tehnyt väärin nyt tai joskus kymmenen vuotta sitten, ja mietin sitä, mitä joku toinen ihminen minusta ajattelee. Tajuan kyllä, ettei jutuissani ole järjen häivää, mutta kun tunnen jotain, kaikki muu menettää merkityksensä. Ei silloin rationalisoida, silloin tunnetaan, ja se siitä. Olen ihan liian herkkä ja jotenkin vainoharhainen ja vaativa, ja vaikka pystynkin tunnustamaan sen, en voi tehdä asialle mitään. Ja sitten kaikesta tulee tällaista. Ehdin opiskella yliopistossa yhden (1) luennon ajan ennen kuin maailmani on kaatumaisillaan johonkin juttuun, jota kukaan muu ei luultavasti muista enää tälläkään hetkellä, ja minä ihan vakavissani suunnittelen kahden ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamista. Seems legit.

Muuten täytyy sanoa, että olen tainnut löytää paikkani. Rakastan yliopistoa. Valtio-opin luentoja (sivuaine alkoi, ja koko ajan olen varmempi siitä, että minun on pakko saada ensi keväänä pääaineoikeus valtsikaan), pääainettani (kaikesta häpeästä huolimatta), ihmisiä, joilla on ensimmäistä kertaa jotain yhteistä minun kanssani. Niitä 150 hengen massaluentoja, joilla voi oppia asioita ja seurata keskusteluja ilman, että kukaan huomaa juuri minua. Kielikeskuksen hienoa tarjontaa ja mahdollisuutta viimeinkin oppia kunnolla venäjää. Olen ihan fiiliksissä tämänhetkisistä kurssikirjoistani, siitä, että pääsen pian Teivo Teivaisen luennoille ja siitä, että minulla on pian kurssi, jossa yhdistyy täydellisesti pari asiaa, joihin suhtaudun jonkinlaisella intohimolla... Älkää huoliko, kyllä tämä varmasti ohi menee. Kuukauden päästä voi olla vähän toinen virsi, kun pitäisi osallistua tentteihin, ja osoittaa, että minussakin on oikeasti älyllistä elämää, vaikka vaikutankin luennoilla aina ihan vihannekselta. (Suunnitelmani on avata suutani niin harvoin kuin mahdollista ja kirjoittaa kuitenkin 5/5 esseitä ja koevastauksia, jotka todistavat, etten ole niin avuton kuin voisi luulla.)

Minulla on sosiaalinen elämä, teen asioita, joista enimmäkseen nautin, ja sain jopa puhelimeni takaisin (maailmassa on hyvyyttä, olen aliarvioinut kaiken! En ikinä olisi uskonut, että näen sitä enää koskaan) – elämä olisi niin hienoa juuri nyt, jos en koko ajan pilaisi kaikkea pelkäämällä tai tuntemalla ja ajattelemalla väärin. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta silti olen täysin sotkussa itsessäni. Meneeköhän tämä ohi koskaan?