Olen nyt jotenkin lukossa. Taas.

Mitä kaikkea voisinkaan olla jos lakkaisin murehtimasta menneitä. Ja sellaisia asioita, joita ei oikeasti ole edes olemassa. Miten paljon enemmän olisin, jos luottaisin itseeni tai yleensä johonkin, en epäilisi kaikkea ja pahentaisi riittämättömyyttäni vertailemalla itseäni aina kaikkiin muihin. Minun ja elämän välissä on tasan yksi este, ja se olen minä itse.

Olen nyt istunut puolitoista viikkoa kirjastolla ja lukenut lauseita, jotka olisivat voineet ihan yhtä hyvin olla kirjoitettu swahiliksi, sillä niin paljon niistä ymmärsin. Niin paljon pystyin keskittymään. Menneet pelot ovat korvaantuneet uusilla, ja ne, joista en koskaan eroon päässytkään, ovat vain muuttuneet jäävuorten kokoisiksi, enkä minä uskalla tehdä mitään, kun epävarmuus itsestä ja tulevaisuudesta on kaikki, mitä pystyn ajattelemaan. Miksi onnistuisin nyt, kun niin ei käynyt koskaan aiemminkaan? Mitä sitten kun en onnistu? Tai mitä sitten vaikka onnistuisinkin, sillä eihän se ole tae mistään muutoksesta parempaan?

Olen miettinyt, että ehkä minun pitäisi taas etsiä jostain vaikka jotain keskusteluapua. Ei sillä, että olisin mitenkään sairas (joten siksi se on luultavasti myös mahdotonta), olen vain ihan umpikujassa ja hukassa, eikä minulla ole mitään muuta kuin ajatukset, jotka eivät yksinkertaisesti johda mihinkään. Ei kukaan vaan voi elää näin ikuisesti. Minun pelkoni ovat kuin jotain itseään toteuttavia ennusteita, ja kaikki, mistä saan kiinni minuudessani, on vain sitä, miten arvoton, huono, paha, vääränlainen ja riittämätön olen. En uskalla suunnitella tulevaisuutta, koska ääni minun pääni sisällä sanoo, ettei ole tulevaisuutta, ei mitään parempaa, ei mitään muuta. Elämä on tässä, ja minä olen musertavan yksinäinen, toimeton ihmisraunio, joka ei koskaan pääse yli yhtään mistään. En näe yhtään pidemmälle, en löydä mitään muita näkökulmia tai tapoja ajatella, ja vaikka kuinka selitän itselleni, että täytyy vain elää, uskaltaa, tehdä asioita, yrittää, heittäytyä, matkustaa pois ja olla parempi, mikään ei auta niin kauan kuin olen näiden samojen ajatusten ja ääliömäisten pelkotilojen vanki. Voin koko ajan yrittää tehdä kaikkea ja luhistua joka kerta, kun tajuan, ettei mikään taaskaan onnistunut. Eikä se vie minua yhtään eteenpäin, koska se ääni siellä päässä kiljuu vain, että katso nyt itseäsi vitun avuton luuseri ja ymmärrä, ettei yrittäminen kannattanut koskaan ennenkään.

Muutama vuosi sitten jätin terapian kesken, kun elin jossain harhassa, etten koskaan ole ollut niin onnellinen kuin silloin, ja on siis ihan turhaa tuhlata aikaansa jauhamalla paskaa ventovieraan kanssa. Nyt minusta tuntuu, että se on ehkä typerintä, mitä olen tähän ikään mennessä tehnyt. Ehkä voisin olla jotain muuta jo nyt, jos olisin silloin tiedostanut, että vaikka pahin masennus oli jo jäänyt taakse, minulla on kuitenkin valovuosien matka siihen tilanteeseen, jossa olen vapaa kaikista niistä asioista, joiden vuoksi koskaan päädyin siihen tilaan. Olisin voinut selvittää tämän sotkun ja alkaa nähdä tässä kaikessa edes jotain järkeä, kun olisi ollut joku, joka olisi auttanut minua pääsemään eteenpäin ja näkemään asioita toisin. Mutta jälleen kerran siis valitsin muutoksen sijasta luovuttamisen, enkä ikinä päässyt niistä jutuista eroon, ja edelleen ne ovat minussa ihan niin kuin joku syöpä, joka leviää ja leviää niin kauan, että tappaa. Enkä enää usko, että voin selvitä tästä yrittämällä vain unohtaa, sillä totuus on, etten koskaan unohda. En selviä tästä sillä, että pakotan itseni toimimaan, koska ne pakotteet muuttuvat aina vain lamaannukseksi ja täydelliseksi lukkiutumiseksi, eikä mistään siksi tule mitään. Joka helvetin asia, jota missään vaiheessa yritän, päätyy vain siihen loppumattomaan listaan epäonnistumisista, joita käytän jatkuvasti todisteena itseäni vastaan. Eikä mikään siis vain koskaan muutu.