Koko tämän kevään paino kaatui päälle yhdellä kertaa, eikä itsehillinnästä ollut tietoakaan. Kuljin päämäärättömästi pitkin katuja, murehdin koetta (minulla ei ole aavistustakaan, miten se meni), välttelin vastaantulijoiden katseita ja itkin silmät turvoksiin. Katselin Kauppatorilla merta, yritin järjestellä rikkinäisiä ajatuksiani, ymmärtää tätä tilannetta ja kasata itseäni. Kuulokkeissani oli Joose Keskitalo, ja kun vajosin siihen musiikkiin, koko maailmassa ei ollut mitään muuta. Vain minä, minun ahdistukseni ja hurmos, jonka ne sävelet ja sanat aiheuttivat.
"Nuo linnut ovat edelleen vapaina
kuka vapauttaisi ihmisen?
Ja kun sillat ja tiet ne on petosta
kuljin kaikki, ne ei johda mihinkään
Mitä tapahtuu nyt, en tiedä
mutta pelkään, pelkään niin
Minun siipeni naulattiin maahan
ja uskoni kaadettiin"
En tiedä, mitä teen. En tiedä, minkä takia minulla on tämä elämä, joka ei anna minulle yhtään mitään. En tiedä, mitä tapahtuu, en tiedä, missä olen ensi viikolla, ensi kuussa, ensi syksynä, ensi keväänä, ikinä. Miksi kaikki tapahtuu aina joskus myöhemmin, eikä koskaan juuri nyt. Miksi vain odotan asioita, joita en ehkä koskaan saa.
Olen pelkkä taakka, enkä kykene olemaan hyödyksi mitenkään kenellekään. Pidän ehkä kolmannen välivuoden, ja pelkään, mitä minusta ajatellaan. Olen tehnyt kaikkeni, käynyt töissä, lukenut pääsykokeisiin, tehnyt vapaaehtoistöitä ja ollut nostamatta senttiäkään niistäkään tuista, joihin ehkä olisin ollut oikeutettu, mutta silti en pysty katsomaan peiliin, kun inhottaa nähdä siellä se surkea ihmisraunio, joka on lähinnä haitaksi jopa itselleen. Minusta ei ole täyttämään teidän vaatimuksianne, enkä ymmärrä, miksi yleensä olen edes syntynyt.
En pelkästään halua sinne kouluun, vaan myös tarvitsen sitä. Minun on pakko tehdä jotakin. Pakko saada ihmisiä ympärilleni ja pakko saada tuntea itseni onnistuneeksi edes välillä. Olen koko elämäni ollut yksin, mutta en vielä koskaan näin yksinäinen, ja saatan seota, jos joudun vielä vuodeksi työpaikoille, joissa kenelläkään ei ole minun kanssani mitään yhteistä, ja lounastauolla kukaan ei uskalla istua samaan pöytään. Minun on pakko saada tehdä asioita, toteuttaa kunnolla itseäni ja kiinnostustani ja joutua tilanteisiin, joissa voisin löytää itsestäni vaihteeksi jotain hyvääkin. Jos vietän taas yhden vuoden ilman kontaktia keneenkään, yhtäkään positiivista sanaa tai tilaisuutta ylittää itseni, itseluottamukseni on ensi keväänä vielä pahemmassa kunnossa kuin nyt, ja sitten en enää tiedä, mitä teen.
Ja silti en ehkä pääse sinne kouluun. Tämä tilanne on ihan täysi umpikuja, mikään ei johda mihinkään, ja kaikki minussa tunteista tulevaisuudensuunnitelmiin on yksi sotku, jota en osaa hallita. Tiedän, että jotain on pakko tehdä, ja se koulupaikka on ainoa näkyvissä oleva pelastukseni, joka sekin tuntuu lipuvan koko ajan kauemmaksi ulottumattomiin. Pelkään jokaista tulevaa päivää ja olen koko ajan valmistautunut siihen, että asiat muuttuvat vielä huonompaan suuntaan. En pysty näkemään mitään tulevaisuutta tai mitään parempaa, toivo on viety pois, eikä uskoni riitä siihen, että elämä voisi joskus olla puoliakaan siitä, mitä haluaisin sen olevan. Elämäni tarkoitusta ei taida olla olemassakaan, ja olen kyllästynyt teeskentelemään, että minulla olisi voimaa luoda mitään sellaista tyhjästä.
Samassa tilassa minun kokeeni kanssa oli tänään teoreettisen filosofian pääsykoe. Olin kateellinen niille ihmisille. Mitä jos se ihan oikeasti on minun kutsumukseni, ja olen kaksi vuotta ihan turhaan taistellut sitä vastaan vain siksi, että olen uskonut niitä, joiden mielestä se on turhaa? Ehkä se on surkea kutsumus, mutta miksi minä silti haluan sitä niin paljon? Ehkä tämä kaikki on vain merkki siitä, että minun kuuluu yrittää ja niin kauan kuin jatkan kutsumukseni vaientamista, mikään ei voi onnistua...
4 kommenttia:
Minä olin siellä samassa auditoriossa tekemässä teoreettisen filosofian pääsykoetta. Ja et ehkä usko kun sanon että muistelin sinua ja mietin, että oletko tekemässä tuota alue- ja kulttuuritutkimuksen koetta. Ajattelin, että kuka mahdat olla noista, jotka tekevät sitä. Etsin sinua leikilläni mutta en tietenkään voinut löytää. Muuten olisin odottanut ulkopuolella ja halunnut sanoa sinulle jotain. Odotinkin ulkopuolella hetken, koska olisin halunnut jutella jollekin mutta sitten vain lähdin vaeltamaan pois. Muuten, ennen koetta jonkun kännykkä soi vähän aikaa. En edes kuullut sitä ennen kuin se valvoja sanoi siitä, koska olin niin paniikissa, kun en osannut mitään.
Voi että, olen surullinen kun olimme samassa tilassa ja en voinut olla sinulle kuin ystävä on ystävälle, ymmärrätkö mitä tarkoitan? Että olisimme jutelleet yhdessä ennen koetta jotain ja sitten menneet kahville ja elokuviin tai jotain ja olisimme voineet keskustella kokeesta ja todeta, että ei sen merkitys ollut niin suuri kuin mitä sille annoimme, että todella tärkeitä ovat asiat, joita ei välttämättä voi edes mitata kokeilla. Oikeasti näin kävi meille että satuimme samaan tilaan, voitko uskoa?
Hmm... En tiedä kiinnititkö huomiota mutta voin kuvailla itseäni. Olin keskellä kolmannessa rivissä alhaalta päin luettuna ja siinä osassa salia, joka on äärimmäisenä oikealla, kun katsotaan sieltä edestä liitutaulun luota, jossa valvojat olivat. Minulla oli sellainen erikoisen keltainen/oranssi villapaita päälläni sekä olen aika pitkä ja laiha. Lähdin, kun aikaa oli jäljellä noin puolitoista tuntia. En vastannut viimeiseen tehtävään mitään ja kolmeen ensimmäiseen hapuillen. En usko pääseväni sisään mutta menenkin lukemaan matikkaa joka tapauksessa.
Muistan joitain ihmisiä sieltä. Minun vieressäni istui tyttö, jolla oli lyhyet, lähes siiliksi vedetyt hiukset. Toisella puolella istui iloisen oloinen poika, jolla oli partaa, soijamehua, banaaneja ja vettä. Hän tervehti, kun istuin hänen viereensä. Siellä oli myös joitain vanhempia, varmaan 40-vuotiaita, huomasitko?
En tosiaan usko, että sinun pitää ahdistua siitä että menisit vaikka viisi vuotta muita myöhemmin tuonne. Monet pitävät välivuoden, minä menen armeijaan, jotkut lähtevät ulkomaille, jotkut etsivät itseään täällä Suomessa tehden töitä, hyviä syitä kaikki ja siitä kertyy helposti kolme vuotta! Ja olen tavannut ihmisen, joka kävi viidettä vuotta lukiota! Ja tiedän erään, joka kävi vuoden autokoulua, sillä oli ehkä muutama tunti kuussa. Lisäksi minun naapurini on jo 35 ja vieläkin yliopistossa. Jos siellä vietetään joku kuusi vuotta yleensä, niin naapuri olisi mennyt sinne 29-vuotiaana, eli ilmeisesti huomattavasti vanhempana kuin sinä. Serkkuni pyrkii eläinlääketieteelliseen kolmatta tai neljättä kertaa, joten siinä on mennyt jo helposti kolme vuotta. Olet varmasti kuullut tällaisia vastaavia tarinoita. Ei kertomasi perusteella sinun yliopistoonpyrkimistarinasi, vaikka se ehkä siltä tuntuu, ole yhtään hidas tai epäonnistunut kaikkien tarinoiden joukossa, eikä se varsinkaan tee sinusta huonompaa, joskaan ei parempaa, koska ei tällaiset asiat vaikuta siihen, mitä ihminen on ihmisenä.
Et ehkä usko, mutta minäkin muistelin sinua. Muistin, että jossain vaiheessa kerroit lukevasi siihen filosofian pääsykokeeseen, ja kovasti mietin ennen kokeen alkua, oletko siellä ja jos, niin kuka oikein olet. Samalla tavalla katselin niitä filosofian kokeen tekijöitä ja mietin, kuka niistä voisit olla. Uskomatonta tosiaan, että satuttiin noin samaan tilaan, ja surullista, ettei voitu tunnistaa toisiamme siitä ihmisjoukosta. Minäkin olisin voinut yrittää sanoa jotain (vaikka olenkin paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan), ja olisi ollut hienoa olla niin kuin ystävä ystävälle.
Ja ihan varmasti siis jopa näin sinut! En nyt tosin pysty muistamaan sitä, mutta kun itse istuin siinä auditorion keskiosassa liitutaululta katsottuna oikealla puolella, näin siihen sinun osaasi salia ihan suoraan, ja epätoivoisina hetkinä unohduin välillä katsomaan ihmisiä sen sijaan, että olisin yrittänyt vastata niihin kysymyksiin (jotka olivat melko helppoja, paitsi tietenkin aineistotehtävä, joka sai minut jälleen kerran muistamaan, miten hyödyllistä olisi osata joskus tiivistää juttujaan edes vähän). Harmi, että olin niin keskittynyt soimaamaan itseäni, etten muista enää mitään muuta. Paitsi soivan kännykän kyllä muistan, ja sen, miten pelkäsin ihan tosissani, että se on minun kännykkäni, vaikka tiesin kyllä varsin hyvin, ettei mulla todellakaan ole sellaista soittoääntä.
Oli jotenkin vähän lohdullista nähdä ne vanhemmat tyypit siellä. Tietenkään ne eivät varmasti ole pitäneet välivuosia tähän asti, mutta yhtä kaikki olivat silti edelleen hakemassa yliopistoon. Ehkä minäkään en siis ole liian vanha, en nyt, enkä edes ensi vuonna.
Muuten ei siis ehkä olisikaan syytä ahdistua (paitsi että ahdistun useimmiten myös täysin syyttä), mutta tuntuu elinvuosien hukkaanheittämiseltä käyttää niitä juttuihin, jotka eivät oikeastaan kiinnosta tai innosta minua lainkaan. Ensimmäisestä välivuodestani en nimittäin muista juuri mitään muuta kuin sen, miten inhottavaa oli raahautua aamulla toimistolle, kun ulkona oli pimeää ja olin ihan liian väsynyt valvottuani taas vahingossa aamuyöhön asti. Tämä toinen sentään on antanut minulle oikeasti aika paljon, ja uskon, että tästä on ollut myös hyötyä, mutta jos nyt en pääse kouluun, tulee taas uusi vuosi, ja mitä sitten? Mitä oikein teen? Haluaisin taas oikeasti innostua jostain ja tehdä asioita, jotka antavat minulle jotain, mutta jos en pääse kouluun, joudun taas töihin johonkin toimistoon tai varastolle, enkä kahden vuoden päästä muista mistään mitään muuta kuin jotain banaaleja yksityiskohtia.
Välivuosi saattaisi olla ihan kestettävissä, jos keksisin jotain tekemistä, joka pitäisi minut kasassa, mutta jotenkin sellaista on vain niin vaikeaa löytää. Voisin toki taas matkustaa maailman ääriin ja tekisin sen enemmän kuin mielelläni, mutta ei mulla taaskaan ole rahaa siihen ennen kuin olen käynyt koko syksyn töissä ja tehnyt niin paljon ylitöitä kuin vain ikinä mahdollista. Ja sitten suurin osa vuodesta on taas mennyt "hukkaan" niin, etten ole edennyt elämässäni milliäkään.
Jos oikein ymmärsin, niin istuimme peräkkäin niin että olit takanani? Sitten en varmaankaan nähnyt sinua ainakaan silloin kun unohduin katselemaan muita. Lähtiessäni todennäköisesti näin kyllä :D
Entäs jos menet johonkin opistoon? Vaikka Oriveden kirjoittajakouluun tai Joutsenoon? Minusta niihin on vielä haku päällä tai tulossa. Jos en olisi päässyt armeijaan, olisin hakenut Orivedelle vuodeksi ja minusta olisi tullut kirjailija sitä kautta. Se oli aivan varma suunnitelma. Noi maksaa. Kuukausi on muutamia satoja euroja kelan tuen jälkeen. Siihen kuuluu asuminen ja ruuat. Ei minusta huonoa ollenkaan ja silloin poistuu se epämiellyttävä tekemättömyyden syyllisyyskin toivottavasti, tapaa uusia ihmisiä ja noista saa joistain opintopisteitä yliopistoa varten. Joku opisto esim. vastaa ensimmäistä vuotta yliopistossa jos olen oikein ymmärtänyt. Opisto sanana kuulostaa ehkä haljulta mutta se saattaa olla vain ennakkoluuloa. Parempaa tuokin kuin ei mitään minusta :)
Olen ihan toivottoman huono selittämään tällaisia, mutta meinasin siis, että istuin siinä keskellä sitä auditoriota niin, että minun osioni oli tavallaan suoraan vastapäätä sitä valvojien pöytää. Paikkani oli oikeassa reunassa, ja kun ne penkkirivit olivat sellaisessa kaaressa, näin aika hyvin juuri siihen osaan, joka oli äärimmäisenä oikealla. No joo, vaikka olisit nähnytkin mut, niin tuskin muistaisit siitä mitään, kun taisin sinä päivänä näyttää juuri niin mielenkiintoiselta, että hyvä jos erotuin seinästä.
Ja itse asiassa Orivettä (tai jotain elokuvajuttuja esim. Voionmaalla) olen ajatellut, mutta kun se tosiaan maksaa, ja osaankohan mä edes kirjoittaa ja sinne pitää lähettää näytetekstejä, ja ehkä mun tekstit on niin huonoja, ettei ne halua mua, ja sitä paitsi kirjoitan ihan surkeita runoja, ja siellä pitäisi kirjoittaa niitäkin ja aaa... Luonnollisesti keksin siis kaikki tekosyyt sille, miksi ei kannata edes yrittää. Mutta Orivesi tai joku on siis paras vaihtoehtoni tällä hetkellä, pitäisi vaan ensin löytää siihen rahat. Ja sellaiset näytetekstit, joita ei tarvitsisi kovin paljoa hävetä. :D
Lähetä kommentti