Lukeminen ei edisty. Ennakkotehtävät junnaavat paikallaan. Menettäminen on minun mielessäni aina jotenkin sidoksissa kuolemaan ja nyt pitäisi käsitellä sellaista aihetta taitavasti neljässä minuutissa (mulla on idea, mutta sen toteuttaminen vaatii ihan liikaa ihmiskontakteja. Ehkä minusta siis tulee dokumenttielokuvaohjaaja, joka ei uskalla puhua puhelimessa). Vähän yli viikossa keksin siis itseni uudelleen ja yritän löytää tähän jonkun toisen lähestymistavan. Ehkä menettäminen voi olla myös jotain positiivista?
Olen suunnitellut kesää: Puola, Ukraina, Unkari, tai ehkä sittenkin Moskova, Novosibirk, Ulan Bator. Haluan jonnekin pois; jonnekin kauas, missä jokainen asia ei muistuta minua jostain entisestä ajatuksestani. Jonnekin, missä edustan kaikille muille ihmisille kaikkea muuta kuin sitä, mitä minusta täällä ajatellaan. On ihan mahdotonta olla, kun törmää koko ajan joihinkin yläasteaikaisiin tuttaviin, joista jokainen muistaa minusta vain sen, miten usein itkin koulussa silloin joskus. Mikään ei koskaan unohdu, mikään ei muutu, enkä voi ikinä määritellä itseäni uudelleen, kun menneisyyteni on kaikki, mitä olen, eikä tulevaisuutta ehkä tule. On siis mentävä sen kanssa johonkin muualle ja tietoisesti unohdettava kaikki. Silloin muut ihmiset täällä voivat ajatella minusta mitä haluavat, koska itse olen jossain kaukana, eikä se kosketa minua enää. Ehkä pitäisi myös hyväksyä se koulupaikka Skotlannista?
Oikeasti en tiedä, miten taas järjestin itseni tällaiseen tilaan. Ennen matkaani ja matkan aikana minusta tuntui, että olen pääsemässä irti ja oppimmassa tarttumaan hetkeen. Olin onnellinen ja kerrankin minusta tuntui, että voin tehdä tulevaisuudesta juuri sen, minkä minä haluaisin sen olevan. Sitten tulin kotiin ja olin täällä ehkä puoli päivää kunnes tajusin, että ajatukset ovat taas muodostaneet entisenlaisia noidankehiä, jotka estävät minua tarttumasta mihinkään muuhun kuin tilanteen toivottomuuteen. Muistin, että olen itse kuitenkin lähtökohta ihan kaikelle sille, mitä minulle tapahtuu, eikä tällaiselle pohjalle tietenkään rakenneta mitään kovin suurta. Ei sellainen talokaan pysy kovin kauaa pystyssä, jonka perustukset ovat pelkkää paskaa.
Hain kuitenkin yliopistoon. Joka päivä kyseenalaistan sen, miksi edes teen tätä, kun tiedän kuitenkin lopputuloksen. Tiedän sen painostavan heinäkuun päivän, kun minun nimeäni ei löydy miltään listalta ja elämältä häviää taas pohja. En voi onnistua, koska olen minä, ja koska ajattelen enemmän kuin teen ja etenkin, koska en usko tähän yhtään. Haluan niin paljon että sattuu, mutta tiedän, ettei minun haluni ole ennenkään kovin moneen asiaan riittänyt. En riittänyt oikikseen, joten miksi riittäisin paikkoihin, joihin on vielä sitäkin vaikeampi päästä?
Sopivasti minua vielä pyydettiin töihin sinne, missä olin syksylläkin. Voisin siis luovuttaa. Ilmoittaa, että tulen mielelläni, ja katsoa, miten päivät valuvat. Tulisi syksy ja toinenkin, ja jossain vaiheessa huomaisin, etten koskaan mennytkään yliopistoon. En koskaan tehnyt asioita, joiden kuvittelin olevan koko elämä, koska niin vahvasti luotin siihen, ettei minusta ole mihinkään. Koko elämä olisi vain sitä, minkä piti olla välivaihe, mutta jonka kuitenkin vasta kuolema pystyi katkaisemaan. Koko elämä olisi loputon välivaihe, eikä kuoleman jälkeenkään ole mitään. (Kieltäydyin kuitenkin kunniasta, mikä kai tarkoittaa, että kaikesta huolimatta on pakko jaksaa yrittää.)
En minä tiedä, mitä mistään voi tulla. Miksi minun pitää aina toimia tavoilla, joilla vain pilaan itse jokaisen mahdollisuuteni yhtään mihinkään? Miten minusta tuli tällainen kaiken sen hyvyydenkin jälkeen, jota joskus koin?
Onneksi A. W. Yrjänä (ja CMX) on olemassa.
4 kommenttia:
Löysin blogisi pari vuotta sitten hakiessani oikikseen. Kiva kuulla, että olet hakenut opiskelupaikkaa - onnea pääsykokeisiin. Oli myös hienoa, että kävit matkustelemassa.
Opiskelupaikka ei ole koko elämä, vain osa sitä joillekin. Ei se tai sen olemattomuus muuta muita asioita, joilla elämässä on merkitystä.
Minusta sinun kannattaisi hakeutua terapiaan ja mahdollisesti aloittaa jokin mielialalääkitys. Onhan kilpirauhasarvosi testattu?
Ja muihin - Mitä enemmän aikaa kuluu ja elämänkokemusta kerääntyy, puhumattakaan omista elämänhaasteista, sitä vähemmän kenelläkään on aikaa miettiä muita ja heidän mahdollisia epäonnistumisiaan. Se, millainen olet joskus koulussa ollut, ei sinua ihmisenä määritä. Sinun pitää vain itse siirtyä eteenpäin niistä tunnelmista ja ajatuksista.
Hyvää kevättä Sinulle ja onnea kokeisiin ja muuhun!
On mielenkiintoinen huomio, että elämääsi kiristävät asiat helpottavat ulkomailla. Helsingin Sanomissa oli vähän aikaa sitten juttu, joka sivusi tätä aihetta. Siinä väitettiin, että Suomessa suomalainen tuntee ne tietyt kulttuuriin sidotut säännöt, joiden mukaan tulee toimia. Pidemmän päälle täällä kun asutaan, ne muuttuvat raskaiksi kannatella. Loma ulkomailla auttaa vapautumaan niistä, koska ulkomailla on luonnollisesti erilainen kulttuuri, johon ei tarvitse loman ajaksi sitoutua. Voi siis tavallaan elää vapaammin sen hetken. Ei tarvitse sopeutua edes kohdemaan kulttuuriin, koska mikään ei vaadi sitä ja palaa kuitenkin Suomeen taas takaisin. Siksi puhuin koko ajan lomasta, koska väliaikaisuus on tärkeää, kun saavutetaan vapaus kulttuurisista sidoksista. Jos muuttaa pysyvästi ulkomaille, vaatii se taas kohdemaan kulttuuriin sopeutumisen, mikä saattaa olla raskasta tai sitten ei.
Tämä ei nyt välttämättä mitenkään liity sinuun ja tuntemuksiisi mutta minusta se oli mielenkiintoinen ajatus, jota voi "käyttää" jossain vaiheessa :) Ja minusta tuntuu blogisi perusteella, että osaat arvostaa hyviä ajatuksia :D Reilu puoli vuotta olen itse tätä jo seurannut :)
Anonyymi: Kiitos!
Opiskelupaikka ei ehkä ole koko elämä, mutta eipä mulla ole tässä juuri muutakaan (ei siis ihan oikeasti ole muuta kuin aavistus elämän tyhjyydestä). Lähinnä siis haluaisin hankkia jotain sisältöä tähän tekemällä asioita, joihin kykenen suhtautumaan jonkinlaisella intohimolla. Opiskeleminen on sellainen asia, enkä oikeastaan edes haluaisi tehdä mitään muuta. On siis ihan liian lannistavaa tajuta, etten siitäkään huolimatta ehkä kelpaa edes opiskelijaksi, eikä mulla ole mitään havaintoa siitä, mitä muutakaan voisin tehdä. Eihän minusta ole mihinkään muuhun, ja koko elämästä tulee pelkkää kuoleman odotusta, jos tyydyn johonkin sellaiseen, mitä en halua, mutta mikä nyt kuitenkin sattuu olemaan mahdollista. Ei mulla ole yhtään mitään, joten haluaisin, että edes se osa elämästä, joka tuntuu minusta mielekkäimmältä, olisi sitä, mitä haluan sen olevan. En vaadi mitään muuta, mutta valitettavasti sekin saattaa olla liikaa.
Terapiaa ja muuta olen miettinyt, mutta pelkään olevani vain muutenkin rajallisten resurssien hukkaa, enkä edes tiedä, mistä tämän asian kanssa pitäisi aloittaa. En kuitenkaan ihan lähimmässä menneisyydessä ole solminut hirttosilmukoita tai suunnitellut minuuttiaikataulua kuolinpäivälleni, joten joku muu ehkä tarvitsee niitä asioita enemmän kuin minä. Kilpirauhasarvotkin testattiin silloin, kun viimeksi sain vastaaviin juttuihin apua, eikä niistäkään tietääkseni löytynyt selittävää tekijää epätasapainoisuudelleni, joten en tiedä, onko mitään kuitenkaan tehtävissä.
Valter: Mielenkiintoinen ajatus tosiaan (kiitos siis siitä, olet ihan oikeassa siinä, että arvostan hyviä ajatuksia!) ja siinä on luultavasti jonkinlainen totuuden siemen, joka minunkin kannattaisi pitää mielessäni. Mulla on viime aikoina ollut sellaisia näkemyksiä, että kaikki muka jotenkin ratkeaisi pakenemalla, ja luultavasti olen sitä mieltä juurikin siksi, että olen tähän asti paennut vain väliaikaisesti ja ilman sitoumuksia mihinkään. Minusta on tuntunut vapaalta, joten olen kai siinä sivussa kehittänyt sellaisen (harha)luulon, että oikea elämä jossakin muualla muka tuntuisi samalla tavalla vapaalta ja paremmalta kuin lyhyehkö lomamatka, vaikka totuus varmasti on jotain muuta ja sopeutuminen siihen kaikkeen uuteen on kuitenkin ihan varmasti todella raskasta.
Joten ei ehkä pelkästään muuttaminen johonkin muualle auta. Ehkä pitäisi alkaa tavoitella jonkinlaista nomadielämää, jossa ei tarvitsisi sitoutua mihinkään (tai keneenkään) ja voisi havainnoida kaikkea jotenkin ulkopuolisena ja välttyä sopeutumiselta, kun voisi vaihtaa paikkaa niin usein, ettei sellaiselle olisi tarvetta. Sitten ehkä voisi olla vapaa sillä tavalla, että se vapauden tunne auttaisi unohtamaan kaikki ne asiat, joista täytyy päästä eroon ollakseen onnellinen ja tunteakseen itsensä paremmaksi ihmiseksi.
Harmillista vain, että mahdollisuuteni moiseen elämäntyylin lähiaikoina lienevät aika olemattomat. Mutta onneksi ne lyhyet lomamatkatkin auttavat aina hetken, ja lyhytkin hetki jotain muuta on aina parempi kuin ikuisuus pysähtyneisyyttä.
Lähetä kommentti