Olen odottanut tätä päivää viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Epätoivoisesti.

Kirjoitin viimeksi, ettei mikään voi pelastaa minua. Silti olen koko ajan odottanut pelastusta juuri tältä päivältä ja kaikilta päiviltä tämän jälkeen. Olen odottanut, että aloitan yliopiston ja yhtäkkiä muutun toiseksi ihmiseksi, jolle yksinkertaiset asiat eivät ole niin vitun vaikeita, ja joka tulee toimeen muiden kanssa, eikä tee kaikesta jatkuvasti uusia ongelmia.

Nyt istun puoli tuntia ennen bussin lähtöä sotkuisen huoneeni lattialla ja mietin, voisiko koko homman vielä perua. En pelkää, olen kauhuissani. Olen ihan vääränlainen ihminen tähän. Olen ihan vääränlainen ihminen kaikkeen. Olen onnistunut käymään kaksitoista vuotta koulua solmimatta yhtään kestävää ihmissuhdetta tai kokematta pienintäkään onnistumisen iloa yhtään mistään, ja silti odotan, että se kaikki muuttuisi ihan yhtäkkiä. Olen edelleen ihan sama surkimus kuin ennenkin, vaikka minulla onkin yliopiston läsnäolotodistus ja opiskelija-alennus matkakortillani. Mikään siitä ei takaa, että edelleenkään onnistuisin missään. Kuinkakohan monta prosenttia yliopiston aloittavista keskeyttää ennen kandin suorittamista?

Näytän ihan kamalalta. Enkä varmaan pääse edes sinne yliopistolle asti ennen kuin paniikkikohtaus salpaa hengen. Ensivaikutelman voi luoda vain kerran, eikä siis hyvältä näytä sen suhteen. Onneksi muistan, miltä ulkopuolisuus tuntuu.

Tätä minä halusin. Yliopiston. Muutoksia. Nyt haluaisin unohtaa koko jutun. Nyt tämä tuntuu naurettavimmalta idealta ikinä.

Mutta on pakko yrittää.


"People often talk about being scared of change 
but for me I'm more afraid of things staying the same
'Cause the game is never won by standing in any one place for too long"