En tiedä, minkä vuoksi pelkään kaikkea niin paljon.

Miksi olen niin varma, että aina kun jotain hyvää tapahtuu, se otetaan minulta kyllä ennemmin tai myöhemmin pois.

Yli kuukauteen en pystynyt kirjoittamaan tänne tai mihinkään, koska minulla oli liian kiire tukahduttaa ajatuksiani, jotka kertoivat minun olevan niin sairas, etten voi nähdä ensi joulua. Itkin viikon putkeen, koska olin ihan varma, että oma vereni on kääntynyt minua vastaan, ja olen oikeasti ansainnut sen.

En tiedä, miksi tunnen syyllisyyttä siitä, että asiat menevät kerrankin hyvin. Olen ihan varma, että jotain tapahtuu. Tämä otetaan minulta pois, tai kaikki kostautuu jotenkin muuten. Taivas tippuu niskaan, ja olen niin saatanan kyllästynyt työntämään sitä pois jokaisen yhtään paremman hetken jälkeen.

Viimeksi kun luulin olevani onnellinen, meni joitakin viikkoja, kunnes isä sai syöpädiagnoosin. Mitä nyt? En ole ansainnut tätä. En ole ansainnut onnea, koska en osaa pitää sitä. En anna itseni olla onnellinen, koska en ansaitse sitä, enkä ansaitse sitä, koska kiellän sen itseltäni. Aina jotakin tapahtuu. Viikko jotakin parempaa on kolme viikkoa tauotonta epäonnea. Ihmisiä, jotka sairastuvat, kävelevät pois elämästäni tai haukkuvat minut pystyyn. Ahdistusta, joka ei vain mene pois millään järkevällä tavalla. Mitään hyvää ei voi tapahtua, koska en ole sen arvoinen, ja jos edes yritän, on oma vikani, ettei mikään menekään oikein. Ja lopulta saan maksaa siitä. Maksaa siitä, että olen ollut kyllin typerä kuvitellakseni, että mikään edes voisi olla paremmin.

Se opiskelupaikkakin. Luin siihen pääsykokeeseen jonkun pari tuntia, ja luultavasti vein sen paikan joltakin, joka hyötyisi siitä noin miljoona kertaa enemmän, ja joka oikeasti teki jotain sen eteen. Sellaiselta, joka voisi saada sen avulla aikaan jotain tärkeää, toisin kuin minä, joka voi jo ensi viikolla päättää, ettei taas jaksa elää, ja sitten kaikki on mennyt hukkaan. Pelkään sitä hetkeä, kun kaikki tajuavat, että olen pelkkä pettymys. Pelkään mennä sinne kouluun, koska olen ihan varma, ettei mikään siellä voi onnistua. Sain opiskelupaikan, ja siinä on jo ihan tarpeeksi myönnytyksiä minulle – opiskeluaika tuskin voi olla mitään muuta kuin 5 – 7 vuotta toinen toistaan huonompia päiviä. Koska sen minä olen ansainnut ja niin minun elämäni on käsikirjoitettu.

Silti jaksan työntää tunteitani sivuun ja kerskua koko suvulle, että ihan varmasti opiskelen kaksi tutkintoa. Ettei minusta tule pelkästään jotain luuserihumanistia, vaan menestynyt ja tärkeä. Välillä oikein pelottaa, miten uskon omiin valheisiini, enkä erota kaunisteltuja lauseitani siitä mikä on oikeasti todennäköistä. Minusta tulee valtion virkamies tai yliopistotutkija tai avainhenkilö siihen kansalaisjärjestöön, joka lopulta pelastaa koko maailman, sanon ja olen niin täpinöissäni siitä kaikesta, että kuulostan varmaan joltain maanikolta. Koko ajan kuitenkin syvällä sisimmässäni tiedostan, että todennäköisempää on, että päädyn johonkin vitun masentavaan tilastoon yhteiskunnasta syrjäytyneistä surkimuksista, koska elämäni suunta nyt vain sattuu olemaan sellainen.

Viime lauantaina tuijotin itkuisin silmin ja rakastuneena miestä, joka joskus istui Lontoon metrossa kirjoittamassa lyriikkaa omalla verellään täytetyllä huumeruiskulla. Täydellistä miestä, joka tekee kaikkea sitä, mitä minäkin tekisin, jos uskoisin itseeni, ja jolla on lapsia ja kaunis mallivaimo ja 21-vuotiaita (12-vuotiaan tasolle jääneitä...) fanityttöjä, jotka ovat kokonaisen viikon täysin huumautuneita pelkästään sen kosketuksesta, vaikka silloin kun se oli suunnilleen minun ikäiseni, joidenkin oli ehkä vaikea uskoa, että se voisi edes olla elossa paljoakaan yli 25-vuotiaana. Mutta koska ihmiset muuttuvat, on täysin mahdollista, että se kuitenkin seisoi 55-vuotiaana vuonna 2013 vain parinkymmenen sentin etäisyydellä minusta elävänä ja niin yliluonnollisen karismaattisena, että olisin melkein voinut puhua kielillä ja kaatua sen käsivarsille.

Koska ihmiset muuttuvat. Pelastuvat ja pääsevät irti 20 vuoden heroiinikoukusta ja alkoholiongelmasta ja masennuksesta ja tulevat vahvoiksi ja paremmiksi. Johnny Marr pelasti äitinsä kotiin erakoituneen Morrisseyn. Buddhalaisluostari pelasti masentuneen ja päihdeongelmaisen Leonard Cohenin. Marianne Faithfull ei käytä enää huumeita. Ingmar Bergman oli sairaalassa masennuksen vuoksi. Lars von Trier tekee elokuvia, vaikka on ahdistunut kaikesta, eikä uskalla lentää Cannesiin, kun sen elokuva on siellä Kultainen palmu -ehdokkaana. Kaikki suurimmat sankarini ovat selviytyneet – kaikki, joiden teot merkitsevät minulle eniten, ovat kaukana täydellisestä, eikä mikään ole silti estänyt niitä menestymästä ja tulemasta ihmisiksi, joita ihailen niin paljon, ettei uskoisi, että olen oikeasti aikuinen ihminen, enkä... no, 12-vuotias. Ja minusta se on lohduttavaa. Ettei niin monelle elämälle ole ollutkaan mitään valmiiksi määriteltyä suuntaa, eikä menneisyys tai vaikeiden asioiden jatkuva läsnäolo lopulta määritellytkään aivan kaikkea.

Silti en usko omiin mahdollisuuksiini. Koska olen ollut seitsemän vuotta enimmäkseen toivoton, myös koko tulevaisuuden on oltava sitä. Minä en selviydy, minä vain vajoan ja muutun katkerammaksi ja huonommaksi, ja suurin saavutukseni on ehkä paikka jostain mäkkärin kassalta. En usko voivani muuttua edes sen verran, että kykenisin pitämään yhdenkin ihmissuhteen tai selviytymään yliopistotutkinnosta. Kukaan tai mikään ei voi pelastaa minua, koska minun on tehtävä se itse ja tiedän, etten pysty siihen. Olen niin kiinni kaikessa menneessä, että elämä edessä näyttää vain suoralta jatkumolta siitä, eikä se voi viedä minua muuta kuin koko ajan lähemmäs tuhoutumispistettä. En usko mihinkään, enkä halua nähdä tulevaisuutta, joka on pelkkää toisintoa kaikesta siitä, mikä on jo kerran tapahtunut.

Olen kyllästynyt epäonnistumaan; olen kyllästynyt olemaan se, josta ei ikinä tule mitään. Olen kyllästynyt olemaan koko ajan niin vitun yksin ja uskottelemaan itselleni, että kaikki kyllä kääntyy parhain päin kunhan maltan vähän odottaa. Koko elämä on pelkkää odotusta, joka ei koskaan johda mihinkään, ja vaikka joskus saisinkin jotain aikaan (kuten nyt), alan pelätä ja epäillä ja tuntea sellaista syyllisyyttä, että haluan vain antaa olla ja myöntää, etten ole sen arvoinen. Olen pelkkää roskaa, enkä ikinä muutu, vaikka kaikki muut muuttuisivatkin, sillä tämä on yksinkertaisesti minun osani, minun identiteettini ja minun tarkoitukseni. Tarkoituksettomuus.

Haluan kuolla. Tai ei. En todellakaan halua kuolla, haluan muuttua. Haluan tulla siksi ihmiseksi, jota jatkuvasti esitän kaikille läheisilleni. Haluan oppia olemaan välittämättä ja muistaa taas, miltä tuntuu olla pelkästään onnellinen (koska tiedän, miltä se tuntuu ja olen kokenut sen, enkä ymmärrä, miten voi olla niin vaikeaa saada takaisin jotain, minkä on kerran menettänyt). Miltä tuntuu, kun säälittävä itsetuho ei ole paras ja ainoa ratkaisu kaikkeen. Tai kun jokainen parempi päivä ei päätyy syyllisyyteen ja johonkin, minkä näen rangaistuksena siitä, että olen yrittänyt. Kun voin ottaa vastaan opiskelupaikan uhraamatta ainuttakaan ajatusta sille, että senkin olisi voinut saada joku "parempi".

En minä aio luovuttaa, olen ihan liian kunnianhimoinen sellaiseen. Minä joko selviydyn siitä yliopistosta, mitä se sitten ikinä tuleekaan olemaan, tai kuolen. Ei ole mitään välimuotoa, ei mitään mahdollisuutta sille, että voisin ikinä päätyä mihinkään etsivän nuorisotyön listoille tai ammattikorkeakoulun yhteishakuun. Kaikki tai ei mitään, ja koska valintani on kaikki, on ihan välttämätöntä pakottaa itsensä muuttumaan. Vaientaa nämä ajatukset ja muuttaa asuntoon, jossa ei ole yhtäkään terävää veistä tai partaterää. Olla välittämättä siitä, miten epävarmalta, vaikealta ja ahdistavalta kaikki koko ajan tuntuu. Hyväksyä viallisuutensa ja keskittyä johonkin muuhun, sillä en minä voi, jaksa enkä halua olla koko loppuelämääni itseni vanki. Ihmiselo on ihan liian lyhyt tuhlattavaksi valmiiksi tallattujen polkujen seuraamiseen.