Voimattomia päiviä. Itseinhoa, jota yritän työntää kauemmaksi saaden sen vain tiukentamaan otettaan kaikesta.

En saa itsestäni irti mitään. Makaan kotona ja tuijotan kirjapinoa työpöydän laidalla, tyhjää sivua tekstinkäsittelyohjelmassa ja Aasiassa videolle kuvaamiani hetkiä, joista olen paluustani lähtien yrittänyt koota jotain kokonaista pystymättä yhtään mihinkään. Itken ja ikävöin Phnom Penhia ja sitä ranskalaista poikaa, jonka kanssa istuin öitä Mekongin rannalla puhumassa elämästä ja kuolemasta. Pitäisi päästä taas lähtemään. Täällä en ole mitään. Täällä aika kulkee lävitseni antamatta minulle yhtään mitään.

Vaadin itseltäni koko ajan jotakin, vaikka olen kykenemätön mihinkään. Olen kateellinen ja katkera, en kestä muiden onnistumista, enkä kykene iloitsemaan kenenkään puolesta, koska itsekeskeisyyteni mittasuhteet ovat jotain ihan uskomatonta. En pysty ajattelemaan muuta kuin itseäni. Miettimään, miltä näytän muiden silmissä, vaikka ketään tuskin kiinnostaa. Kukaan tuskin edes huomaa. Teenköhän tämän kaiken vain muiden vuoksi.

Pikkusisko valmistui eilen ammattiin. Talvella se meni kihloihin poikaystävänsä kanssa ja kuukauden päästä se lähtee vapaaehtoisesti armeijaan. Kun se tulee sieltä pois, se varmaan muuttaa Reserviupseerikoulun käyneen kihlattunsa kanssa yhteen ja vuoden päästä siitä niillä on häät ja kahden päästä lapsi. Isä, joka ei koskaan päässyt Reserviupseerikouluun vaikka halusikin, on kamalan ylpeä, ja tiedän, että jos joskus tapahtuisi sellainen ihme, että minulla olisi joku, joka esitellä sille, se ei todellakaan suhtautuisi siihen yhtä ihailevasti. Minä teen aina väärät valinnat. Minusta ei koskaan tullut partionjohtajaa. Minä soitin viulua, kun olisi pitänyt urheilla, ja koulussa olin se, joka alkoi itkeä, kun yhtä ylemmällä luokalla olevat vinoilivat silmälaseista. Minä en lähtenytkään opiskelemaan lakia, olen 21 ja minulla ei ole ammattia, eikä ketään, joka vannoisi minulle ikuista rakkauttaan. Pikkusisko on se standardi, johon minun on koko ajan verrattava itseäni tiedostaen, ettei minusta ikinä tule sellaista. Kaikki ne asiat, jotka ovat sille helppoja, ovat minulle vaikeita ja päinvastoin.


Kesä on tullut. En tiedä, mitä tapahtuu nyt. Töitä ei kymmenistä hakemuksista huolimatta ole, ja rahaakin aika rajallisesti. Ainoa ystäväni palaa uudesta asuinmaastaan Suomeen ensi viikolla, ja olen jo luvannut tavata sen ja ne kaikki, mennä niiden kanssa ja muistella lukiota, ihan niin kuin siinä olisi jotain muistelemista. En juo, en en en, kasaan itseni ja tapaan ne selvinpäin ihan niin kuin joka päivä lukiossakin. Torstaina on pääsykoe, jonka suhteen luovutin jo ajat sitten, mutta jota taidan silti mennä katsomaan. Viikon päästä lennän Rovaniemelle ja vietän toista viikkoa Sodankylässä, koska maailman kaunein elokuvafestivaali tarvitsee minua (ja minä tarvitsen sitä. Sen jälkeen kun palasin matkaltani, en ole odottanut mitään muuta yhtä innokkaasti kuin niitä viittä kesäkuun päivää, joina on ihan ok ajatella vain elokuvia). Heinäkuun alussa saan yliopistohaun tulokset, ja jännitän sitä päivää jo nyt. En tiedä, miten selviän murtumatta sen edessä, minkä tiedän olevan vääjäämätöntä.

Isällä on leikkaus neljän päivän päästä. Näen unia, joissa olen sen luona sairaalassa, kun se herää tunnistamatta itseään tai osaamatta puhua. Kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua, enkä minä koskaan ole pelännyt näin paljoa. Mitä jos tämäkään ei voi päättyä hyvin?