Tein sen taas.
Join liikaa niiden ihmisten kanssa (mitäs minä sanoin) ja yhtäkkiä tunsin ääretöntä tarvetta kertoa niille kaiken kaikesta. Käyttäydyn niiden kanssa kuin joku pahempikin huomionkipeä teini, ja jokaisen lauseen pääväite on jotain sellaista kuin että olen yksinäinen ja haluan kuolla. Ihan niin kuin muka oikeasti edes tuntisin koko ajan niin. En yleensä tajua, miksi otan tällaisia asioita esiin ja miksi puhun niille yksinäisyydestäni, vaikka pahimmassa tapauksessa ne ottavat sen jonain syyllistämisenä. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi minun täytyy olla jotenkin niin vitun dramaattinen koko ajan.
Ei siis oltu nähty suurimman osan kanssa yli vuoteen, ja sitten nähdään ja sitten juodaan, ja yhtäkkiä minusta on hyvä idea alkaa puhua kuolemastani. Näin toimii 14-vuotias, joka haluaa tulla huomatuksi, ei todellakaan 21-vuotias, joka haluaisi vain päästä tällaisesta yli ja elää elämäänsä ilman mitään häiriötekijöitä.
En ihan tarkalleen edes muista, mitä kaikkea sanoin (ei sillä, että olisin juonut niin paljoa, mutta kun puhuu yhden illan aikana enemmän kuin normaalisti kuukaudessa, on kai ihan luonnollista unohtaa osa), mutta tänään puolet niistä ihmisistä on yrittänyt pitää minulle jonkinlaisia Facebook-terapiaistuntoja ja yhtäkkiä niille on täysin selvää, mitä teen väärin ja millä kaikilla eri tavoilla aiheutan tämän itse.
Ajattelet väärin
Ryhdistäydy
Ottaisit itseäsi niskasta
Se on vain asenteesta kiinni
Tiedän, että ne haluavat vain hyvää, mutta en silti kestä kuulla noita juttuja, koska totuus sattuu eniten. Koska tiedän, että ne ovat oikeassa, mutta en silti kykene muuttumaan.
Ne vakuuttelevat, että kaikki on ihan hyvin, etten pilannut koko iltaa ja että millään, mitä minä sanoin, ei ole mitään kielteisiä vaikutuksia mihinkään. Silti en kestä katsoa sitä kuvaa, jonka olen taas itsestäni niille luonut. Olen niiden silmissä ihan sekaisin, ja ne ovat ainoita ystäviä, joita minulla on. Silti laitan ne uskomaan siihen, etten odota tai halua muuta kuin mahdollisimman nopean kuoleman.
Luulin ennen, että en vain osaa juoda ja minun pitäisi ihan suosiolla olla koskematta kaikkeen alkoholipitoiseen, jotta ei tapahtuisi tällaisia vahinkoja. Olen kuitenkin huomannut, ettei minulla ole tällaista ongelmaa kenenkään muun kanssa. Voin juoda vaikka kuinka paljon ja olla iloinen ja puhelias ja mukava kenen tahansa muun seurassa, mutta jos mukana on yhtään lukiokaveriani, jossain vaiheessa tulee ihan varmasti se hetki, kun en pysty puhumaan mistään muusta kuin itsestäni ja säälittävistä ongelmistani (jotka aiheutan itse) mahdollisimman dramaattiseen sävyyn.
Enkä haluaisi mitään sellaista. Haluaisin olla niille ihan normaali ihminen, jonka voi kutstua bileisiin ilman pelkoa siitä, että muutan mukavan tilaisuuden joksikin melodraamaksi. En halua niiltä mitään säälipisteitä; en halua niiden kuvittelevan, että odotan niiltä jotain pelastusta, jota ne eivät pysty tarjoamaan. Silti sanon niille asioita, jotka tekevät minusta joko huomionhakuisen luuserin tai pohjattoman masentuneen itsemurhakanditaatin, vaikka tiedän, etten oikeasti ole kumpaakaan niistä. Tiedän, etten ole niin epätasapainoinen kuin ne ihan varmasti kuvittelevat, enkä kestä miettiä sitä, mitä ne minusta ajattelevat.
En tarvitse niiltä mitään muuta kuin vähän ystävyyttä, jonka tätä menoa pilaan ihan itse ryssimällä jokaisen tilaisuuden, jonka saan niiden kanssa.
Enkä tosiaan voi syyttää kuin itseäni.
5 kommenttia:
Kommentoin tähän myös sinun edellistä kirjoitusta ja minusta oli mukava huomata, että vaikutat onnelliselta siinä. Se on ehkä postitiivisin ja toiveikkain teksti, jonka olen täältä lukenut ja tulin iloiseksi, että sinulla on mahdollisuus kokea kaikkea noin hienoa, etkä ole siis onneksi hautautunut niin syvälle, että nouseminen olisi mahdotonta, jos se nyt ikinä onkaan täysin mahdotonta. Minä toivon, että vain jollain tapaa aloitat polun elokuvien parissa. Se varmasti vie sinut sitten yhä lähemmäs sitä mitä oikeasti haluat. Siis ehkä vain aloittaminen on se avain; se, että löytää edes jonkin mitättömän langanpään, josta kaikkea voi alkaa purkaa. Elokuvienteko vaikuttaa olevan sinulle se :D
Tästä tämänkertaisesta tunnistin osittain itseni. Muistan, että aivan viime kerralla, kun olin "juomassa", aloin luennoida ja vaahdota. (En ollut silloin juonut vielä käytännössä mitään mutta yleensä ilmapiiri on niin välinpitämätön ja laiskanpulskea ja ihmiset ärsyttäviä, joten se saa minut puheliaaksi moralistiksi) Tulin paikalle ja kysyin, että pitäisikö minun poistua täältä paskasta oven vai parvekkeen kautta?! No, ehkä se oli vitsi, mutta ei sitä ainakaan kukaan ymmärtänyt ja kun sitten menin parvekkeelle niin minulle sanottiin, että oletko aivan varma että menet nyt sinne ja älä vaan hyppää. Erotuksena sinun tilanteeseesi on se, että ehkä minä puhun yleisemmistä asioista eli ihmisistä yleensä, vaikka kyllä sieltä aina löytyy yhtymäkohta omaan elämään ja minä arvostan omia puheenaiheitani ylitse muiden. Muiden puheenaiheet on yleensä ihan pinnallista soopaa ja vain vaivoin jaksan kuunnella ja pinnistellä jotain vastaukseksi. Tietysti tiedän, että tämä on ylimielinen asenne. Ja kun olen juonut niin eivät ne minun juttuni mitään loistavia ole. Toivoisin vain, että joskus joku kysyisi jotain mutta eihän kukaan tee niin kun olen noin ylimielinen.
Minun piti jakaa kommentti kahtia, kun ohjelma herjasi jo pituudesta...
Haluaisin kyseenalaistaa myös tuon ajatuksen, että ongelmiesi syy olet sinä itse. Siis ehkä osittain mutta vain murto-osittain syy olisit sinä. Ajattelen näin, koska tunnustat asian itsellesi. Jos syy olisit vain ja ainoastaan sinä itse, eikö sen asian tunnustaminen pitäisi auttaa asiaan? Minusta sen pitäisi korjaantua kokonaan. Siksi syy et voi olla ainoastaan sinä itse vaan ongelmien täytyy muodostua myös sinun ja maailman välisestä suhteesta, jossa maailma on "vinksahtanut" ja maailmassa olisi korjattavaa. Minä ainakin ajattelen, että jossain suhteessa olen liian naiivi, hyväsydäminen ja kiltti, joten realistisempi ja pahempi maailma aiheuttaa minulle kärsimystä. Siis tietyissä asioissa esim. armeijan suhteen, armeijaa ei ole moraalisena ja edes historiallisena ongelmana ajateltu loppuun, mikä monissa muissa maissa on tehty ja Suomelle tämä on häpeä. Lisäksi tuo että ottaa itsestään vastuun kokonaan on minusta aika raskasta ja silloin saattaa avunpyytäminen jäädä vähäiseksi. Kun tuntee, että pitäisi selvittää ongelmansa itse, koska itsestään ne johtuvat, ja jättää sen takia pyytämättä apua, on minusta syntynyt jo uusi ongelma lisää. Myös muilla läheisillä ja ystävilläsi on minusta tietty vastuu sinusta ja jos pyydät apua, niin on minusta väärin sanoa, että omat ongelmat korjaantuvat keskenäs. Kun juttelin siitä minun juomisen aikaisesta vaahtoamisesta, niin minä puhun itseasiassa silloin vähän samansuuntaisia asioita kuin sinulle tässä nyt kirjoitan. Pelkään, että moralisoin ja otan liian jyrkän kannan asioihin. Mutta kukaan ei oikein vastaa minulle. Tuntuu, ettei kukaan ole ajatellut samansuuntaisia asioita. Tai siis sinä olet ajatellut mutta et sinä ole siellä minua kuulemassa niin vastakaiku, jonka saan on tyhjää kuminaa. Tai siis kellään ei ole omia ajatuksia enää ensinkään. Esim: kun minä sanon, että luin amerikkalaisen sotilaan itsemurhakirjeen ( http://gawker.com/i-am-sorry-that-it-has-come-to-this-a-soldiers-last-534538357 ), kukaan ei keksi siihen esim kysymystä, oletko lukenut Albert Camus'n kirjoja? Siis toivoisin singahtelevaa ja raikasta keskustelua mutta mitä se kärjistetysti sitten on muuta kuin autoja, ryyppäämistä, naisia tai opiskelua minun ikäisilläni? Mitä ihmiset ajattelevat, kun he tiskaavat? En tiedä, mutta minulta ainakin kaikki patoutunut keskustelu purkautuu kirjoittamalla sinulle ja muutamille muille.
Noissa illoissa on hyvää se, että jos et itsekään muista tarkalleen puheitasi, niitä tuskin muistavat muutkaan. :)
walter: Joo, kyllä minulla on toivoakin aina välillä. Elokuvat tosiaan ovat mulle se juttu, ja ihan varmasti teen kaikkeni, jotta pääsen sillä saralla vielä jotain tekemään. Tosin saa nyt nähdä, tapahtuuko se kuitenkaan niin kuin tuota kirjottaessani ajattelin (olen ihan mahdoton. Joku asia on yhdellä hetkellä maailman paras ja siistein juttu, mutta sitten ilmeneekin muita asioita ja lopulta en enää tiedäkään, mitä haluan, vaikka ihan vasta olin siitä varmempi kuin mistään).
Tunnistan myös tuon ylimielisen asenteen muita ja muiden juttuja kohtaan. Taidan siis olla ihan sietämätön kun juon. Jos en ryve itsesäälissä, niin ylenkatson muiden juttuja ja luulen olevani jotenkin niiden yläpuolella, koska en jaksa tuntitolkulla käydä läpi kaiken maailman pinnallisuuksia. Tai sitten ajatusmaailmani ei vain kohtaa muiden ihmisten kanssa. Oikeastaan mulla ei ole paljoakaan yhteistä ystävieni kanssa, ja ne näkevät kaiken jotenkin ihan toisin, joten turha kai oikeastaan odottaakaan niiltä sen syvempää ymmärrystä. Mutta onneksi vastakaikua ajatuksiinsa saa edes täällä internetissä.
Pelkään olevani jotenkin laiska ja saamaton, kun en osaa tehdä asioilleni mitään. Tiedostan kyllä ongelmani, mutta en tee niille mitään, ja siksi pelkään, että tämä on oma syyni. Kaikki hokevat loputtomasti, miten noin koko elämä on vain asenteesta kiinni, ja otan sen aina jonain syyllistämisenä, koska en saa asennettani muutettua, vaikka sen pitäisi olla helppoa. Ihan käden käänteessä kuulemma käy, että yhtenä päivänä alkaakin arvostaa itseään ja näkemään maailman toisin kun vain tarpeeksi yrittää, mutta minä en sitten ilmeisesti yritä tarpeeksi, vaikka tiedostankin ongelman ja olen koettanut sille jotain tehdä. Että oma vika, ja sikäli kai ansaitsen koko jutun. Pitäisi varmaan alkaa lukea jotain self-help-oppaita.
Anonyymi: No, sanotaanko nyt vaikka näin, että pääpiirteet tuskin unohtuvat, ja siinäkin on kyllä ihan riittävästi. Ja tämä ei siis ollut ihan ensimmäinen kerta kun näin käy, joten eiköhän ole tullut niille kaikki jo vähän liiankin selväksi.
Vaikka toisaalta en kyllä jaksa enää stressata. Morkkis on ohi, mutta ystävyyssuhteet näemmä eivät, joten ihan hyvin kai tämä kuitenkin päättyi.
Lähetä kommentti