Tämä kevät on ollut ihan kamala. On ollut ihan liikaa toivottomuutta, epävarmuutta ja ikäviä uutisia asioista, joiden ei koskaan pitänyt koskettaa minua. Olen huolehtinut, stressannut, pelännyt ja kyseenalaistanut, ja siinä sivussa valunnut koko ajan lähemmäksi pohjaa ihan huomaamattani.
En jaksaisi tällaista kitinää ja minua inhottaa se, miten yksiulotteisen kuvan tämä koko blogi minusta antaa. Haluaisin joskus kertoa niistäkin kerroista, kun edes puolen tunnin ajan nautin elämästäni ja näen tässä kaikessa jotain järkeä. Haluaisin ilmaista ymmärrykseni siitä, että monet asioistani olisivat korjattavissa ihan vain sillä, että ottaisin kerrankin jostain jotain vastuuta, lopettaisin tämän säälittävän ulinan ja tekisin niiden eteen jotakin muutakin kuin valittaisin. Haluaisin näyttää, että oikeasti olen muutakin kuin tätä. (Olenko? Olenhan?)
Mutta en pysty, en juuri nyt.
Olen ihan tyhjä ja silti täynnä omaa sekavuuttani, ja elämä tuntuu lipuvan sitä kauemmaksi mitä enemmän yritän sitä kohti kurkotella. Tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa, ja menetän kykyni hahmottaa niistä mitään, koska olen liian syvällä tässä sotkussa, enkä enää tiedä, miten täältä pääsee pois. Minulla ei ole aikoihin ollut yhtä paha olo kuin muutamina viime viikkoina, enkä saa otetta enää yhtään mistään muusta. Tämä tuskaisuus ei päästä minusta irti, vaan pahenee vain päivä päivältä ja tunkeutuu jokaisen soluni läpi saaden minut voimaan fyysisestikin niin huonosti, että koko ajan haluaisin oksentaa.
En tiedä, mitä teen.
Selaan läpi kännykkäni puhelinluetteloa ja etsin ketä tahansa, kelle soittaa.
Ketään ei ole.
Yritän kirjoittaa tänne, mutta tuijotettuani tyhjää tekstieditoria puolentoista tunnin ajan luovutan, koska häpeän jokaista ajatustani ja sitä puolta minusta, joka joskus kuvitteli osaavansa kirjoittaa.
Olen ihan yksin, eikä minulla ole mitään keinoja päästä tästä yli. Tänä keväänä olen kyennyt analysoimaan tunteitani ja tätä tilannetta paremmin kuin koskaan ennen, mutta kun painajaiseni muuttuvat todellisiksi, on turha turvautua mihinkään analyysiin. Kun istun torstain ja perjantain välisenä yönä pimeän huoneeni lattialla partaterä kädessäni, enkä kykene tuntemaan mitään muuta kuin järkyttävää himoa upottaa sitä terää niin syvälle lihaani kuin vain pystyn, mikään ei voisi merkitä minulle vähempää kuin ajatukseni siitä, että en vain osaa päästää ahdistuksestani irti. Tiedostan puutteeni, mutta minusta ei ole tekemään niille mitään. On paljon helpompaa käyttää sitä terää tai raapia ihonsa rikki kuin muuttua paremmaksi ihmiseksi.
Ehkä tämä on vain ohimenevää. Ehkä tämä on pääsykoestressiä yhdistettynä yksinäisyyteen ja huoleen isästä. Ehkä tämä on ohi kun asiat muuttuvat: Kun pääsykoe on kahden viikon kuluttua mennyttä, ja isä on leikattu kesäkuussa, ja minä olen matkustanut töihin Sodankylään ja tavannut siellä uusia ihmisiä, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Ehkä sitten en enää näe unia, joissa ensin ostan hirttoköyttä kaupasta ja seuraavaksi makaan sairaalassa raajat kahlittuina kiinni sänkyyn. Ehkä pystyn taas keskittymään ja nukkumaan ja syömään ja näkemään elämässä jotain muitakin värejä kuin harmaata.
Tai ehkä niin ei käy. Ehkä en pääse yliopistoon, syöpä ei häviä pelkällä leikkauksella ja uudet ihmiset suhtautuvat minuun samalla ylenkatseella kuin kaikki muutkin. Unessa tapan itseni joka yö, ja harmaan sävy on joka päivä vähän tummempi. Ehkä tämän vain kuuluu mennä näin, ehkä en oikeasti koskaan tule onnelliseksi.
(Koska en oikeasti ole yhtään yksiulotteinen, puolitoista tuntia tällä viikolla voin vähän paremmin, kun yritin olla lakoamatta maahan ihailusta maailman cooleimman tietokonenörtin näköisen konservatiivikristityn edessä.)
4 kommenttia:
Pitempää viestiä en nyt ehdi jättää, mutta olisi ollut väärin olla kirjoittamatta mitään. Älä suinkaan mieti, mitä joku täällä saattaa ajatella kirjoituksistasi. Blogi menettää silloin alkuperäisen tarkoituksensa. Kirjoita vaan miltä tuntuu...
Voimia sinulle!
Omassa mustavalkoisessa maailmassani, jossa elän yhä syvemmällä, en osaa tehdä eteesi, mikä ahdistaa minua omista syistäni, enempää kuin ehdottaa (taas) erästä kirjaa, Albert Camus'n Putoaminen. Sano että olet lukenut sen tai tiedät kirjailijan.
En ole itse siinä edes vielä puolessa välissä, vaikka se onkin suhteellisen lyhyt, pienoisromaanin kaltainen. Mutta alku on ollut hauska, mikä yllätti minut. Camus osaa viljellä ironiaa tai sitten vain näen sitä kohdissa, joissa sitä ei oikeasti ole. Mutta kirjat ovat ehkä vain hetkelliseen pakenemiseen.
Et sinä valita. Valittaminen kohdistuu asiaan, jolla ei ole merkitystä. Valittaminen on turhamaisuutta. Siksi et voi valittaa, koska käsittelet tässä blogissa asioita, joilla on sinulle varmasti maailmankaikkeuden merkityksellisin sisältö. Ei sellaisesta voi saada valittamista aikaan.
Mutta jotenkin jotenkin jotenkin minä erkanen sinusta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Muutosta on tapahtunut siinä, että päivä päivältä ymmärrän jotenkin itseäni paremmin ja huomaan blogiasi lukiessani, että en pysty samaistumaan tuntemuksiisi enää samoin kuin esim. viime syksynä. Oikeastaan huomasin tämän ( http://hyvastientinen.blogspot.fi/2013/04/seitseman-on-alkuluvuista-mystisin.html?m=1 ) Seitsemän on alkuluvuista mystisin -merkinnän jälkeen. Se on ehkä paras, mitä olet ikinä tänne kirjoittanut ja siitä huokui koko tunnelmasi niin että kyynel (oikeasti) vierähti poskelleni.
Nepal: Se on tavoitteena, mutta tavoitteen toteutuminen tuntuu vaikeammalta, kun olen kävijätiedoista alkanut huomata, että täällä ihan oikeasti käy enemmänkin porukkaa lukemassa näitä tekstejä. Mikä on siis minusta edelleen ihan käsittämätöntä, ja asettaa sellaisia paineita, että jonkun blogistekstivuodatuksenkin pitäisi olla kirjalliselta tasoltaan jotain balzacia ja jokaisen ajatuksen jotenkin loppuun mietitty, jotta tämä ei olisi ihan niin noloa. Mutta kun säälittävästi tämä on tällä hetkellä minulle ainoa paikka maailmassa, jossa purkaa ajatuksiaan ilman itsesensuuria, niin täytyy yrittää olla ajattelematta sitä, mitä minusta ajattellaan.
walter: Tottahan minä sen olen lukenut. Oikeastaan rakastan Camus'ta. Sen Sivullinen puhutteli minua joskus vaikeimpina aikoinani todella syvästi, ja se kai oli jonkinlainen alkupiste suuremmalle filosofiainnostukselleni. Putoamisen lukemisesta on kyllä aikaa, joten ehkäpä luenkin sen pian uudestaan. Kun olen viime aikoina käytännössä elänyt niistä lyhyistä pakenemisen hetkistä, niin hyvistä kirjoistakin on apua.
Valittamiseen mulla on ehkä aihetta, mutta pelkään, ettei oikeutta. Ollaan yhteiskunnassa, jossa "jokainen on oman onnensa seppä", enkä minä silti edes yritä tehdä asioilleni mitään (koska en osaa, enkä oikeastaan tiedä, mitä tehdä). Vatvon ongelmiani ja oikein vellon ahdistuksessani ja ties missä paskassa sen sijaan, että ottaisin esimerkiksi itseäni niskasta kiinni, menisin ulos ja vaikka etsisin jonkun ihmisen, jolle seuraavan kerran soittaa, kun haluan taas vetää rannevaltimoni auki. Pitäisi yrittää edes jotain, mutta en tiedä, mistä aloittaa, enkä yksinkertaisesti saa itseäni liikkeelle. Olen onneton, koska en tee mitään, enkä tee mitään, koska olen liian onneton suoriutuakseni mistään.
Lisäksi ongelmani tuntuvat jotenkin niin vähäpätöisiltä ja turhilta, ja vaikka ehkä minä itse asetan niille asioille jonkinlaisen merkityksen, niin objektiivisesti ajateltuna ne eivät sitä saisi, ja tunteeni ja ajatukseni näyttäytyvät koko muulle universumille lähinnä naurettavina.
Ehkä on ihan turvallistakin erkaantua. Itse en tiedä, mihin olen menossa ja tuntuu, että olen erkaantumassa jopa itsestäni. Esitän mielelläni täällä ja kaikkialla, että ymmärrän jotain jostain, mutta tällä hetkellä mulla ei ole mitään käsitystä siitä, mihin tämä elämä on minua viemässä, ja oikeastaan välillä pelkään tunteitani ja ajatuksiani ja kaikkea, koska vaikka ne tavallaan ovatkin osa minua, niin niissä on jokin vieras sävy, jota en vain tajua. Minussa on kaksi ihmistä, joista toinen ajattelee nämä asiat, ja toinen ei yhtään osaa samaistua niihin ajatuksiin.
Ja kiva kuulla, että jonkun mielestä tuo oli onnistunut merkintä, etenkin kun olin niin epävarma sen suhteen, pitäisikö sitä ollenkaan julkaista täällä. Tuntui vain jotenkin tarpeelliselta tässä vaiheessa yrittää kasata jonkinlaista retrospektiiviä kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta, jotta ymmärtäisin itseäni paremmin, mutta jotenkinhan se (ei tosin niin yllättäen) lipsui ehkä pari astetta patetian ja kaikenlaisen kurjuuden korostamisen puolelle ja tuntui jopa tämän blogin formaatin huomioon ottaen osin vähän turhankin henkilökohtaiselta.(Ja toki se on myös tyyliini sopivasti blogitekstiksi ihan liian pitkä ja sekava, mutta uskalsinkin julkaista sen nimenomaan siksi, että jotkut varmaan lopettavat lukemisen parin ekan kappaleen jälkeen.) Mutta sen kirjoittaminen oli minulle tärkeää, ja jos se on paras merkintä, jonka olen tänne kirjoittanut, niin varmasti siksi, että se on samalla myös tärkein.
Lähetä kommentti