Tämä on minun oma vikani.

En pääse yliopistoon, enkä voi syyttää siitä kuin itseäni. Lue lue lue lue lue lue, hoen päässäni, mutta sitten lietson taas paniikkia puoli neljään asti yöllä ja aamulla olen jo valmiiksi väsynyt, kyllästynyt ja voimaton ilman, että on edes tarvinnut avata yhtään kirjaa. Annan ajatusteni harhailla, hukun naurettavaan itsesääliini ja kasaan pelostani vuorta, jonka yli en pysty kulkemaan, vaikka kaikki, mitä minun pitäisi tehdä, on vain lukea pari halvatun kirjaa. Olen aina lukenut, olen toistuvasti  linnoittautunut päiväkausiksi kirjojeni kanssa kotiin ja elänyt vain muiden ihmisten sanoista, ja yhtäkkiä on muka jotenkin niin hirvittävän vaikea toimia, ryhdistäytyä ja ryhtyä taas tekemään asiaa, joka todellisuudessa on minulle ihan yhtä mahdotonta kuin vaikka hengittäminen. Keksin loputtomasti tekosyitä, annan ahdistukseni vetää minua koko ajan syvemmälle sisäänsä ja murehdin jo valmiiksi toivotonta tulevaisuutta, josta itse teen toivottoman toimimalla koko ajan kaikilla tavoilla väärin. Arvottomuuteni on kaikki mitä minulla on, enkä osaa enää muuta kuin asettaa tulevaisuutta ja kaikkea sen varaan ja sokeasti tukeutua siihen ihan niin kuin johonkin uskoon, joka on kuitenkin liian suuri minulle ymmärrettäväksi.

Ehkä olen onneton siksi, etten anna itseni olla mitään muuta. Olen niin tottunut ajattelemaan, ettei minusta ole mihinkään ja että kuolema on joku ainoa ratkaisu kaikkeen, että jatkan vain elämistä sen mukaan koskaan yrittämättä mitenkään haastaa vanhoja ajattelutapojani. Mitä muka olisin, jos en olisi koko ajan niin tavattoman ahdistunut kaikesta? En minä tiedä, en ihan oikeasti tiedä, ja ehkä juuri se on pahinta. Unelmoin elämästä, jossa kaikki on hyvin, vaikka oikeasti en pysty edes kuvittelemaan mitään sellaista. En pysty näkemään itseäni onnellisena, tyytyväisenä tai vähemmän eksyneenä, kun kaikki minussa rakentuu sen varaan, että olen jotain täysin vastakohtaista sellaisille asioille. Mitä minulle muka jää, jos ahdistukseni, pelkoni ja kuolemankaipuuni revitään minusta irti? Ääretön tyhjyys, jota mikään ei voi koskaan täyttää, koska ei minua ole tehty tuntemaan mitään muuta? Minä en osaa tuntea mitään muuta ja tuhoan jokaisen paremman hetken muistamalla, että ihan pian tämäkin on ohi, koska niin sen kuuluu mennä. Koska melankolia on luonteeni, eikä minua ole ilman sitä.

Ja kuitenkin tiedän, ettei tämä vain voi mennä näin. Tiedän siitä onnentunteesta, joka melkein sattuu, ja niistä aurinkoisista kevätpäivistä, joina voi ihan rauhassa kävellä keskustassa tuntematta koko ajan suunnatonta mielihalua hypätä seuraavaksi vastaantulevan raitiovaunun alle. Tiedän, että jotkut ihmiset eivät välittömästi epäonnistuttuaan jossain kuvittele ihmisarvoaan kumoutuneeksi sen yhden epäonnistumisen takia, ja että joidenkin on ihan mahdollista toimia täysin ilman mitään lamaannuttavaa pelkoa siitä, että kaikki meneekin lopulta täysin väärin. Tiedän, että elämässä on ihan liian paljon kaikkea hyvää, mistä en voi koskaan saada kiinni käpertymällä siihen, minkä kuvittelen olevan minuuteni, ja ettei tämä oikeasti ole kiinni mistään muusta kuin itsestäni. Tiedän, ettei kukaan voi pelastaa minua, ja että on ihan turha odottaa kaiken muuttuvan "sitten kun", koska ei elämä toimi niin. Mikään ei muutu ennen kuin minä päätän niin, mutta silti en vain lakkaa etäännyttämästä itseäni kaikesta paremmasta, ja vähitellen olen kai vain pilaamassa tätä kaikkea. Ei minusta ikinä tule mitään, ja se on minulle ihan oikein.