Viikko on mennyt ja odotuksiini on vastattu.
En ole yksin. En ole ulkopuolinen. Pelkään edelleen, mutta yritän unohtaa sen. Puhun ihmisille ja teen asioita, ja kuulemma silti vaikutan toisinaan siltä, etten ole kiinnostunut tai halua olla kenenkään kanssa missään tekemisissä. En siis vain osaa tätä. Teen kaikkeni, mutta onnistun silti näyttämään ainoastaan ylimieliseltä, etäiseltä ja hankalalta ihmiseltä.
Alan ymmärtää, että olen ehkä ollut yksin kaikki ne vuodet, joina ei olisi kuulunut olla yksin. Ne vuodet, joiden aikana pitäisi omaksua sosiaalisen vuorovaikutuksen sääntöjä ja oppia toimimaan muiden kanssa luontevasti, eikä paeta ihmisten katseita koulujen vessoihin ja huonoihin kirjoihin, joista ei muista myöhemmin mitään. Kun muut minun ikäiseni tutustuivat ja oppivat kohtaamaan toisensa, minä istuin masentuneena ja yksin kotona katsomassa elokuvia elämästä, jota en voinut saada, ja ajattelemassa kuolemaa, jonka piti korvata se kaikki. En oppinut todellisuudesta mitään, ja nyt kun olen vaihtanut kuolemankaipuuni epätoivoiseen yritykseen saada edes pieniä osia niistä asioista, joiden piti olla minulle saavuttamattomia, en tiedä, mitä tehdä, mihin mennä tai mitä sanoa. Kaikki vain menee jotenkin toisin kuin pitäisi, ja joka kerta kun yritän jotain, joku ymmärtää sen kaiken väärin, koska en osaa olla selkeä tai ilmaista itsestäni niitä puolia, jotka haluavat tätä kaikkea. Kaikki, mitä minusta ympäristöön välittyy, on vihaa ja pelkoa, vaikka en minä oikeasti ole sellainen. Ei niillä ole mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, joka minä olen, nämä vuodet vain ovat yrittäneet tehdä minusta sellaisen.
Mutta tällä kertaa en luovuta. Ja kaikki on oikeastaan lähtenyt ihan hyvin, sillä en oikeasti ole yksin tai ulkopuolinen, vaikka minun kanssani onkin ehkä välillä hankala olla (niin minulle siis sanottiin sen jälkeen, kun olin juonut kyllin monta viinilasillista liikaa kertoakseni siitä, miten vaikeaa minun on välillä ihan vain saada suutani auki, ja ettei se johdu siitä, etten haluaisi, vaan siitä, etten vain pysty parempaan). Oikeastaan näyttää siltä, että olen sotkeutumassa kaikenlaiseen toimintaan niin paljon pahemmin kuin osasin edes odottaa, eli ehkä tämä vielä helpottaa. Ehkä ei ole liian myöhäistä oppia. Pidän niistä ihmisistä, eikä kukaan näytä inhoavan minua ainakaan vielä, ja humalaiset selitykseni toivottavasti muistuvat niiden mieleen seuraavan kerran, kun vaikutan taas siltä, etten ole kiinnostunut.
Oikea opiskeleminen alkaa huomenna ja olen samaan aikaan ihan tavattoman innoissani ja kauhuissani. Haluaisin vain opiskella ihan järkyttävän paljon kaikkea tähtitieteestä teologiaan, ja olen niin kiinnostunut kaikesta, etten tajua, miten aikani ikinä riittää kaikkeen. Toisaalta taas pelkään että epäonnistun tai vaadin itseltäni ihan liikoja ottaen huomioon sen, mihin olen koskaan aikaisemminkaan pystynyt. En edes ole varma, muistanko enää, miten yleensä opiskellaan, ja silti tiedän, että kaiken pitäisi onnistua heti alusta asti.
Mutta tähän asti yliopisto on siis vaikuttanut juuri siltä kuin odotinkin. Toivon vain, että oikeasti onnistun myös siinä opiskelemisessa, ja ettei se indikoi mitään opiskelijaelämästäni, että ensimmäisellä yliopistoviikollani ensimmäisten kunnon bileiden aikana hukkaan puhelimeni, koska olen joko luonnostani huolimaton tai liian humalassa välittääkseni (ihan ohuesti muuten vituttaa. Monta kuukautta se taas ehtikin olla mulla sen jälkeen kun sain vakuutuksesta uuden sen Vietnamissa varastetun tilalle). Inhoan viinaa, enkä silti osaa pysyä siitä erossa, koska kaikki on jotenkin helpompaa niin. On siis pakko ryhdistäytyä ja opetella selviytymään näistä illanvietoista myös vesiselvänä, koska ei muuten hyvältä näytä, jos alan juoda siihen tahtiin kuin se olisi yliopistossa mahdollista.
2 kommenttia:
Kiva kuulla, että opiskelut ja muihin tutustuminen on lähtenyt hyvään alkuun. Jatka vain samaa rataa! Älä keskity liikaa itseesi ja siihen, mitä ajattelet muiden itsestäsi miettivän. Kunhan käyttäydyt asiallisesti ja ystävällisesti muita kohtaan, ei mitään "hirveää" pääse tapahtumaan. Muista kysellä muilta kuulumisia ja asioita niin sinun ei tarvitse olla koko ajan äänessa jos koet tilanteet hankaliksi.
Asiallinen osaan kyllä (kai) olla, mutta kun ongelma on se, etten tiedä, mitä sanoa. Mulla ei ole aavistustakaan, miten aloittaa luontevasti keskusteluja muiden ihmisten kanssa, miten kysellä kuulumisia tai mitään. Siksi ehkä vaikutankin siltä, etten ole kiinnostunut muista ihmisistä, kun ne yrittävät ottaa minua mukaan juttuihinsa, minä vain jään johonkin sivuun tarkkailijarooliin, koska en yksinkertaisesti osaa sanoa mitään, ja joku small talk on mulle käytännössä mahdotonta. En vaan löydä sanoja, ja surkea itsetunto (ja itsekeskeisyys) estää mua keskittymästä kunnolla mihinkään muuhun kuin oman toimintani ja persoonani tarkkailuun siinä tilanteessa ja sen miettimiseen, mitä joku on minusta mieltä. Ja kun on ollut näin yksin näin kauan, on jotenkin vaikea edes uskoa, että kukaan oikeasti haluaisi minusta mitään, ja siksi on myös yritettävä suojella itseään siltä, ettei alkaisi kuvitella näistä suhteista liikoja ja joutuisi lopulta kohtaamaan sen tason pettymyksiä, jotka pahimmassa tapauksessa vaan lamaannuttaisivat taas kaiken.
Mutta hyvinhän tää on alkanut. Yritän nyt jonkinlaista siedätyshoitoa, sillä kai tähän on vaan pakko jossain vaiheessa tottua, jos altistaa itseään tarpeeksi niille tilanteille. Pelkään vaan, että pilaan vielä kaiken suhtautumalla asioihin jotenkin vihamielisesti (kai se on jonkinlainen huono selviytymiskeino) tai vaikuttamalla jatkuvasti siltä, että kuvittelen olevani jotenkin muiden yläpuolella, kun en pysty toimimaan kenenkään kanssa.
Lähetä kommentti