"Seitsemän on alkuluvuista mystisin. Ihmiselämä kulkee seitsemän jaksoissa. Rakastumisen ensivaihe kestää seitsemän kuukautta. Parisuhde puolestaan kriisiytyy seitsemän vuoden jälkeen. Sanotaan, että onnellinen on seitsemännessä taivaassa. Seitsenvuotiaana menemme kouluun, nelitoistavuotiaana ripille. Ennen täysi-ikäiseksi tultiin kaksikymmenyksivuotiaana. Ihminen elää noin kymmenen kertaa seitsemän vuotta."

Tänään olen elänyt kolme kertaa seitsemän vuotta.

Olisinkohan uskonut, jos joku olisi sanonut 14-vuotiaalle itselleni, että näen joskus 21. syntymäpäiväni? Tuskin. Ei tätä aikaa pitänyt tulla, koska kaikella 14-vuotiaan uskollani uskoin vain siihen, ettei missään ole mitään mielekkyyttä ja että elämäni ainoa tarkoitus on kuolema. Kun olin 14, minut määriteltiin inhottavalla F32-alkuisella koodilla ja kaikilla voimillani yritin kerätä elämäni palasista jotain kokonaista, jonka vuoksi pitää itsensä hengissä edes vähän kauemmin. Ei minulla tietenkään oikeasti ollut mitään käsitystä mistään, ja miten olisi voinutkaan olla, sillä eihän nyt 14-vuotias mitään voi tietää. Oli vain järjetön liuta vähän liian suuria kysymyksiä, joihin etsin vastauksia löytämättä koskaan oikeita vastauksia.

Seitsemän vuotta sitten minusta tuli tällainen. Kun mietin mennyttä elämääni tajuan, että ihan oikeasti kaikki on kulkenut seitsemän vuoden jaksoissa. Seitsemän absoluuttisen onnen vuotta päättyi, kun aloitin koulun ja vähitellen aloin tajuta kaikki virheeni ja tiedostaa, että jostain syystä taidan yksinkertaisesti olla vähemmän kuin kaikki muut. Seitsemän vuotta minulla oli itseluottamus ja seuraavat seitsemän vuotta murensivat sitä vähitellen pois ikään kuin alkusoittona sille romahdukselle, joka aloitti tämän sumun. Tajuatteko, että minä en ihan oikeasti ole aina ollut tällainen? Ennen kuin olin 14, oli vielä toivoa. Olin ihan tavallinen lapsi, josta kukaan ei ehkä pitänyt, mutta joka ei jaksanut moisesta välittää. Kävin koulussa niin kuin muutkin, tein opettajaani vaikutuksen lukemisinnollani ja vapaa-ajalla soitin kunnianhimoisesti viulua ja pompin Liisa Ihmemaassa -musikaalin harjoituksissa. Isä muutti pois, pääsin siitä yli ja yritin sietää sietämätöntä naista, jonka luokse se lähti. Sitten jotakin tapahtui. Olin 14, kun tajusin, etten enää nuku. Etten jaksa tai varsinkaan halua mennä kouluun antamaan enää yhtään todisteita kelvottomuudestani. Olin 14, kun lintsasin elämäni ensimmäisen kerran, koska en yksinkertaisesti päässyt sängystä ylös. Niitä kertoja tuli sen jälkeen jatkuvasti lisää, ja yhdellä niistä kerroista muistin lukeneeni jostain, mitä ihmiset tekevät silloin, kun ahdistus käy kestämättömäksi. Olin 14, kun viiltelin ensimmäisen kerran, ja 14, kun jäin siitä ensimmäisen kerran kiinni.

Siitä on seitsemän vuotta, ja vaikka elämän pitäisi kai olla opettanut jo jotain, en vieläkään ole yhtään viisaampi. Olen lukenut hyllymetreittäin filosofiaa, etsinyt psykologiankirjoista sitä vaihetta, joka teki minusta tällaisen ja yrittänyt löytää jotain, mihin uskoa saamatta koskaan kiinni mistään siitä. Muiden ihmisten ajatukset puhuttelevat minua, mutta eivät merkitse minulle mitään. Olen vieraaantunut siitä kaikesta, eikä Länsimaisen filosofian historiani ole edelleenkään kertonut minulle, minkä vuoksi minä olen. En löydä mistään mitään kosketuspintaa, en mitään, mihin uskoa; tuntuu, että olen irrallinen kaikista tunnetuista ajatusjärjestelmistä, enkä voi ikinä löytää mitään mielekkyyttä mistään, koska kukaan ei tunnista olemassaoloni oikeutusta. En edes minä itse. Ja voiko ihminen ilman mitään syvempiä päämääriä olla koskaan oikeasti juuri mitään? En tunnu löytävän paikkaani tässä yhteiskunnassa tai edes jossain niinkin triviaalissa jutussa kuin omissa ihmissuhteissani, ja silti koen jotain järkyttävää tarvetta selittää tätä kaikkea, keksiä syvempiä syitä ja tarkoituksia ja kuvitella, että elämällä pitäisi olla jokin muukin päämäärä kuin eläminen. Joka päivä minun on perusteltava itselleni, minkä takia olen ja mitä varten pitäisi välittää yhtään mistään, enkä tiedä mitä teen sitten, kun en enää kykene tuottamaan yhtäkään uskottavaa perustelua. Ja jos mikään ei muutu, siihen tuskin on enää kovin pitkä aika.

Tällä hetkellä minussa on vain loputtomasti sellaista kaikki muut tunteeni ylittävää itsetyytymättömyyttä siitä, että olen jo 21, enkä ole saanut vielä aikaan mitään. En ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla tai sellainen kuin minun kuuluisi olla. Päivät ovat loputonta sotaa vajavaisuuttaan vastaan, ja minulla on sietämätön tarve saada jotakin aikaan. Tehdä jotakin, millä olisi jotain väliä. Kuvittelen, että minun olisi jotenkin ansaittava paikkani tässä maailmassa, ja että ainoa keino siihen on tehdä niitä asioita, joita haluan tehdä, paremmin kuin muut ja sillä tavoin saavuttaa jotain. Ei kyse ole minusta itsestäni, tai siitä että haluaisin muiden ihmisten näkevän minut jossakin tietyssä valossa, vaan pelkästään siitä, etten minä usko oikeuteeni olla olemassa, jos en saa käyttää sitä johonkin minulle tärkeään, mutta kuitenkin yleishyödylliseen. Haluan aloittaa vallankumouksia ja pelastaa maailman, mutta olen ollut osa tätä kaikkea jo yli 21 vuotta, ja ainoa taistelu, johon olen osallistunut, on ollut taisteluni omaa mieltäni vastaan. Minun sisälläni vain on ihan liian paljon pahuutta, jota olen yrittänyt kanavoida kaikkeen mitä teen, mutta joka oikeasti vain estää minua olemasta yhtään mitään muuta kuin sen pahuuden ruumiillistuma, joka pyrkii hyvään kuitenkaan koskaan pääsemättä siihen, koska pahuuden olemus sulkee pois mahdollisuuden mihinkään hyvään. Haluan aloittaa vallankumouksia ja pelastaa maailman, mutta silti en onnistu pääsemään sisään edes yhteen hemmetin yliopistoon.

On hetkiä, kun mielessäni käy, ettei minua olisi pitänyt koskaan pelastaa itseltäni. Että kun sinä yhtenä kesäkuun päivänä ennen juhannusta vuonna 2007 menin tapaamaan psykologiani ja kerroin sille, etten tarvitse mitään uutta aikaa, koska en aio olla olemassa siihen saakka, minun olisikin pitänyt vain antaa olla, ja säästää jollekin muulle se hoitopaikka, johon minut sitten pakotettiin. Mitä jos minun sijastani itsensä tappoikin joku, joka 21-vuotiaana olisi jo keksinyt lääkkeen AIDSiin, lopettanut nälänhädän tai saanut aikaan uuden talousjärjestelmän, joka poistaisi maailmasta köyhyyden? Ajattelin oikeasti silloin haluavani kuolla, tiesin tasan tarkkaan miten, milloin ja missä sen teen, ja että kuinka suoriutua siitä niin, ettei kukaan tule keskeyttämään; olin kirjoittanut vanhemmilleni pateettisen anteeksipyytelykirjeen ja hävittänyt tavaroita, joita en halunnut niiden näkevän sitten, kun olen mennyt. Siihen asti siis pääsin kunnes alitajuntani tai jokin otti minusta vallan, ja kerroin suunnitelmani jokaista yksityiskohtaa myöten ihmiselle, jonka tehtävä oli esittää, että minulla olisi jotain merkitystä. Ehkä minusta sen vuoksi tuntuu nyt koko loppuelämäni ajan siltä, että olen jotakin velkaa tästä kaikesta. Että pitäisi olla enemmän kuin ikinä pystyy olemaan sen takia, ettei minun oikeasti pitänyt saada tätä kaikkea, ja silti niin kävi. Pelkään ihan oikeasti sitä, että kun pian selviää, ettei minusta todellakaan ole tekemään mitään, ne kaikki ehkä katuvat sitä päivää, jona pakottivat minut elämään.

Yritän toimia niin, että jossain vaiheessa eläminen alkaisi tuntua oikealta, mutta kun minussa on samaan aikaan kestämätön ylemmyydentunne ja infernaalinen alemmuuskompleksi, ei siitä tule mitään. Pelkään, ettei mikään minussa ikinä riitä, mutta samalla pyörittelen silmiäni loputtomalle typeryydelle ja kuvittelen olevani jotenkin parempi kuin ne matalaotsaiset idiootit, jotka tuhoavat mahdollisuudet siihen, että missään tässä maailmassa voisi enää koskaan olla mitään järkeä. Välillä jaksan yrittää tehdä jotain sen eteen, ettei minun tarvitsisi olla ainakaan yksi niistä, mutta sitten luen, miten joku toinen ihminen kirjoittaa niin paljon paremmin minun lauseeni, kuvaa minun visioni ja ajattelee loppuun ne ajatukset, jotka syntyvät minussa kuolleina, ja lannistun kun tajuan, että on turha yrittää. Olen huono huono huono ihminen, kuvottava ylenkatseeni paistaa kilometrin päähän ja silti en koskaan saa aikaiseksi mitään, mitä ei olisi jo aiemmin tehty monta kertaa paremmin. Haluan ihan liikaa kaikkea, ambitioni vetävät minua miljoonaan eri suuntaan, enkä osaa keskittyä mihinkään, koska kaikki aika, jonka laitan asiaan X on poissa asiasta Y, ja miten muka voisin päättää, että oikeasti haluaisin X:ää enemmän kuin Y:tä? Mitä jos teen päätöksen ja huomenna olenkin eri mieltä? Tai jos osoittautuukin, ettei X olekaan mahdollinen sen vuoksi, mitä minä olen tai mitä minussa on?

Olen 21 ja tässä vaiheessa olisi jo pitänyt saada jotain aikaan. Miten monet ovet ovat jo sulkeutuneet minun nenäni edessä? Siis muutkin kuin se, ettei minusta koskaan tullutkaan ykkösviulistia Radion sinfoniaorkersteriin, vaikka siitä ei ole kovin kauan, kun se oli ainoa tavoitteeni. Olen tehnyt paljon kaikenlaista ja menettänyt tilaisuuteni niin monessa asiassa vain siksi, että olen ajattellut, etten oikeasti pysty mihinkään. Tuntuu, että saadakseen koskaan tehtyä yhtään mitään, pitäisi jo olla valmis; että elämä on jo tässä vaiheessa määritelty niin, että sen kulkua on turha yrittääkään lähteä enää muuttamaan mihinkään suuntaan. Tässä iässä pitäisi jo olla saanut aikaan jotain tuloksia – todisteita siitä, että pystyy oikeasti tekemään jotain. Ja mitä minulla on? Ei sitten niin yhtään mitään, vaikka on ollut hetkiä, kun minut on ihan kirjaimellisesti kädestä pitäen ohjattu uuden tilaisuuden äärelle. Jokaisen tilaisuuteni olen jossain vaiheessa pilannut, kun se pahuus minussa on saanut vallan.

Ei ole mitään, vaikka olen saanut tehdä ihan kaikkea sitä, mikä on koskaan edes käynyt mielessäni. Olen opiskellut, lukenut, tehnyt musiikkia, teatteria, politiikkaa, televisio-ohjelmaa ja elokuvaa; olen haastatellut mielenkiintoisia ihmisiä ja kirjoittanut muun muassa jutun, joka päätyi tämän maan luetuimman sanomalehden pääuutissivulle. Olen ollut puheenjohtaja, puhunut itseni pyörryksiin paneelikeskusteluissa, väitellyt kilpaa, laulanut bändissä ja esitellyt uutta keskusteluohjelmakonseptia Yleisradion tuottajalle. Yhdellä kirjoituskurssilla yksi tärkeimmistä kirjallisista vaikuttajistani kehui minun esseitäni, ja toisella lyriikkani sai monta positiivista kommenttia muusikolta, joka ei itsekään kirjoita kovin huonosti. Sanon pelkääväni ihmisiä, mutta silti olen esitelmöinyt salilliselle toimittajia, käynyt lukioni oppilaskunnan nimissä haastamassa riitaa kaupungin sivistystoimenjohtajan luona ja matkustanut yksin puoleksitoista kuukaudeksi toiselle puolelle maailmaa.

Myös kaikki tuo on tapahtunut viimeisen seitsemän vuoden aikana. Mutta sillä ei tietenkään ole mitään väliä. Muistan jokaisen virheen ja aikamoisen tukun ilkeitä sanoja, mutta kun tätä kirjoittaessani mietin, mitä hyvää olen saanut aikaiseksi, jouduin selaamaan hyvän tovin vanhoja kalentereitani ja muistikirjojani palauttaakseni mieleeni edes jotain. Mikään tuosta kun ei vain riitä minulle. Olen tehnyt ihan mahtavia juttuja, saanut ilmaista itseäni ja yrittää vaikuttaa asioihin, mutta silti kaikki, mitä miettimättä muistan tästä ajasta, on inhoa, vihaa ja pahaa oloa. Minun mieleni rakenteisiin ei ole mahdutettu mitään sellaista kuin kykyä tuntea iloa onnistumisistaan. On pelkkää itsetyytymättömyyttä ja riittämättömyyttä, ja jokainen hyväkin juttu päättyy musertaviin ajatuksiin siitä, mitä olisin voinut tehdä ollakseni jokaisella tavalla parempi. Vertailen itseäni muihin, ja asiat, joita rakastan, muuttuvat ahdistaviksi ja tympeiksi, kun tiedän, ettei minusta tule kyllin hyvää tekemään niitä niin, että voisin ikinä olla mitään muuta kuin pohjattoman pettynyt itseeni.

Minä olen laittanut viuluni ikuisiksi ajoiksi koteloonsa sen vuoksi, etten kestänyt, kun musiikkiopiston kevätkonsertissa muut soittivat paremmin kuin minä. Olen lähtenyt bändistäni, koska ajattelin, etten ikinä kykene samalle tasolle kuin ne muut, eikä minun kurkkuun takertuva ääneni tai kitaran kaulalle taipumattomat sormeni ole niille mitään muuta kuin este. Muutama viikko sitten melkein jätin ne Taikin ennakkotehtävät taas palauttamatta, koska hävetti niin paljon pelkästään katsoa niitä itse. On aikoja, kun edes tähän blogiin kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta siksi, että joku jossakin toisessa osoitteessa kirjoittaa viimeistellympiä lauseita, ajattelee hienommin ja tietää kaikesta enemmän (vaikkei tämän ole tarkoitus olla mikään taidonnäyte, vaan vain paikka, johon avautua, kun kukaan muu ei kuuntele ja hajanaiset merkinnät paperinreunoihin eivät riitä). Olen rakastanut kaikkea, mitä olen saanut tehdä, mutta itseinhoni on muuttanut sen kaiken vähitellen rasittavaksi suorittamiseksi saaden minut lopulta vain luovuttamaan.

En tiedä, pitäisikö muka vielä yrittää pyrkiä saavuttamaan asioita ja toteuttamaan epämääräisiä tavoitteitaan, vaikka yrittäminen ei tähänkään asti ole tuonut juurikaan muuta kuin lisää pahaa oloa. Ehkä pitäisi sen sijaan antaa olla ja alkaa opetella tyytymistä. Lakata kuvittelemasta, että voisin yhtään mitään sille, mitä tunnen tai millä tavalla elämä minun edessäni järjestäytyy. Ikävystyttävää uskoa johonkin kohtaloon tai kuvitella, että maailma on pelkkää determinismiä, mutta silti olen ihan varma, että minut on tuomittu epäonnistumaan. Kaikessa.

Välillä mietin, missä voisin nyt olla, jos en olisi pilannut kaikkea pelkäämällä epäonnistumista. Ehkä soittaisin viuluani nyt Sibelius-Akatemiassa ja olisin matkalla kohti niitä juttuja, joita miettimällä kykenin joskus selviytymään. Ehkä jos en olisi epäillyt koko ajan kaikkea, ihmiset voisivat nähdä minun toimittamiani juttuja parhaaseen katseluaikaan Ylen ajankohtaisohjelmissa. Tai jos olisin hetkeäkään uskonut itseeni, olisin nyt edes siellä oikiksessa. Tai yliopiston kirjastossa kokemassa sitä täyttymystä, jota tuntee keskittyessään juuri niihin asioihin, joista pitää kaikista eniten. Ehkä pystyisin nyt lukemaan niin, että syyskuussa olisin jo valtiotieteiden ylioppilas.

Mutta ei. Seitsemän vuotta on koko tähänastinen nuoruuteni, ja vaikka olisi liioittelua sanoa, että se olisi ollut vain loputonta sumua, niin ei sekään niin kovin kaukana ole ollut. En oikeasti kykene muistamaan, milloin olisin ollut edes kaksi viikkoa tuntematta jotain määrittämätöntä epätoivoa ihan kaikesta. Lähimmäksi sitä pääsin matkustamalla kymmenentuhannen kilometrin päähän kotoa, mutta kun nyt luen muistikirjamerkintöjäni siltä matkalta, tajuan, ettei itseään pääse pakoon. Olin iloinen, mutta en onnellinen, ja runot, joita kirjoitin sivutolkulla sivukujien kahviloissa, voisivat ihan yhtä hyvin olla kokoelma jotain Uuno Kailaan epäonnistuneita kirjoitusharjoituksia. Olen ihan hukassa kaiken ja varsinkin itseni kanssa, enkä pääse mihinkään pakoon näitä ajatuksia ja tunteita, jotka estävät minua saavuttamasta mitään ja nauttimasta yhtään mistään. Elämällä ei ole tarkoitusta eikä päämäärää, enkä voi löytää sitä niin kauan kuin olen näin jumissa tässä. Niin kauan kuin en näe itsessäni mitään muuta kuin sen pahuuden, en voi tulla miksikään muuksi.

Jos elämä kulkisi seitsemän vuoden jaksoissa, tämä voisi ehkä olla pian ohi. Pääsisin syksyllä yliopistoon ja löytäisin ystävän, joka jaksaisi puhua kanssani ja olla minulle hyvä niinäkin hetkinä, kun teen siitä miltei mahdotonta. Alkaisin taas tehdä asioita, opiskelisin kiinnostavia juttuja ja voisin pitkästä aikaa virittää kitarani kuvittelematta, että on turhaa soittaa, kun muut osaavat kuitenkin paremmin. Uskaltaisin tavata ihmisiä ilman tarvetta vetää kännejä ennen sitä. En häpeäisi koko ajan kaikkea mitä olen tai teen, eikä tarvitsisi pilata jokaista asiaa ajattelemalla niitä ihan liikaa. Tulisin paremmaksi ihmiseksi.

Asiat tuskin kuitenkaan muuttuvat niin nopeasti. Tähän asti olen kulkenut seitsemän vuoden jaksoissa kohti pohjaa, ja mikä muka muuttaisi sitä suuntaa mihinkään? Tiedän varsin hyvin, että tästä on kyllä ihan mahdollista vajota vielä aika paljon alemmaksikin, ja pelkään, että tässä vaiheessa se on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Olen kuitenkin 21, enkä vieläkään ole yhtään mitään muuta kuin virheideni summa.

(Näin käy kun tiivistämiskyvytön yrittää hallita päänsisäistä kaaostaan kirjoittamalla "johdonmukaisesti" häiritsevistä ajatuksistaan.)