Sodankylän elokuvajuhlat 2013 ja tähänastisen elämäni melko varmasti kuluttavimmat kahdeksan päivää.

Olin siellä "töissä", mikä tosin ei ollut mitään, koska työnteko tarkoitti tapauksessani lähinnä sitä, että päivystin pari tuntia päivässä tekemättä mitään ja häkellyin ylitsevuotavan karisman edessä joka kerta kun Tommi Korpela tuli pyytämään minulta avaimiaan. Katsoin 26 elokuvaa, tutustuin ihmisiin (!!) ja olin onnellinen (!!!). Lisäksi toki nukuin liian vähän ja join liian paljon, mutta sehän nyt on ikään kuin osa Sodankylän henkeä. Se absurdi tunne, kun poistuu elokuvateatterista aamuyöllä, aurinko paistaa ja veren alkoholipitoisuus ylittää juuri sen rajan, että olo tuntuu vapautuneelta ja iloiselta, eikä mitenkään känniseltä. (Suomalaiseen elokuva-alaan soluttautuminen onnistuu myöskin ilmeisesti parhaiten humalassa kaljateltassa, ja vaikka on vaikea sanoa, oliko meistä pahemmin päihtyneessä tilassa minä vai se ohjaaja, jonka seuraavan leffan kuvauksiin tarjouduin keittämään kahvia tai mitä tahansa, salaa toivon, että se muistaisi minut ja tarjoukseni vielä päänsä selvittyä.)

Sodankylässä taas muistin, mitä ihan oikeasti haluan tältä elämältä. Elokuvia. Haluan puhua niistä, kirjoittaa niistä, tehdä niitä. Vaikka Taikin elokuvataiteen osasto ei tänäkään vuonna kutstunut minua pääsykokeeseen, en vieläkään luovuttanut, ja olin siitä vielä varmempi nähtyäni hakijatilastosta, miten moni muukin jäi kutsumatta. En minä ihan tosi vielä ole valmis siihen, eikä minusta välttämättä koskaan edes tule, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa mitään. Voin tehdä elokuvaa, vaikka en olisi saanut siihen mitään virallista hyväksyntää tai todistusta siitä, että olen jotakin. Minulla on sanottavaa, ajatuksia ja näkemys siitä, miltä haluan kaiken näyttävän, ja ennen kaikkea minulla on ihan vilpitöntä halua ja tarve saada jotain aikaiseksi. Elokuvan itsensä takia – ei siksi, että kuvittelisin voivani saavuttaa sillä jotain muuta. Ihan samalla tavalla kuin kirjoitan jokaisen paperinpalan täyteen, haluan tehdä elokuvaa elokuvan vuoksi. Siksi että on pakko,  siksi että en voi muutakaan. Kuten en kirjoita päästäkseni Anna-lehden kanteen tai pitämääkseni palkintopuhetta Nobel-gaalassa, en myöskään haaveile elokuvanteosta sen vuoksi, että minä itse päätyisin siinä johonkin. Jos hyvin käy, elokuvat voivat päätyä, mutta ei sekään ole tärkeintä, vaan se, että minä saan tehdä niitä.

Ja olen ihan varma, että se riittää. Olen vasta 21 ja minulla on melkein kokonainen ihmiselämä aikaa oppia ja kehittyä, eikä oppimista ja kehittymistä voi tapahtua muuta kuin siten, että lopetan unelmoimasta siitä, että voin tehdä asioita, ja sen sijaan alan toimia. Tulen siksi, mikä haluan olla, enkä vain kuvittele sitä päivää, jona olen jo sellainen.

Joskus aiemmin minulla oli naiivihko kuvitelma siitä, että haluan tehdä elokuvia sen vuoksi, että toivon voivani pelastaa maailman, ja elokuva olisi jotenkin taidemuodoista tai muistakaan välineistä paras siihen tarkoitukseen. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että sekin on huono tavoite. "Alan lakata pikkuhiljaa kuvittelemasta taidetta etiikan välineeksi. Jos työllä on poliittisia päämääriä, se on politiikkaa, ei taidetta", olen kirjoittanut lainauksen jostakin (uskoakseni A.W. Yrjänän Päiväkirjasta, mutta en voi olla enää varma, koska lähde on jäänyt merkitsemättä) muistikirjaani ja sisäistänyt sen ajatuksen täydellisesti. Enkä minä halua tehdä politiikkaa.  

Toki parhaat elokuvat sanovat jotain, antavat ajattelemisen aiheita ja ravisuttavat maailmankatsomuksia, mutta ei elokuvaa voi tehdä niin, että ainoa pyrkimys on markkinoida jotain ideologiaa tai mielipidettä tai valmista mallia jostain ideaalimaailmasta. Elokuva itsessään on ensisijaista ja vasta sen jälkeen tulevat kaikki tavoitteet vaikuttaa asioihin sen sisällön keinoin. En halua ajatella elokuvaa välineenä vaan tarkoituksena; tärkeänä itsessään, eikä sen kautta, mitä sillä voidaan ehkä saavuttaa, oli se saavutus sitten luonteeltaan poliittista tai viihteellistä tai mitä tahansa. En enää kuvittele edes, että voisin pelastaa maailman kuvaamalla dokumenttielokuvaa ihmisistä, joiden ääntä kukaan ei muuten kuule (voisin silti tehdä sen dokumentin ja se voisi vaikuttaa ihmisten näkemyksiin, mutta ei lähtökohdaksi voida asettaa sitä, että jokin asia on väärin, ja elokuvaa tarvitaan välineeksi osoittamaan se vääryys), vaan ihan oikeasti haluan tätä kaikkea pelkästään rakkaudesta elokuvaan. Siksi, ettei kovin monella muulla asialla ole minulle suurempaa merkitystä.

Jos kun en pääse yliopistoon, menen vuodeksi opiskelemaan elokuvaa, ja näin tämän on kuulunut koko ajan mennä, tajusin sen juuri. En tiedä, johtaako se mihinkään, mutta tästä on nyt päästävä eteenpäin. Taik ei ehkä sen vuoden jälkeen edelleenkään huoli minua, mutta onhan niitä ammattikorkeakoulujakin. Eikä minun edes tarvitse saada tutkintoa elokuvakoulusta voidakseni tehdä näitä asioita. Ei minun ole pakko saada siitä ammattia, voin edelleen hakea (ja varmasti haenkin) valtiotieteelliseen ja päätyä harmaaksi virkamieheksi, jonka elämä tosin alkaa aina vasta silloin, kun elokuvakamera käy. Pääasia on nyt, että asiat edistyvät, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että ne edistyvät nimenomaan silloin, jos muutan kymmeneksi kuukaudeksi keskelle ei mitään tekemään elokuvia.


                                                                             ***

Olen ihan poikki, olen ollut toista viikkoa tauotta jonkun seurassa, puhunut koko ajan ja stressannut uusien ihmisten kanssa keskustelemista, ja nyt kaikista elämäni päivistä juuri huomenna pitäisi mennä ja tavata ne entiset lukiokaverit, vaikka haluaisin vain lukittautua ainakin maanantaihin asti kotiin, olla puhumatta mitään kenellekään ja tuijottaa seiniä. Tarvitsen yksinäisyyttä jaksaakseni, mutta ilmeisesti sitä ei vieläkään ole tiedossa, enkä tiedä, miten aion selvitä tästä.

Pelkään niiden ihmisten tapaamista ja olen tänään miettinyt tuntitolkulla, mitä puen päälleni ja miten laitan hiukseni näyttääkseni niiden silmissä jotenkin paremmalta ja siltä, että asiat ovat lakanneet vaivaamasta minua, ja tiedän, että epäonnistun silti. Ei se ole vaatteista kiinni. Olen aina näyttänyt niille kaikki heikkoutteni, ja pelkään, että niin vain täytyy käydä nytkin.

Pitäisi myös olla juomamatta, mutta miten muka pystyn siihen niiden kanssa? Miten muka pystyn siihen, kun koko tapaamisen tarkoitus on vetää päät täyteen yhdessä? Juon taas liikaa (toista kertaa tällä viikolla) ja löydän itseni puhumasta niille asioista, joista kuuluisi vaieta, ja seuraavana aamuna en pysty elämään itseni kanssa, kun häpeän kaikkea niin paljon.