Kesä valuu ohi, minulla on tähänastisen elämäni pahin writer's block, ja kuluneen kuukauden aikana olen käynyt taas läpi kerran puolessa vuodessa iskevän luulotautipaniikkini ja niin massiivisen itsetuntokriisin, että kaikki on ollut mahdotonta.

Olen toki myös viettänyt yhdet festarit sisäänpääsyporteilla tarkastamassa lippuja,
panikoinut yliopistoa,
lisännyt intoa opintoalaani kohtaan Tarkovskilla, Sokurovilla ja Eisensteinilla (ja yrittänyt saada itseäni vakuuttuneeksi siitä, ettei todellakaan kannata ottaa sivuaineeksi mitään niin turhaa kuin elokuvatutkimus – tuloksetta)
kasvattanut matkakuumetta Madventuresilla, Mika Waltarilla ja Wong Kar-wailla

ja yrittänyt keksiä keinon, jolla hankkiutua vähäksi aikaa Venäjän rajojen sisäpuolelle korkeintaan 234 euron budjetilla.  Olen myös päättänyt, että veronpalautusrahat (joita saan nelinumeroisen summan, koska "verosuunnitteluni" on näemmä onnistunut ihan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin tekemiseni yleensä) on ihan ok käyttää matkustamiseen, ja siksi voin varsin hyvin viettää joululomani esim. Kiinassa tai Kuubassa. Siis luultavasti Kiinassa, koska on myös osoittautunut, ettei mikään taida olla niin vaikeaa kuin halpojen lentolippujen löytäminen Kuubaan.

Olen yrittänyt myös etsiä asuntoa ja hajoillut koko urakkaan ihan huolella. Kirjoitin hakemukset opiskelija-asuntosäätiölle ja kaupungin vuokra-asuntoihin ja selailin pari viikkoa netistä 20 neliötä Herttoniemessä 900 €/kk -ilmoituksia Merihaan* siluetti silmissä killuen ja tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Äiti ei halua minua pois täältä, eikä itsellenikään tämä ole niin kuukauden päälle, joten en todellakaan tiedä, miksi helvetissä on pakko etsiä sitä asuntoa samaan aikaan kuin ziljoona muutakin opiskelijaa, vaikka voisi ihan yhtä hyvin käydä pari ekaa kuukautta sitä koulua täältä. Toki haluaisin itsenäisyyttä ja vapauden (sikäli kun vuokra-asuntoon sitoutumisen nyt voi katsoa vapaudeksi), mutta oikeasti minulla on "kiire" tämän asian kanssa ainoastaan siksi, että olen keksinyt, että on jotenkin ihan ylitsevuotavan noloa asua kotona vielä 21-vuotiaana. Minkäänlaista oma koti -kuumetta minulla ei todellakaan kuitenkaan ole, koska olen huono ihminen, ja minulta puuttuu minkäänlainen vietti rakentaa mitään omaa pesää. Joten pystyn kyllä kestämään sen, ettei mulla ole vielä kiire ostamaan verhoja tai jotain helvetin astiasarjaa. 

(*Merihaan, koska en halua mihinkään muualle kuin sinne. Tai ehkä hätätapauksessa Kallioon tai Hakaniemeen, mutta jos saisin päättää, en asuisi missään muualla kuin Merihaassa, koska meri, Hanasaari, kaukaisuudessa siintävät Suvilahden vanhan voimalan kaasukellot ja juuri sellainen 70-lukuinen elementtitaloarkkitehtuuri, joka on kaikkien muiden mielestä rumaa, mutta johon minä tunnen jotain ihan käsittämätöntä vetoa. Teollisuusestetiikkaa, rumankauniita taloja ja meri sen kaiken taustalla paikassa, joka sijaitsee suunnilleen niillä kulmilla, jossa Helsinki on minusta muutenkin parhaimmillaan – kuulostaa juuri minun paikaltani. Haave tosin lienee saavuttamattomissa, koska kaikki inhoavat Merihakaa, mutta kukaan ei halua sieltä pois, ja vuokrahinnoissa on aina pari sataa liikaa.)

Aion siis joka tapauksessa odottaa vähän parempia asunnonmetsästysaikoja. Ja kun nyt olen 21 vuotta asunut perheeni kanssa, on varmaan ihan ok jatkaa tätä vielä esim. kolme kuukautta, ja jäädä odottelemaan, josko HOASilta irtoaisi mulle tarjous esim. kuppaisesta 10 neliön soluhuoneesta Merihaassa (toiveajattelua, HOAS tuskin tarjoaa mulle yhtään mitään) ja jatkaa muutenkin etsintöjä ihan rauhassa. Onneksi tunnen sangen vahvaa vetoa itään ja tykkään betonista ja elementtitaloista, niin ehkä se Itä-Helsinkikin on sitten ihan ok.

Mutta se koulu. Jumalauta, miten edes voi pelätä näin paljon niin normaalia asiaa. Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että olen menossa opiskelemaan ihan oikeita asioita (vaikka edelleen olen sitä mieltä, että maailmanpolitiikkahaku täytyy vielä ensi keväänä uusia, koska enhän minä nyt kerrasta luovuta, ja oikeastaan tuplamaisteri on juuri sitä, mitä haluaisin olla), ja että saatan kyllä selvitä siitä itse opiskeluosuudesta ihan kunnialla. En vain halua pelkästään sitä. Haluan ystäviä. Haluan kuulua johonkin joukkoon. Haluan toteuttaa itseäni kaikenlaisissa ylimääräisissä projekteissa; haluan tehdä asioita. Siis muutakin kuin opiskella. Mutta ennen kaikkea haluan siis ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joille voi soittaa ja pyytää kahville, ja puhua niiden kanssa ihan mistä tahansa. Sellaisia, joiden kanssa pystyn olemaan rento muutenkin kuin humalassa, ja sellaisia, jotka jaksavat minua silloinkin, kun en sitä ansaitse.

Tiedän nyt, että jos minulla on onnea, se on ihan mahdollista. Olen tänä kesänä oppinut, että vaikka olenkin ujo ja introvertti, pystyn ja haluan kuitenkin välillä toimia ihmisten kanssa. Osaan olla ihan luonteva, kun seura on sellaista, että se saa minut ajattelemaan välillä jotain muutakin kuin epävarmuuttani. En ihan oikeasti ole sosiaalisesti niin lahjaton kuin olen kuvitellut.

Paitsi jos ympärillä on yksikin sellainen tyyppi, josta huomaan selvästi, ettei se pidä minusta. Minulla on joku täysin käsittämätön pakko miellyttää kaikkia, ja kun satun porukkaan, jossa muut ovat minulle mukavia, mutta yksi katsoo koko ajan niin kuin jotain idioottia ja välttelee minulle puhumista, en pysty keskittymään muuhun kuin siihen, ettei joku pidä minusta. Silloin en muista muuta kuin epävarmuuteni, ja koska eniten maailmassa pelkään sitä, että minua pidetään tyhmänä, siirryn johonkin sivuun, enkä puhu kenellekään mitään. En halua häiritä. En halua olla tungetteleva, enkä todellakaan halua sanoa mitään, mikä tekisi minusta vielä tyhmemmän.

Sellaista tilannetta on helpompi vältellä, jos ympärillä on paljon ihmisiä. Pääaineessani kuitenkin aloittaa yhteensä vain kymmenen uutta opiskelijaa, ja olen ihan paniikissa, sillä tiedän, että jos saan jostain päähäni, ettei joku pidä minusta, olen lopulta ulkopuolinen siitä kaikesta. Pelkään niin paljon, että jään taas yksin, sillä kun olen ulkopuolinen samaa ainetta opiskelevien keskuudessa, alan pelätä kaikkea, enkä varmasti yritä tehdä mitään muutakaan. Hyväksyn sen, etten kuulu mihinkään, ja puolen vuoden päästä haluan taas kuolla, kun olen niin yksin.

Pelkään, että olen aina jotain väärä ja aina jotenkin vähemmän kuin kukaan muu. Pelkään, että jos onnistun pääsemään yliopistostakin luomatta yhtään kestävää ihmissudetta keneenkään, voin heittää hyvästit kaikelle sellaiselle. Sitten olen vain yksin, eikä kukaan halua minua ikinä mihinkään töihin, koska en ole verkostoitunut, enkä ole tehnyt mitään, kun olen vain aina pelännyt liikaa.

Ehkä sen vain kuuluu mennä niin.



Mutta oikeastaan ihan sama juuri nyt. Tänä viikonloppuna ei nimittäin murehdita mitään, koska tämä viikonloppu on Flow, ja kymmenen tunnin päästä minä näen NICK CAVEN LIVENÄ!!!! Viimeksi on tuntunut tältä sinä päivänä kesäkuussa 2009, kun seisoin puoli vuorokautta Merikaapelihallin ovella odottamassa Morrisseyta. Odotan tästä illasta vastaavaa lähes uskonnollista kokemusta.

Varsinkin jos tämä soitetaan:




Edit: AAAAAAAAAAAAA, se ei ollut "lähes uskonnollinen kokemus", vaan varmasti niin lähellä jotain karismaattisen liikkeen pyhällä hengellä täyttymistä kuin minun on mahdollista kokea. Nick Caven käsi minun kädessäni, ja sen läpitunkeva katse suoraan minun silmiini, ja se hurmos! En ihan oikeasti ole ikinä ennen kokenut mitään tällaista, ja olen sentään nähnyt Morrisseyn vuosien odotuksen jälkeen ja mykistynyt täysin pelkästään ihailusta Leonard Cohenin keikalla. Parasta ikinä. Sieluni on myyty. (Ja jeeee, marraskuussa on keikka Tukholmassa, ja mun on ehkä ihan pakko päästä sinne.)

(Kirjoittaminen ei vaan edelleenkään suju, huoh. Onneksi se järjetön otsikointipakko oli näemmä lyhytaikainen juttu, eli edes jokin osa tästä on taas helppoa.)