Tätä on jotenkin niin vaikea uskoa.
Olin ihan varma, ettei minulla ole minkäänlaista asiaa yliopistoon tänä vuonna. Pääsykokeessa tunsin oloni niin epätoivoiseksi, että olisin itkenyt, jos en olisi tiennyt, että entinen lukiotuttu istuu heti takanani olevalla paikalla ja näkee varmasti kaiken. Oli ihan kammottava aineistotehtävä, kaksi sivua tilaa ja ihan liikaa sanottavaa, ja siinä vaiheessa kun kumitin liian pitkää ja epäselvää vastaustani neljättä kertaa pois, tiesin, että sillä tehtävällä pilaan koko kokeen. Ja siitä tehtävästä sain lopulta täydet pisteet.
Olin niin varma, etten pääse, että olin laatinut pari täysin aukotonta suunnitelmaa tulevalle välivuodelle. Entisellä työpaikallani olisi ollut taas paikkoja auki (ja olisin ihan varmasti saanut sen työn), ja olisin voinut tehdä työtä elokuusta marraskuuhun ja lähteä sen jälkeen kolmeksi kuukaudeksi Etelä-Amerikkaan. Tai olisin voinut mennä Voionmaan opistolle tekemään elokuvia. Kaikki oli jotenkin ihan selvää ja tavallaan edes unohdin odottaa koko yliopistohakutuloksia kun olin niin varma, etten pääse ja tiesin ihan tarkalleen, mitä aion sitten tehdä. Ensimmäistä kertaa välivuosi tuntui jopa ihan miellyttävältä vaihtoehdolta.
Ja nyt sitä ei sitten tarvitsekaan pitää. Eikä se todellakaan haittaa. Teen vielä elokuvia (ja koska tutustuin Sodankylässä oikeisiin ihmisiin, siihen ei välttämättä mene edes kovin kauan...) ja matkustan kolmeksi kuukaudeksi Etelä-Amerikkaan (ennen sitä täytynee kuitenkin mennä sinne Venäjälle – minusta tulee Venäjän-tutkija, enkä ole vielä koskaan käynyt koko maassa!), mutta nyt menen viimeinkin yliopistoon, enkä voisi olla onnellisempi. Viimeinkin minulla on jokin paikka. Viimeinkin minut halutaan johonkin. Viimeinkin voin tehdä jotain, mikä on järkevää muidenkin kuin minun itseni mielestä. Ehkä alan pikkuhiljaa löytää tarkoitusta elämälleni.
Tietenkin – muutenhan en olisi minä – aloin jo stressata kaikkea mahdollista. Pitäisi ottaa opiskelupaikka vastaan, mutta apua, heitinköhän viimeksi siivotessani vahingossa verkkopankkitunnukseni roskikseen? On varmaan pakko muuttaa pois, mutta miten selviän, mistä löydän täältä asunnon alle tonnilla kuussa ja miten elän onnettomalla opintotuellani? Miksi täältä lähteminen tuntuu niin pahalta, miksi tulen näin mielettömän surulliseksi joka kerta kun ajattelen, että syksyllä mikään ei ehkä ole kuten ennen? Mistä löydän töitä, jotta ei tarvitsisi ottaa lainaa, tai jos otan lainaa, mitä jos en koskaan saakaan maksettua sitä pois? Mitä jos en selviäkään yliopistosta, mitä jos olen luullut itsestäni ihan liikoja ja koko homma tyssää ensimmäiseen englanninkieliseen tenttikirjaan? Mitä jos en edelleenkään tutustu ihmisiin, enkä löydä uusia ystäviä – kaikillahan (paitsi minulla) on tässä iässä jo vanhat, joten mihin kukaan tarvitsisi uusia, varsinkaan yhtä kelvottomia niin kuin minä? Mitä jos kaikki inhoavat minua, eikä mistään vaan tule mitään? Miten menen kaikkiin niihin opiskelijabileisiin ja vältyn siltä, että nolaan itseni edellisessä merkinnässä kuvailemallani tavalla?
Olen niin onnellinen, mutta samalla pelkään tätä miljoona kertaa enemmän kuin kolmea kuukautta yksin Etelä-Amerikassa.
6 kommenttia:
Sydämelliset onnittelut! :)
Mikä tiedekunta kyseessä?
Onnea onnea onnea että pääsit! Kuulin eräs päivä tässä, että kaveri pääsi ensimmäisellä yrittämällä oikikseen, mikä oli todellinen yllätys ja ilonaihe, mutta minusta tuntuu, että iloitsen sinun puolestasi vielä enemmän:D Siksi varmaan, koska oltiin silloin yhdessä samassa koesalissakin ja olet puhunut yliopistosta täällä hyvin paljon. Mulla ei sen teoreettisen filosofian kanssa käynyt yhtä hyvin. Sain 38 pistettä, kun 40 tarvittiin pelkästään läpi pääsemiseksi. Toisaalta sain niin rutkasti alkupisteitä, että jos olisin saanut edes 40 pistetettä kokeesta, olisin ehkä päässyt sisäänkin. Mutta ei voi mitään, enkä olisi sinne kuitenkaan mennyt. Eikä oikein voi harmitella, kun vain kerran luin kirjan kokonaan läpi.
Musta tuntuu, että aika moni on siinä tilanteessa, että kaverit lähtee muualle ja itse menee toiseen paikkaan ja sitten jää tavallaan yksin. Mullakin kaikki läheiset kaverit menee muualle kuin Helsingin yliopistoon. Täytyy yrittää pitää yhteyttä ja tietysti tutustua uusiin ihmisiin. Siinä mielessä, kun olemme samassa yliopistossakin, olemme tavallaan ystäviä jo keskenään!
Miten muuten "teet elokuvia"? Minusta olisi mielenkiintoista tietää, että missä elokuvantekovaiheessa sinä työskentelet ja miten yleensä elokuvia pääsee tekemään? Mulla on sellainen käsitys, että se tapahtuu aina tuolla jossain suurilla summilla eikä kosketa mua. Siksi mulla on vissiin aika väärä kuva elokuvien tekemisestä.
Lisäksi tuohon edellistä edelliseen viestiin vielä: Self-help-oppaita en suosittele kenellekään! :D Luin yhden sellaisen ja olen selaillut äidin kirjastosta useita, enkä ole tavannut mitään rakentavaa ajatuksia niissä. Ne on liian valmiiksipureskeltuja. Jos jotain voin suositella niin mahdollisimman vaikeaa kirjallisuutta jossa mielenkiinto edes jotenkin pysyy yllä mutta luulisin, että sellaiseen kirjallisuuteen olet tutustunut jo keskimääräistä paremmin.
Nepal: Kiitos. :) Humanistista menen nyt siis ainakin vuodeksi katsomaan. Tarkoitus siis on (ainakin näillä näkymin, mutta eihän sitä koskaan tiedä) vuoden päästä hakea taas valtiotieteelliseen ja maailmanpolitiikkaan, joka on siis edelleen se oikea tavoite. Tuosta alue- ja kulttuurintutkimuksesta, johon nyt pääsin, on sen suhteen ihan hyvä aloittaa, kun (humanistisesta tiedekunnasta huolimatta) siellä käsitellään osin aika samantyyppisiä juttuja ja maailmanpolitiikkaa voi koittaa sivuaineenakin lukea. Että jos nyt pääsisi edes alkuun.
walter: Kiitos! Harmi, että sulla meni noin, ja onhan toi 38 pistettäkin jo ihan hyvä suoritus yhdellä lukukerralla.
Toivon todella, että löydän muitakin samasta tilanteesta. Yksi asia, jonka vuoksi olen odottanut yliopistoa niin paljon, on nimenomaan se, että haluaisin päästä tutustumaan uusiin ystäviin. Olen kuitenkin lukenut niin monta surullista blogimerkintä siitä, kun niin ei olekaan käynyt, että pelkään vähän, mitä tästä kuitenkaan tulee.
Ja elokuviahan pääsee tekemään niin, että tuntee tarpeeksi monta tyyppiä, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita myös, ja alkaa vain toteuttaa niiden kanssa itseään. Sodankylässä siis aloitin ujuttautumisen tällaiseen porukkaan, ja voi olla, että jotain on lähitulevaisuudessa niiden kanssa tiedossa. Ei sitä siis varsinaisesti voi "työskentelyksi" sanoa, vaan lähinnä näpertelyksi harrastuspohjalta, mutta ainakin siinä voi kehittää omaa ilmaisuaan ja oppia asioita niin, että voisi joskus tehdä muutakin kuin näperrellä (mikäli se nyt on edes tärkeää). Suomessa tehdään vaikka kuinka paljon hyvää lähinnä lyhytelokuvaa kengännauhabudjetilla ja jopa ilman minkäänlaista ammattimaista otetta (indietaivas.fi-osoitteessa voi tutustua niihin piireihin. Suosittelen esim. Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän lyhäreitä, vaikka IAT-porukat taitavatkin tosin olla sieltä ammattimaisemmasta päästä), ja siksi minusta onkin vähän kummallista, että suomalainen elokuvateollisuus on nyt muilta osin sillä tasolla kuin se on. Tosin nykyään pitkiäkin tuotantoja tehdään jo ilman mitään Elokuvasäätiön tukia tai muitakaan isoja rahoja, suuret summat eivät siis ole enää välttämätön edellytys juuri millekään, digiaikana kun kuvaaminen on halpaa. Oikeastaan haluaisin itse ajatella, että raha pilaa kaiken, mutta se olisi ehkä vähän lapsellista...
Tuollainen kuva mulla self-help-oppaista onkin. :D Kaikki kavereilta saamani neuvot vaan kuulostivat lähinnä sitaateilta joistain sellaisista, joten ehkä niissä on sitten joku totuus. Olen joskus lukenut Paulo Coelhoa, jonka lasken saman kategorian kamaksi, ja olihan se nyt ehkä kamalinta sontaa, mitä olen ikinä lukenut, joten ehkä tosiaan pysyttelen siinä vaikeammassa kirjallisuudessa.
Mä olen lukenut Coelholta Alkemistin ja minusta se oli aika hyvä. Muita en ole lukenut mutta olen ajatellut kyllä, koska mitään kammoa ei jäänyt. Enkä tavallaan lue Coelhoa self-help tyyliseen kirjallisuuteen, vaikka onhan siinä niitäkin piirteitä eikä siinä ole ehkä aina kaikkein syvällisintä filosofiaa. Mutta varsinkin jäi Alkemistista mieleen se, kun päähenkilö alkaa myydä teetä kristallikupeista.
En ole käsittänyt aikaisemmin, että noin pääsee elokuva-alalle. Sehän vaatii kunnon verkostoitumista. Kuinka isoja noi porukat on? Entäs sinun rooli: Työskenteletkö itse enemmän ohjaajana vai kuvaajana vai teetkö vähän kaikenlaista?
Mitä muuten sinusta on suomalaisuus? Siis mistä se koostuu? Mikä sen arvo on? Tunnetko olevasi suomalainen vai ennemmin eurooppalainen tai maailmankansalainen? Entä isänmaa? Mikä se on?
Minulla alkaa se armeija ensi maanantaina ja olen tässä pohtinut näitä jo aika paljon, koska eikö armeijan idea perustu isänmaan ja suomalaisuuden puolustamiselle? Luin hesarista http://www.hs.fi/m/paakirjoitukset/Suomalaisuus+on+pärjännyt+muutoksessa+ennenkin/a1372655431105 tämän artikkelin. Lisäksi kirjoissa on tullut montaa näkökulmaa vastaan ja onhan armeijan tiedotteissakin ollut jotain noihin kysymyksiin liittyvää. Lisäksi tässä osoitteessa http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/5481/kansalli.pdf?sequence=2 on aika kattavasti tietoa, mutta en ole ehtinyt lukemaan sitä vielä kovinkaan paljon. Tyydyttävä vastaus on silti jäänyt uupumaan. Asian voisi sanoa, etten tiedä miksi menen armeijaan. En tiedä, mikä arvo on tällä isänmaalla ja suomalaisuudella. Olen pohtinut sitä jo niin paljon, että ajatukset ovat jossain määrin jo nyrjähtäneet radikaalisuuteen. Olen esimerkiksi alkanut kannattaa EU:ta aika vahvasti, koska se on rauhanprojekti. EU takaa minusta rauhan Eurooppaan taloudellisilla sitoumuksilla. Koska rauha on vähimmäisvaatimus aina, on se tärkein vaatimus myös ja siksi EU on hyvin tärkeä, tärkeämpi kuin ihmiset yleensä ymmärtävät. Ihmiset eivät näe mikä yhteys on taloudella ja rauhan säilymisellä. Eivätkö kaikki sodat ole jossain määrin yhteydessä talouteen? Ehkä meidän pitäisi lukea enemmän Marxia :D Lisäksi en oikein näe mitään syytä, miksi maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa, koska yhä enemmän alan nähdä ihmisiä yksilöinä, äärimmäisinä yksilöinä, jotka ovat vapaita. Siksi kolumnissa ihmisten seulominen työ- ja lisääntymisikäisiin (hyi mikä sana tuo lisääntymisikäinen) ja korkeasti koulutettuihin on eräänlaista valtiontason rasismia, jossa muuttava ihminen saa arvonsa ainoastaan sen kautta miten hyödyllinen hän on alkuperäisen väestön yhteisölle. Tuo ihmiskuva leimaa minusta esim. koko kolumnia ja ehkä Helsingin sanomia laajemminkin. Se on minusta mielettömän karua. Näen mielessäni maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa sellaisen laboratorion, jossa naisia tutkitaan alentavalla tavalla ja lopuksi todetaan, ovatko he vielä lisääntymisiässä ja siksi kelvollisia yhteiskuntaan. Osittain tällainen kai saa voimansa siitä, että suomalaisilla on niin vahva tuntemus omasta identiteetistään suomalaisina. Tässä asiassa suomalaisuus saa aikaan minusta epäilyttäviä arvoja ja alkaa muistuttaa nationalismia. Jossain määrin kannatan myös sellaista maailmanvaltiota kuten Russell. Alan siis ehkä elää hyvin ideaalimaailmassa ja realiteetit eivät ehkä enää mene kohdilleen. Lisäksi kaikki Pisa-tutkimukset ja elintaso- ja onnellisuuskilpailujen voitot, joita jotkut kansainväliset lehdet tekevät, ovat Suomelle enemmän vahingollisia kuin hyödyllisiä. Eivät ne kerro Suomelle mihin suuntaan pitäisi vielä kehittyä. Sen sijaan huonommin menestyjille ne kertovat, että pitäisi kehittyä yhä enemmän siihen suuntaan missä Suomi on. Suomessa ne vain ruokkivat itserakkautta ja nationalismia omasta erinomaisuudesta. Kaikkea tällaista armeija on jo saanut minussa aikaan ja tekstin määrästä varmaan huomaat, että jotenkin on pala rinnassa, kun ajattelen näitä asioita.
UPEAA! Tulin iloiseksi luettuani, että pääsit opiskelemaan. Noita ajatuksia kotoa muuttamisesta, uusien ystävien saamisesta ja opiskeluissa pärjäämisestä on varmasti melkein kaikilla. Se on totta, että opiskelupaikka ei sulje muita suunnitelmia pois. Nyt vain iloisin mielin kesän viettoon. Onnea vielä opiskelupaikasta!
Lähetä kommentti